Naiset ja vanhukset - maailman hiljaiset miljoonat

Maailman Sivu (Pakolainen 3-1999 - Taru Taipale) Sivistyneen maailman merkkinä pidetään yleisesti sitä, miten se pitää huolta heikoimmistaan. Naiset, lapset ja vanhukset ovat kuitenkin jatkuvasti sitä hiljaista marginaaliryhmää, jota ei joko huomata tai osata auttaa. Näin on myös kehitysyhteistyössä ja pakolaisten avustustyössä.

Yleiset globaalit trendit vaikuttavat myös kehitysmaissa. Terveydenhuollon kehittyminen vähentää toisaalta lapsikuolleisuutta, toisaalta nostaa eliniänodotusta. Maailman väestö vanhenee, kun vanhukset elävät yhä pidempään, yhä vanhemmiksi. Samalla urbanisointi johtaa perinteisten yhteisöjen murtumiseen ja turvaverkkojen hajoamiseen.

Länsimaissa, jossa turvaverkkoja on keinotekoisesti luotu yhteiskunnan taholta, vanhukset usein jäävätkin vain yhteiskunnan huolenpidon varaan. Kehitysmaissa sitä vastoin vanhuuden turvaa ei ole odotettavissa edes valtion taholta.

Kun on hyvin tiedossa, että naiset kautta maailman elävät pidempään kuin miehet, ikääntymisen ongelmat koskevat nimenomaan naisia. Ja kun tiedetään, että maailman kaikista pakolaisista valtaosa on naisia, voidaan ikääntyneiden pakolaisten ongelma nähdä myös sukupuolikysymyksenä. Kysymyksenä, jonka sekä valtavirran nais- että kehitysmaatutkimus ovat tutkimuksissaan unohtaneet.


UNHCR ollut sokea avun tarpeelle

Usein pakolaisleireiltä lähtevät ensimmäisinä nuoret ja terveet. Taakse jäävät sairaat, vammaiset, yksinhuoltajaäidit ja vanhukset. Kun YK:n pakolaisjärjestön, UNHCR:n tavoitteena on tukea ihmisiä kriisin jälkeen niin, että nämä taas seisoisivat omilla jaloillaan, todellisuudessa useimmat avunsaajat ovat ihmisryhmiä, jotka jäävät kroonisesti riippuvaisiksi avusta.

UNHCR myöntääkin olleensa pitkään sokea ikääntyneiden pakolaisten ongelmille. Kaksi vuotta sitten järjestö teki tutkimuksen, jonka avulla selvisi, että ikääntyneitä pakolaisia on itse asiassa enemmän, kuin osattiin arvatakaan. Jopa kymmenen prosenttia kaikista niistä pakolaisista, jotka kuuluvat UNHCR:n työn piiriin, on vanhuksia. Joillain kriisialueilla vanhuksiksi voidaan laskea joka kolmas.

Vanhuuden käsite tietenkin vaihtelee maittain, väestön yleisen elinajanodotuksen mukaan.   Kehittyneemmissä maissa kuten Venezuelassa elinajanodotus on 73 vuotta. Etiopiassa puolestaan vain 46 vuotta.

Ikävuosista riippumatta kriisialueille on ominaista, että vanhukset säilyvät hiljaisena massana, jota ei ymmärretä auttaa sen omilla ehdoilla. UNHCR:kään ei aina tiedä, miten puuttua ongelmaan. Niinpä se on yhteistyössä Help Age Internationalin (HAI) kanssa tutkinut, miten ikääntyneiden pakolaisten asemaa voitaisiin parantaa. Järjestöt toivovat löytävänsä sellaisia toimintamalleja, joita myös UNHCR:n muut yhteistyökumppanit voisivat toteuttaa omissa avustusprojekteissaan.


Kehitysmaan leski kohtaa syrjintää

Erityisen ongelman ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyölle muodostavat kehitysmaiden leskeksi jääneet naiset. He eivät välttämättä ole useinkaan vanhuksia. Monet lesket ovat tuskin ehtineet edes keski-ikään. Itse asiassa, länsimaisen mittapuun mukaan, monet ovat vielä lapsia. Useissa Afrikan maissa nimittäin yli 70 prosenttia tytöistä menee naimisiin, ennen kuin he täyttävät 19 vuotta. Intiassa tytöt taas on tapana naittaa reilun 14-vuoden iässä. Nuorena naineet saattavat päätyä leskikierteeseen. Mikäli ylipäänsä päätyvät enää uudelleen naimisiin.

Monet kehitysmaiden naisista eivät leskeksi jäätyään avioidu enää uudelleen. Syinä ovat niin pelko omista lapsista kuin aidsistakin. Moni ei ole valmis riskeeraamaan sitä vähää, mikä heillä aviomiehen kuoleman jälkeen on.

Kehitysmaissa leskeksi jäänyt nainen törmää lähes poikkeuksetta syrjintään, ahdisteluun, yksinäisyyteen ja köyhyyteen. Miehen kuoleman jälkeen naiselle ei jää juuri mitään. Moni löytää itsensä orjatyöstä tai prostituutiosta.

Niissäkin maissa, jossa laki teoriassa antaa leskeksi jääneelle naisella jonkinlaista turvaa, realiteetit eivät aina kohtaa mahdollisuuksia. Lukutaidottomasta leskestä on vain harvoin miehensä liiketoiminnan jatkajaksi. Uhkana ovat myös miehen ahneet sukulaiset.  

Lisäksi leskeksi jäänyt nainen joutuu miehensä kuoleman jälkeen kohtaamaan asioita, joista hänellä ei ole aikaisempaa kokemusta. Tällaisia ovat tyypillisesti viranomaisasiat. Turvapaikkaa hakevilla naisilla onkin todettu olevan erityisiä vaikeuksia turvapaikka-asioita hoitavien miespuolisten viranomaisten kanssa. Kotimaassaan he ovat saattaneet joutua viranomaisten raiskaamiksi tai muuten pahoinpitelemiksi.

Aids ja perinteiden murtuminen leskien uhkana

Perinteisissä yhteisöissä tällaisia ongelmia ei ollut, sillä leski löysi usein turvaa miehensä sukulaisista. Perinteiden murtuessa tämä ei kuitenkaan enää ole itsestäänselvyys. Omat lapsetkaan eivät aina ole tarjoamassa turvattua vanhuutta. Yhä useimmiten kehitysmaassa leskeksi jäänyt huomaa joutuneensa vielä omien lastenlastensakin holhoojaksi, kun omat lapset ovat kuolleet aidsiin. Entistä raskaammaksi taakan tekee se, että usein myös lastenlapsilla on tartunta. 

Näitä ongelmia helpottamaan on kehitysmaihin naisten omasta aloitteesta syntynyt viime vuosina useitakin järjestöjä, jotka pyrkivät tarjoamaan edes jonkinlaista suojaverkkoa leskeksi jääneille.

Ugandassa esimerkiksi toimii tukiorganisaatio naisille, joiden aviomiehet ovat joko sairastuneet tai kuolleet aidsiin. TASOn eli the Aids Support Organisation of Uganda –järjestön perusti vuonna 1987 ugandalainen Noerine Kaleeba sen jälkeen, kun hänen oma aviomiehensä kuoli aidsiin.

Keniassa perustettiin vuonna 1991 Kenian leskien ja orpojen yhdistys. Ruandassa puolestaan toimii Avega, kansanmurhan leskien organisaatio.

Olisiko sukupuolisyrjinnästä pakolaisstatuksen kriteeriksi?

Kohta lopuilleen kääntyvä vuosi 1999 on ollut kansainvälinen vanhusten vuosi. Parin vuoden päästä voidaan ehkä palata vuosituhannen viimeiseen vuoteen ja katsoa, mitä asioita silloin saatiin eteenpäin vai saatiinko. Ikääntyneiden pakolaisten määrä tuskin kuitenkaan vähenee. Siitä pitävät huolen väestön yleinen ikääntyminen sekä sosiaalisten rakenteiden murtuminen ja perinteisten suojaverkkojen hajoaminen.

Niin ikään leskinaisten määrässä ei siinäkään ole näköpiirissä vähentymistä. Esimerkiksi Ugandassa arvioitiin vuonna 1991 olleen 200 000 sotaleskeä. Afganistanissa taas on vähintään 30 000 leskeksi jäänyttä naista, jotka joutuvat kerjäämään elantonsa, koska talibanin sissit ovat kieltäneet heiltä työnteon.

Leskien ja naisten asemaa yleensäkin parantaisi huomattavasti se, jos YK tunnustaisi myös sukupuolisen vainon oikeuttavan pakolaisstatukseen. Nykyäänhän turvapaikkaa voi anoa, mikäli tulee vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, sosiaalisen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteensä vuoksi.

Kanada, Yhdysvallat ja Australia ovat jo näyttäneet esimerkkiä. Yhdysvallat oli ensimmäinen valtio maailmassa, joka myönsi naiselle turvapaikan sillä perusteella, että tämä pakeni kotimaassaan tehtäviä ympärileikkauksia.

© Muista tekijänoikeudet