| Maailman Sivu (Pakolainen 3-2000
- Mai Salmenkangas) Libanonissa asuvien palestiinalaisten pakolaislasten koulunäytelmät
käsittelevät Palestiinaa. Heidän isovanhempansa säilyttävät syntymäkotiensa
jykeviä rauta-avaimia paluusta haaveillen. Monet naapurimaihin paenneet palestiinalaiset
ovat odottaneet poliittista ratkaisua ja kotiinpaluuta jo 52 vuotta. "Pakolaisleirien lapset ovat niin surullisia," huokaisee Wissam Halawi kertoessaan Beirutin pakolaisleireillä asuvista palestiinalaisasiakkaistaan. Hän herkistyy kyyneliin ja lisää: "Eniten surettaa tulevaisuudensuunnitelmien epärealistisuus. Monet nuoret kouluttautuvat hyvin, mutta eivät koskaan saa työtä, ja kaikki unelmoivat pikaisesta paluusta Palestiinaan. Mitä on elämä kangastusten varassa? Paluuta odotetaan ja odotetaan. Ihmisellä pitäisi olla oikeus elää realistisesti!" Wissam Halawi toimii toista vuotta palestiinalaisjärjestön NISCVT:n (National Institution of Social Care and Vocational Training) puheterapeuttina. Hän on huolestunut leirielämän vaikutuksista etenkin lapsiin. Monella on keskittymisvaikeuksia, yliaktiivisuutta, hidastunutta kielen kehitystä ja motivaatio-ongelmia. "Kun vanhemmat masentuvat, heijastuu se pian myös lapsiin. Kyse on koko perheen ja yhteisön hyvin- tai pahoinvoinnista," hän jatkaa. Yli 700 000 palestiinalaista pakeni vuonna 1948 nykyisten Israelin rajojen sisäpuolelta naapurimaihin, ja määrä on entisestään lisääntynyt tätä seuranneina vuosikymmeninä. Monet asuvat yhä pakolaisleireillä. Jokaisen Lähi-Idän rauhanneuvottelun yhteydessä he elättelevät toiveita paluusta Palestiinaan. Yhteinen unelma paluusta Shatilan pakolaisleirillä asuvasta Usama Abu-Shirkista kysymys, seuraavatko nuoret palestiinalaiset politiikkaa, kuulostaa käsittämättömältä. "Ilman muuta!" 16-vuotias nuori mies tokaisee, ja ryhtyy kertomaan käsityksiään tämänhetkisistä Lähi-idän tilanteesta. "Pienestä pitäen olemme piirtäneet kuvia, laulaneet lauluja ja näytelleet koulunäytelmissä Palestiinaan palaamisesta. Kaikkihan täällä on poliittista!" hän selittää kiinnostustaan politiikkaan. Monen muun tavoin Usama ei usko rauhansopimuksen syntymiseen lähiaikoina. Leireillä kuulee usein lannistuneita kommentteja, miten samat neuvottelut on käyty monta kertaa aikaisemminkin – tuloksitta. Pahimmassa uhkakuvassa rauhansopimus allekirjoitetaan löytämättä ratkaisua Israelin rajojen ulkopuolella asuvien palestiinalaisten tilanteeseen. Camp Davidin neuvotteluissakin heihin tuskin viitattiin. Silti usko ja toivo istuvat tiukassa. Ihmiset esittelevät mielellään sukupolvelta toiselle säilyneitä avaimia entisiin kotitaloihin tai valokuvia suvun oliivipelloista Palestiinassa. He välttelevät viimeiseen asti vastaamista, mikä voisi olla vaihtoehto Palestiinaan palaamiselle. Unelma paluusta elää jokapäiväisessä arjessa. Paluun välttämättömyys säilyy mielissä myös Libanonin hallituksen säännöllisten muistutusten ansiosta. Erityisesti syksyllä 2000 järjestettävien eduskuntavaalien alla palestiinalaisten mahdollisimman pikainen paluu on noussut usein poliitikkojen puheisiin. Aihe on poliitikoille hyvä vaaliteema, sillä suuri osa tavallisista libanonilaisista suhtautuu palestiinalaisiin vihamielisesti: heitä pidetään syyllisinä Libanonin sisällissotaan. |
UNRWA: VILTTEJÄ
JA PIENLAINAA Vuonna 1949 perustetusta UNRWA:sta (United Nations Relief and Works Agency) piti tulla väliaikainen järjestö. Sen piti tarjota vain ruoka-annoksia ja vilttejä palestiinalaisille, jotka pakenivat Israelin ja sen naapurimaiden välistä sotaa. Vuosien varrella järjestö on kuitenkin joutunut muokkaamaan avustusohjelmia pysyvämmiksi, koska pakolaiset eivät päässeetkään palaamaan takaisin. Tänään UNRWA on pääasiallisin koulutuksen, hätäavun ja terveydenhuollon tarjoaja 3,7 miljoonalle palestiinalaiselle Lähi-idässä. Palestiinalaiset asuivat UNRWA:n leireillä teltoissa vuoteen 1968 asti, jolloin hätämajoitusta ryhdyttiin muuttamaan pysyvämmäksi. Nykyisin järjestö rakentaa leireille myös sähkö-, vesi- ja jätehuoltojärjestelmiä, terveyskeskuksia sekä kouluja. "Ei pysyvämmässäkään rakentamisessa ole ristiriitaa leirien tilapäisyyden kanssa, sillä UNRWA:n rakennuttama infrastruktuuri jää myöhemmin maiden hallitusten käyttöön," muistuttaa Mauno Silpala Libanonin UNRWA-päämajasta. Monella leirillä toimeentulon ansaitseminen on vaikeaa, koska työluvan saaminen ei onnistu, leirit ovat eristettyinä kauas kaupungeista eivätkä maata omistamattomat pakolaiset voi harjoittaa maanviljelyä. Köyhimmille perheille UNRWA jakaa ruoka-avustuksia ja muuta tukea. Lisäksi järjestö pyrkii parantamaan tilannetta erilaisilla yrittäjäavustus-, pienlaina- ja takausjärjestelmillä. Etelä-Libanonissa asuva Saad Ahmad Muusa sai UNRWA:lta 2 000 dollarin lainan lähes vuosi sitten kello- ja tekokukkakaupan perustamista varten. "Koska kaikki raha meni ennen elämiseen, ilman erityistä lainaa en olisi koskaan onnistunut pystyttämään omaa kauppaa. Tämä on leirin ainoa kellokauppa. Tekokukat taas menevät kaupaksi, kun ihmisillä on häitä tai syntymäpäiviä," Saad kuvailee liikeideaansa. Pienlainoista on rahoitettu myös kampaamoita, ruokakauppoja, puuverstaita, valokuvaamoja, mehiläisenhoitoa… "Bisnes sujuu niin hyvin, että maksan lainaa takaisin etuajassa," Saad sanoo, eikä tyytyväinen hymy katoa huulilta hetkeksikään. Kuin todistuksena sanoista samassa päivän kuumimpana ja hiljaisimpana hetkenä paikalle ilmestyy kaksi asiakasta, jotka tahtovat korjauttaa rannekellonsa. Viisarit tikittävät, mutta palestiinalaisten tilanteeseen ei näytä löytyvän ratkaisua. Samanaikaisesti UNRWA:n rahoituskriisi syvenee jatkuvasti pakolaisyhteisön väestönkasvun myötä. Lahjoittajamaiden hallitusten vakuuttaminen lisärahoituksesta on tulevaisuudessa todellinen päänsärky. Kun palestiinalaisten avuntarve on jatkunut 52 vuotta eikä loppua näy, saattaa varakkaankin motivaatio hiipua. Libanonissa UNRWA on jo joutunut karsimaan viime vuosien aikana joitakin palvelujaan, mikä on aiheuttanut rajuja syytöksiä ja mellakoita leireillä. UNRWA:n toimintamandaatti uudistetaan kahden vuoden välein. Nykyinen kestää kesäkuuhun 2002. Huhujen mukaan UNRWA:n lakkauttamisestakin on keskusteltu verhojen takana. Mutta ellei kansainvälinen yhteisökään välitä palestiinalaisista, kuka välittää?
|
Vaikeat elinolosuhteet ennallaan
Yli puolet Libanonissa asuvista noin 370 000 palestiinalaisesta asuu UNRWA:n ylläpitämillä pakolaisleireillä poliittisen ratkaisun löytymistä odottaessaan. Leirit muistuttavat kaupungeissa slummeja ja maaseudulla tiiviisti asutettuja, köyhiä asuinalueita, joita vapaaehtoisjärjestöjen ylläpitämät koulut ja terveyskeskukset täplittävät. Koska maata on vähän eivätkä pakolaiset omista sitä itse, maanviljely ei ole mahdollista. Myös katukuvaa värittäviä yrityksiä on harvassa.
Asumisen taso on hyvin vaatimaton, sillä UNRWA tarjoaa vain välttämättömimmän. Myös Libanonin hallitus kieltää rakennusmateriaalin kuljettamisen monelle leirille. Eniten rakentamista vastustavat kuitenkin palestiinalaiset itse. Kaikki pelkäävät, että pysyvät, mukavat rakennukset viittaisivat pakolaisten aloilleen asettumiseen ja tilanteen normalisoitumiseen.
Alkeellisten olojen lisäksi työttömyys, yleinen köyhyys ja nopea väestönkasvu tekevät elämisen vaikeaksi. Kymmenen vuotta sisällissodan päättymisestä Libanonin talous on yhä huonossa kunnossa. Kun maan laki vielä kieltää ulkomaalaisilta noin 70 ammatin harjoittamisen, on työn löytäminen lähes mahdotonta. Libanonin palestiinalaisissa onkin eniten UNRWA:n erityistoimenpiteisiin kuuluvia, hyvin köyhiä perheitä.
Monen palestiinalaisen ratkaisu on hakeutua ulkomaille keinolla millä hyvänsä. Se on myös Usaman haave. Hän on juuri läpäissyt valtion pääsykokeen ja jatkaa syksyllä lukioon. "Isä toivoo, että luen lääkäriksi. Jos emme heti palaa Palestiinaan, myöhemmin tahtoisin säästää rahaa ja mennä ulkomaille töihin."
Usama pitää tätä kuitenkin välivaiheena. "Se ei tarkoita, että unohdan perheeni, ystäväni tai Palestiinan. Ulkomailla voin auttaa perhettäni paremmin. Palaan heti takaisin, kun olen kerännyt riittävästi rahaa. Tahdon vain itselleni ja perheelleni tavallisen elämän," hän selittää.
Periaatteesta vaikka taistelemaan
"Monella ulkomailla asuvista asiat ovat niin hyvin, että he eivät palaisi Palestiinaan, vaikka voisivatkin," arvelee NISCVT:n tiedottaja Hanan Masri. "Tästä on kuitenkin tullut kaikille palestiinalaisille periaatekysymys. Julkilausumassa 194 YK takaa palestiinalaisille oikeuden palata kotiin. Miksi Israel saisi jatkuvasti rikkoa kansainvälisen yhteisön sopimusta tällä tavoin ja estää paluun? Onko Israel kaikkien sopimusten yläpuolella?" hän kysyy vielä.
Vuosikymmenten varrella palestiinalaisleireillä on esiintynyt monenlaista poliittista, myös aseellista toimintaa. Leireiltä käsin on organisoitu Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n hyökkäyksiä, sinne on hyökätty ja siellä on esiintynyt kahinoita eri palestiinalaisryhmien välillä. Köyhyys ja toimettomuus pakolaisleireillä eivät varmasti ole parantaneet epäoikeudenmukaista ratkaisua hautovien kärsivällisyyttä.
Tänäkin päivänä sulttaani Abou El-Ayanaïn vakuuttaa aseellisen vastarinnan jatkuvan tarvittaessa: "Mikään rauha ei kestä, ellei sitä rakenneta oikeudenmukaisuudelle. Jos pakolaiskysymykseen ei löydetä ratkaisua, pommi räjähtää Israelin käsiin varmasti. Arafatin täytyy näyttää vain merkki ja olemme valmiita tarttumaan taas aseisiin."
Sulttaani El-Ayanaïn on Palestiinan johtajan, Jasser Arafatin edustaja Libanonissa ja taistellut tämän joukoissa valtaosan elämästään. "Me emme taistelleet 35 vuotta vain asuaksemme toisen maan kansalaisina. Me olemme nyt vieläkin vahvemmin palestiinalaisia kuin esi-isämme", hän sanoo aseistettujen miesten vartioimassa toimistossaan Rashidiehin pakolaisleirillä Etelä-Libanonissa.
Sopeutumalla paras?
Palestiinalaiset näyttävät jakavan järkähtämättömän yksimielisyyden siitä, että paluu onnistuu ennemmin tai myöhemmin. Vasta pitkän jutustelun jälkeen 27-vuotias lihakauppias, Bilal Hossein uskaltautuu rikkomaan tämän järkähtämättömyyden: "Libanon on tässä vaiheessa paras paikka. En usko, että kukaan toivottaa meitä tervetulleeksi, jos palaamme Palestiinaan."
Bilal hankki muutama vuosi sitten Libanonin kansalaisuuden ja tienaa nykyisin rahaa ruokaan, tupakkaan ja satunnaisiin vaateostoksiin myymällä lihaa läheisen kadun kulmassa. Hän seurustelee palestiinalaisen tytön kanssa, mutta ihmettelee, jaksaako tämä enää odottaa yhteisen kodin perustamista tyhjätaskun kanssa.
"Ei elämä Palestiinassa ole varmaan tämän helpompaa, päinvastoin, siellä kaikki olisi uutta. Täällä minulla on sentään kavereita, tyttöystävä ja työtäkin. Voin minä elää onnellisena täälläkin." Bilalin puheryöpyn jälkeen sukulaiset katsovat toisiaan vaivaantuneina. Äiti selittelee ja pahoittelee poikansa puheita. Hän ei ymmärrä, mikä poikaan on mennyt.
Ehkä Bilalin ratkaisu on vastalause ääneen lausumattomalle säännölle, että jokaisen palestiinalaisen täytyy seurata politiikkaa. Ehkä se on osoitus ihmisen taipumuksesta muokata odotuksiaan ympäristön mahdollisuuksien mukaisesti – vaikka se tarkoittaisikin oikeudenmukaisuuden unelman hylkäämistä. Aivan varmasti se on osoitus väsymisestä odottamaan ihmiselämän pituisia ajanjaksoja. Muut yrittävät vielä jaksaa odottamista.
© Muista tekijänoikeudet