Maailman Sivu (Pakolainen 3-1999 - Kristiina Kouros) Ihmisoikeusloukkaukset seuraavat
Afrikan pakolaisia Ihmisoikeusjulistus ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset perustuvat
ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuteen. Alueellisilla ja kansallisilla järjestelmillä on
kuitenkin suuri merkitys ihmisoikeuksien kunnioituksen edistämisessä – juuri siihen
Afrikassa nyt pyritään.
Afrikan ihmisoikeusjärjestelmä
Kaukaa katsottuna Afrikka näyttää yhdeltä möhkäleeltä, mutta siellä on rotujen, kielien, uskontojen ja eri poliittisten järjestelmien valtava kirjo. Tämä täytyy muistaa puhuttaessa ihmisoikeuksista”, sanoo kansainvälisen oikeuden yliassistentti Juhani Kortteinen Helsingin yliopistosta.
Suurin osa Afrikan valtioista on allekirjoittanut keskeiset YK:n ihmisoikeuksia koskevat sopimukset. Retoriikan ja käytännön välimatka on paikoitellen kuitenkin valtava. Koko YK organisaatioineen ja yksilövalitusjärjestelmineen on äärettömän kaukainen asia suurimmalle osalle afrikkalaisista.
Afrikan alueellinen ihmisoikeusjärjestelmä koostuu periaatteessa neljästä pilarista: Valtioiden päämiesten ja hallitusten konferenssista, OAU:n (Organisation for African Unity) pääsihteeristä, Afrikan ihmis- ja kansalaisoikeuksien komissiosta, sekä hallituksista riippumattomista kansalaisjärjestöistä.
Komission jäsenen Isaac Ngueman mukaan kaikki pilarit kuitenkin horjuvat. Valtioiden päämiesten tasolla ei ole tapahtunut mitään, OAU:n rooli rajoittuu suunnitelmienkin mukaan komission rahoittamiseen, komission kokoonpano ei edusta Afrikan valtioita riittävän monipuolisesti, eivätkä jäsenet ole riippumattomia, ja kansalaisjärjestöt nähdään yleisesti hallituksia vastustavien puolueiden kätyreinä.
Systeemiä on kuitenkin tarkoitus parantaa mm. perustamalla Afrikan oma ihmisoikeustuomioistuin. Ja joka tapauksessa tietoisuus ja kansalaisaktiivisuus ihmisoikeusasioissa on nostamassa päätään niin, että toivoa paremmasta tulevaisuudesta on.
Lupaavana Afrikan ihmisoikeustilannetta pitää myös Juhani Kortteinen, joka vieraili hiljattain Ugandassa projektin tiimoilta, jossa kehitysapuvaroin tuetaan Ugandan ihmisoikeuskomissiota. ”Ugandassa astui vuonna 1995 voimaan uusi perustuslaki. Lakiin sisällytettiin säädökset ihmisoikeuskomissiosta, joka on pysyvä elin, toisin kuin esim. totuus- ja sovittelukomissiot. Ugandan ihmisoikeuskomissiolla on tuomioistuimen valtuudet tutkia asioita ja ottaa juttuja käsiteltäväksi, sekä ottaa vastaan valituksia ja tutkia. Se on ehdottomasti paras lajissaan Afrikassa.”
Ihmisoikeudet ja sota
Afrikan ihmisoikeustilannetta mutkistaa lukuisat mantereella käytävät aseelliset selkkaukset ja niiden luonne.
Perinteisen käsityksen mukaan ihmisoikeudet joutuvat väistymään sodan tai muun vakavan kriisin olosuhteissa. Silloin sovellettavaksi tulee ns. humanitaarinen oikeus. Vuoden 1949 Geneven sopimukset lisäpöytäkirjoineen ovat kuitenkin kehittäneet humanitaarista oikeutta siten, että siihen nykyisin sisältyy runsaasti myös ihmisoikeussopimuksille tyypillistä normistoa.
Toisaalta sodankäynnin luonne on monissa viimeaikaisissa konflikteissa muuttunut. Valtioiden sijaan osapuolina on usein pienemmät ryhmät. Kansainvälisen oikeuden kannalta tämä on ongelmallista, sillä vain valtiot voivat allekirjoittaa kansainvälisiä sopimuksia.
Kaikkein suurin ongelma on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen: sopimuksia
rikotaan. Suurin osa rikkomuksista jää rankaisematta, sillä valvontaa liittyy suuria
ongelmia. Lukutaidottoman afrikkalaisnaisen käytännön mahdollisuudet valittaa vaikkapa
raiskauksesta YK:n ihmisoikeuskomiteaan ovat melko olemattomat.
Kahdenlaisia sopimuksia – kahdenlaisia pakolaisia
Pakolaisilla on oikeus kansainväliseen suojeluun YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksen ja siihen liittyvän lisäpöytäkirjan perusteella. Sopimuksen perusteella turvapaikka voidaan myöntää, kun pakolaisella on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi.
Mutta Afrikan pakolaisia koskee myös toinen, alueellinen sopimus: Afrikan pakolaisongelmien erityiskysymyksiä koskeva yleissopimus allekirjoitettiin vuonna 1969. Sopimuksen käsite ”pakolainen” pitää sisällään paitsi YK:n pakolaissopimuksen määritelmän, myös väljemmän muotoilun. Lisäksi sopimuksen mukaan pakolaisstatus voidaan myöntää myös ”ryhmäperusteella”. Laajat pakolaisjoukot voidaan täten vastaanottaa kansallisuuden tai etnisen syntyperän perusteella, eikä yksilöllistä päätöstä tarvitse tehdä.
Koska useimmat Afrikan maat ovat allekirjoittaneet kummankin sopimuksen, voidaan pakolaisiin tilanteesta riippuen soveltaa jompaakumpaa sopimusta. OAU:n pakolaismääritelmän ”helppous” ja nopeus on varmasti vaikuttanut siihen, että lukuisten Afrikan pakolaisten asema perustuu siihen. Näiden pakolaisten edellytetään kuitenkin pysyvän pakolaisille määrätyillä alueilla säilyttääkseen asemansa. Mikäli he poistuvat alueelta, heitä kohdellaan laittomina siirtolaisina.
Oman maan rajojen sisäpuolella eläviä pakolaisia, joita Afrikassa on noin 16 miljoonaa, kolminkertainen määrä kansainvälisiin pakolaisiin verrattuna, ei kuitenkaan koske mikään pakolaissopimus!
Tämä Afrikan pakolaisten enemmistö on kunkin ”maan sisäinen asia”. Valtiot suhtautuvat usein avoimen vihamielisesti kansainvälisiin yrityksiin suojata näitä maan sisäisin siirroin syntyneitä pakolaisia ja kansainvälisten organisaatioiden kädet ovat sidotut. Sisäiset pakolaiset ovat siksi erityisessä vaaravyöhykkeessä joutua ihmisoikeusloukkausten uhriksi.
Ihmisoikeusloukkauksia ei pääse pakoon
1990-luvulla siviiliuhrien, lähinnä naisten ja lasten osuus kaikista sodan uhreista on noussut yli 90%:iin. Isaac Ngueman mukaan ihmisoikeusloukkauksia tapahtuu Afrikassa valtavat määrät niin sodan kuin rauhan olosuhteissa. Asioiden ratkominen voimankäytöllä on syvään juurtunut perinne Afrikassa, jota siirtomaaherrat useimmiten vain vahvistivat. Ja vaikka demokraattisesti valittujen hallitusten määrä on 1990-luvulla noussut viidestä 24:ään, on suurin osa Afrikan johtajista noussut valtaan aseiden voimalla.
Ihmisoikeusloukkaukset eivät aina johda pakolaisuuteen, vaikka pakolaisuuden syynä on miltei aina vaara ihmisoikeusloukkauksesta. Ihmiset pakenevat, koska pelkäävät. Kun pidätys, kidutus, selittämättömät katoamiset, pikaoikeudenkäynnit ja julmat teloitukset uhkaavat. Kaikki, joita vaara uhkaa eivät luonnollisesti ehdi pakoon, eräät ovat valmiit ottaman riskin.
Pakeneminen ei valitettavasti takaa turvallisuutta. Liian usein ihmisoikeusloukkaukset seuraavat pakolaisia. Erityisen suuri riski on niillä jotka joutuvat jäämään suuriin, huonosti organisoituihin ja valvottuihin pakolaisleireihin tai, niin kuin useimpien afrikkalaisten kohdalla tänä päivänä, oman maan rajojen sisäpuolelle.
Naisten ja lasten ahdinko
Erityisryhmänsä muodostavat naiset ja lapset. Kansainvälisten sopimusten (vuonna 1979 solmittu YK:n yleissopimus kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamisesta ja vuonna 1989 solmittu lapsen oikeuksien yleissopimus) ansiosta he ovat oikeudellisesti erityissuojelussa, mutta käytännössä vain äärimmäisen harvat naisia tai lapsia vastaan suoritetut ihmisoikeusloukkaukset tulevat tuomituksi.
Naisten yhteiskunnallinen asema on useissa Afrikan maissa heikko. Tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen ja työhön näyttävät olevan vielä kaukana. Lisäksi naisiin kohdistuva väkivalta on valitettavan yleistä niin rauhan kuin sodan aikana. Sotatilanteessa se saa kuitenkin usein laajamittaisempia, sotataktisia piirteitä. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tullut keino sekä nöyryyttää että kiduttaa uhreja – jopa hajottaa yhteisö johon nainen kuuluu. Vaikka raiskattua naista kohtaan tunnetaan myötätuntoa, on suuri vaara että kulttuurissa jossa naisen yhteiskunnallinen asema perustuu avioitumiseen ja lasten synnyttämiseen, häneen suhtaudutaan kuin vahingoittuneeseen omaisuuteen.
Kriisitilanteissa lapset ovat kuitenkin kaikkein suurimmassa vaarassa. Paitsi miinojen, kranaattitulen ja tarkka-ampujien uhreja, lapset ovat myös fyysisesti heikompina aliravitsemuksen ja sairauksien ensimmäisiä uhreja. Pakotilanteen kaaoksessa on suuri riski, että lapset joutuvat erilleen vanhemmistaan, joka sinänsä saattaa olla suurempi trauma kuin pakolaisuus itse. Yksinäinen lapsi on todella suuressa vaarassa joutua seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ja/tai joutua värvätyksi aseistautuneeseen ryhmään.
Elokuun lopulla YK:n turvallisuusneuvosto esitti päätöslauselmassaan huolensa lasten
asemasta ja ehdotti mm. aseellisiin konflikteihin osallistumisen ikärajan nostamista
lapsisopimuksen määrittelemästä 15 vuodesta 18 vuoteen. Myönteistä kehitystä
asioissa siis onneksi tapahtuu.
© Muista tekijänoikeudet