Sodasta toipuvalla maalla on apunaan voimakkaita naisia, jotka tasoittavat Liberian yhteiskunnallisia, etnisiä, poliittisia ja taloudellisia jännitteitä. Mutta naisten asemassa on vielä paljon parannettavaa.

Vuoden 1999 lopussa noin neljännesmiljoona liberialaista eli pakolaisena. Heistä 130 00 oli Norsunluurannikolla, 100 000 Guineassa, 10 000 Ghanassa.

10 000 pakolaista oli Sierra Leonessa tai Nigeriassa. Viime vuoden aikana 80 000 liberialaista palasi kotimaahansa.

Monen kotiinpalaavan perheen johdossa on nainen. Tämänpäivän liberialaisella naisella onkin vähän oikeuksia mutta paljon vastuuta. Heitä sitovat perinne, sen tavat ja lait. Samanaikaisesti he kuitenkin ovat vastuussa yhä useamman perheen toimeentulosta. Maaseudulla naiset tekevät jo. 60 % kaikesta maanviljelystyöstä ja hankkivat perheen pääasiallisen elannon. Kaupungeissa perhe selvää myös naisten työn ansiosta. Sukupuolten tasa-arvoistumisen myötä naisia näkyy työskentelemässä niin kaupassa, teollisuudessa kuin myös eri alojen toimistoissa.

Mitä tapahtui miehille?

Lujassa olevat perinteeet rajoittavat silti yhä naisten liikkumavapautta ja määräävät perhettä. Erona aiempaan on vain, että nyt perinteisten töiden rinnalle ovat tulleet uudet velvollisuudet. Toreilla on edelleen naisten elämää ja ääntä, tunteita ja toiveita. Tämänpäivän tori on monen naisen elämän keskus, jossa he ahkeroivat kukonlaulusta iltahämärään, satoi tai paistoi. Torilla naiset myyvät käsitöitään ja tuotteitaan. He viljelevät, leipovat ja välittävät käytettyjä vaatteita tai pientavaraa. Tori on enemmän kuin kauppapaikka. Siellä jaetaan elämän ilot ja surut. Sieltä kumpuaa myös naisten tasa-arvo.

Miehiä sodasta toipuva maa ei helli. Kapinallisten vihamielinen suhtautuminen heihin rajottaa entisten sotilaiden ja sissien elämää, liikkumista ja työnsaantia. Sodan jälkeen syventynyt lama vei monen miehen viimeisetkin työnsaantimahdollisuudet. Työttömyys on maassa kivunnut jo 85%:iin.

Naisten työtaakka on rauhan myötä sensijaan moninkertaistunut ja toimeentulosta huolehtiminen siirtynyt naisten kontolle melkein vahingossa. Talousongelmien myötä myös lasten kouluttaminen on jäänyt naisten harteille. Isien, jotka tienaavat keskimäärin 20 dollaria kuussa – sillä ei saa edes 50 kg:n riisisäkkiä, maan päätuotetta - tärkein tehtävä nykyään on löytää vaimolle tuottava työpaikka.

25 % Liberian väestöstä osaa lukea, murto-osa heistä on naisia. Liberian kansallinen opetusministeriö onkin aloittanut kampanjan, jonka tarkoituksena on rohkaista vanhempia lähettämään tyttäret kouluun.

Naisen panos perheen hyvinvoinnissa on selvä mutta oikeudellisesti nainen kuluu edelleen miehen irtaimistoon. Naisella ei ole sananvaltaa myötäjäisten, vielä vähemmän tulevan aviopuolisonsa suhteen. Naisilla ei myöskään ole perintöoikeutta kuolleen aviopuolisonsa omaisuuteen. Jos avioliitto puretaan, jää nainen tyhjän päälle. Hänen onkin on lähes mahdotonta erota miehestään, koska morsiusrahojen palauttaminen on monelle perheelle mahdotonta. Naisilla ei myöskään ole oikeutta omiin lapsiinsa. Lain mukaan "perheen ylin huoltajuus" on aina aviomiehellä.

Heinäkuussa 1999 naiset ryhtyivät Liberian naisjuristien yhdistyksen avulla peräämään yleisiä perustuslaillisia oikeuksiaan, joiden mukaan kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia ja myös oikeutettuja lain suomaan turvaan. He vetosivat kansallisiin lainsäätäjiin, ja muistuttivat vuoden 1985 perustuslaista, jonka mukaan lainsäätäjien tehtävä on turvata sekä lain että perinteisten tapojen mukaan solmittujen avioliittojen puolisot ja lesket siten, että leskillä ja hänen lapsillaan on riittävä suoja". Tästä voi hyvinkin muodostua jo toinen merkittävä perustuslaillinen kädenvääntö naisten ja hallituksen välillä maan 153 vuotisessa historiassa. Liberian naiset voittivat ensimmäisen taistelun, jolloin perustuslakia muutettiin kansanäänestyksellä toukokuussa 1946 ja naiset saivat oikeuden äänestää tietyin rajoituksin vaaleissa.

Naiset ovat olleet aktiivisesti mukana politiikassa koko Liberian historian. Kuukausi tsenäisyysjulistuksen jälkeen heinäkuussa 1847 seitsemän naista suunnitteli ja toteutti kansallisen lipun ja vuonna 1920 muodostettiin ensimmäinen virallisesti tunnustettu naisryhmä, joka ajoi naisten sosiaalisia ja poliittisia oikeuksia. Tästä lähtien liberialaiset naiset ovat yltäneet korkeille paikoille kansallisessa ja kansainvälisessä politiikassa. YK:n yleiskokouksen ensimmäinen afrikkalainen ja naispuolinen puheenjohtaja, liberialainen Angie Brook-Randolph valittiin tehtävään vuonna 1969, ja vuonna 1997 Ruth Sando-Perry, joka onnistui luotsaamaan sotaa käyvän maansa demokratiaan, valittiin Liberian valtion päämieheksi ensi kertaa Afrikan valtioiden historiassa.

Tällähetkellä korkeimman oikeuden ylituomarina toimii Liberiassa nainen, ja naisilla on myös ollut useita vaativia virkoja kabineteissa. Maassa on parisenkymmentä naisorganisaatiota, jotka ajavat naiset taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia oikeuksia ja liberialaisten naisten kehittymismahdollisuuksia - vaikkeivat täyttä tukea miehiltään saakaan. Tämä käy ilmi siitä, etteivät miespuoliset lainsäätäjät ole onnistuneet tuomaan naisten vetoomusta perustuslaillisista oikeuksistaan riittävän keskustelun alle. Naiset ovatkin uhanneet, etteivät aio valita miehiä julkisiin virkoihin ja aikovat boikotoida kaikkia virallisia tilaisuuksia, jos tarvittavia lakeja ei säädetä, muuteta tai kumota. Se, onnistuuko tämä jää kuitenkin nähtäväksi.

"Liberialaiset naiset ovat työskennelleet väsymättä kansallisen ja maailmanlaajuisen rauhan ja vakauden puolesta. Heitä on pidetty syrjässä aivan liian kauan. Naisten on saatava yhteiskunnallisesti tasavertainen asema miehien kanssa. Nyt on pidettävä yhdessä huolta siitä, ettei kaikki jää tyhjien puheiden ja retoriikan tasolle, sanoo Barbara Koffa, Liberian naisjournalistien liiton varatoimitusjohtaja.

Ainakin vielä naiset kantavat leivän koteihinsa. Usein he myös leipovat sen ja viljelevät siihen tarvittavan viljan.