Väkivalta: Tappavat pienaseet

Maailman Sivu (Pakolainen 3-1999 - Tiina Kirkas) Rynnäkkökivääreillä, pistooleilla, kranaateilla ja henkilömiinoilla on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapettu yli kolme miljoonaa ihmistä. Eli enemmän kuin panssarivaunuilla, tykeillä ja ohjuksilla.

Maailmassa arvoidaan tätä nykyä olevan 500 miljoonaa pienasetta eli käsiasetta, kivääriä, konekivääriä, kranaattia ja henkilömiinaa. Yksinomaan Länsi-Afrikassa tuliaseita on seitsemisen miljoonaa. Angolassa puolestaan arvioidaan olevan 9­15 miljoonaa henkilömiinaa, joiden määrä vain kasvaa viimeaikaisten taistelujen seurauksena.

Pienaseiden valtaisa määrä sekä helppo saatavuus ovat YK:n aseriisuntaosaston sekä lastenrahasto Unicefin mielestä suorassa suhteessa maailman kasvavaan inhimilliseen kärsimykseen. Elokuussa YK-tahot tiesivät kertoa, kuinka viimeisen vuosikymmenen aikana pienaseilla on surmattu yli kolme miljoonaa ihmistä, joista kaksi miljoonaa on lapsia. Pienaseilla on siis tapettu enemmän ihmisiä kuin panssarivaunuilla, tykeillä ja ohjuksilla. Sen lisäksi pienaseilla on vammautettu 4­5 miljoonaa lasta sekä tehty 12 miljoonaa lasta kodittomaksi. Myös yli miljoona lasta on jäänyt orvoksi tai joutunut eroon vanhemmistaan sekä yli kymmenen miljoonaa lasta on traumatisoitunut pienaseiden takia. Kaiken kaikkiaan vuoden 1990 jälkeen puhjenneista 49 konfliktista 46:ssa on sodittu pienaseilla. Ja yhdeksän kymmenestä sodan uhrista on tapettu pienaseilla ­ lähes 90 prosenttia heistä on siviilejä.

Kansainväliset asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, etteivät pienaseiden suuri määrä ja helppo saatavuus ainoastaan madalla kynnystä sotimiseen sekä ylläpidä ja eskaloi nykyisiä aseellisia konflikteja vaan ne synnyttävät yleisen väkivallan kulttuurin, josta ei edes rauhan aikana ole helppoa ulospääsyä. Afrikan kriiseihin perehtynyt tutkija Bernard Adam toteaa, että väestön aseistaminen ja aseistautuminen sekä aseellisten ryhmien lisääntyminen estävät poliittisten sopimusten toteuttamisen käytännössä: "Vuoropuhelu ja neuvottelut hylätään automaattisesti, koska tavoitteeseen päästään helpoimmin aseiden avulla." Hän myös muistuttaa, että kansainvälisen yhteisön yritykset puuttua maailman eri aseellisiin konflikteihin kariutuvat useimmin juuri aseistautuneiden ryhmien läsnäoloon sekä niiden aseistariisumisen mahdottomuuteen.

Kaksi kolmasosaa pienaseista kehitysmaihin

Tuottamastaan tuhosta huolimatta aseiden ei sinänsä väitetä olevan ongelma. Ongelmaksi ne muodostuvat vasta, kun ne joutuvat "vääriin" käsiin ja niitä käytetään "vääriin" tarkoituksiin. Ongelmana pidetään myös pienaseiden laitonta kauppaa, jonka arvioidaan olevan 55 prosenttia niiden kokonaissiirroista.

Pienaseet kulkevat yhden ihmisen matkassa ja ovat siten kokonsa puolesta sekä halpoina ja kestävinä tappovälineinä oivallisia nimenomaan nykyaikaisissa sisällissodissa. Niistä on tullut jokamiehen - ja naisen terrorivälineitä, ja myös aseita 300 000 lapsisotilaan käteen. Niitä on helppo hankkia, sillä esimerkiksi Ugandassa kalashnikovista ei tarvitse maksaa kanaa enempää, ja Burundissa sai 1990-luvun puolivälissä kranaatin yhden ananaksen hinnalla. Ne myös säilyttävät iskukykynsä vuosikymmenten ajan, ja niitä on helppo salakuljettaa rajojen yli sinne, missä on kysyntää. Yleensä laittomasta kaupasta huolehtivat ne, jotka ovat muutoinkin sotkeentuneet rikolliseen toimintaan, kuten huumekauppaan sekä jalokivien ja muiden arvometallien salakuljettamiseen.

Silti edes laillinen asekauppa ei ole ongelmatonta eikä kaupankäynnin virallisuus takaa pienaseiden päätymistä "oikeisiin" käsiin. Harva "kunniallinenkaan" asevalmistaja tai -myyjä voi varmuudella ennakoida, minne aseet lopulta päätyvät ja mitä niillä tehdään. Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain liittolaisilleen, esimerkiksi Afrikkaan ja erityisesti Angolaan sekä Somaliaan pumppaamat aseet ovatkin nykyään suurelta osin vapaata ­ laillista ja laitonta ­ kauppatavaraa mantereen eri kriisipesäkkeissä.

Ja vaikka kylmä sota on päättynyt, pienaseiden valmistus ei ole hiipunut eikä virta tyrehtynyt: Vuosina 1985­95 pienasetuotanto lisääntyi neljänneksellä, ja niiden kauppa muodostaa nykyään arviolta 25 prosenttia maailman vuosittaisista asesiirroista, mikä rahassa mitattuna tekee 30 miljardia markkaa. Kiina ja Pohjois-Korea lukeutuvat suuriin aseviejämaihin, samoin kuin entisen itäblokin valtiot ovat tyhjentäneet pilkkahinnalla tai jopa ilmaiseksi asevarastojaan niitä tarvitseville. Myös länsimaat ovat etsineet uusia markkinoita asetuotannolleen sekä käyttöä aseriisunnan myötä tarpeettomiksi käyneille asevarannoilleen. Kuvaavaa onkin, että Yhdysvaltojen ja EU:n yhteinen osuus maailman asekaupasta vuonna 1994 oli 80 prosenttia.

Samalla monet kehitysmaat ovat käynnistäneet omaa asetuotantoaan. YK-tietojen mukaan vuonna 1994 maailmassa valmistettiin pienaseita 55 maassa, joista vähintään 22 oli kehitysmaita. Niistä 16 harjoitti myös asevientiä. Kaiken kaikkiaan 60­70 prosenttia maailman asevirroista on viimeisten viiden vuoden aikana päätynyt konfliktiherkkään kolmanteen maailmaan.

Tavoitteena vastuullinen asekauppa

Pienasekysymykseen kytkeytyy monin tavoin nykymaailman kehityksen ja kehittymättömyyden ongelmavyyhti: sodat, köyhyys, pakolaisuus ja ihmisoikeusloukkaukset. Siihen liittyy myös paljon eturistiriitoja: rahaa, valtaa ja politiikkaa. Pienaseiden viennistä vastaavien teollisuusmaiden haluttomuus puuttua asekaupan rajoittamiseen onkin ilmeinen. Tähänastiset yritykset, kuten Amerikan valtioiden yhteistyöjärjestö OAS:n pienaseita koskeva sopimus sekä EU:n asevientiä koskevat käytännesäännöt, ovat keskittyneet lähinnä vain laittomaan asevalmistukseen ja -kauppaan. Esimerkiksi Yhdysvallat muiden länsimaiden tavoin, haluaa turvata oman työllisyytensä sekä puolustuskykynsä ja perustelee omaa virallista asetuotantoaan - ja kauppaansa sillä, että puuttuvat amerikkalaisaseet korvattaisiin joka tapauksessa muiden tuottamilla ja toimittamilla aseilla.

Pienaseiden jatkuva kysyntä kehitysmaissa eli väkivallan syyt sekä sotivien osapuolten häikäilemätön toiminta ovat sellaisenaan valtaisia ongelmia. Pienaseiden laittomaan kauppaan sekä salakuljettamiseen liittyvä rikollisuus ja muut lieveilmiöt, kuten niin sanotut turvapalvelut palkkasotilaineen ovat niin ikään ongelmia, myös teollistuneessa maailmassa. Silti esimerkiksi eräs Liberiassa työskentelevä YK-virkailija ilmaisi viime maaliskuussa uutistoimisto IPS:lle kriittisyytensä kansainvälisen yhteisön kaksinaismoralismiin eli hanakkuuteen kiinnittää huomio vain pienaseiden kysyntään eikä niinkään tarjontaan. Huumekaupan vastaisessa taistelussa syyniin ovat joutuneet huumeiden tuottajat, kuten kehitysmaista Kolumbia, Peru, Bolivia ja Afganistan. Samanlaista "tarjonnan" logiikkaa pitäisi hänen mielestään soveltaa myös ­ ennen kaikkea lännen harjoittamaan ­ pienasekauppaan, varsinkin Länsi-Afrikassa.

Mennee kuitenkin aikaa ellei ikuisuus ennen kuin pienaseiden kohdalla päästään edes neuvottelemaan aseiden laillista ja laitonta valmistusta, kauppaa ja käyttöä koskevista maailmanlaajuista rajoituksista, puhumattakaan kielloista. Henkilömiinojen osalta siinä on osittain jo onnistuttu, kun kansalaisliikkeiden masinoima kampanja on johtanut joulukuussa 1997 Kanadan Ottawassa solmittuun miinakieltosopimukseen, joka on astunut voimaan viime maaliskuussa. Toistaiseksi muiden pienaseiden suhteen on tyydyttävä vetoamaan aseviejämaiden moraaliin, jotta ne kieltäytyisivät toimittamasta aseita ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneille valtioille ja sissiliikkeille. Niin sanottuja vastuullisia asesiirtoja puolletaan EU:n aseiden vientiä koskevissa käytännesäännöissä sekä Nobelin rauhanpalkinnon saajista koostuvan Ariasin ryhmän asesiirtoja koskevassa ehdotuksessa.

Samanaikaisesti kansainvälisellä yhteisöllä riittää työsarkaa pienaseiden aiheuttamien inhimillisten tuhojen estämisessä ja korjaamisessa eli konfliktien ehkäisyssä ja jälkihoidossa. Humanitaarinen ja ihmisoikeustyö eivät kuitenkaan kaipaa niinkään lisää kansainvälistä sopimustekstiä vaan poliittista tahtoa ja toimintaa jo olemassa olevien määräysten käytäntöön soveltamiseksi, kuten Olara Otunnu, YK:n pääsihteerin erityisedustaja lapsia ja aseellisia konflikteja koskevissa kysymyksissä, asian ilmaisi YK:n turvallisuusneuvoston kokouksessa elokuun lopussa.

Lisätietoja kansalaisliikkeiden näkemyksistä ja toiminnasta pienasekysymyksen ratkaisemiseksi saa IANSAn (International Action Network on Small Arms) kotisivulta.

© Muista tekijänoikeudet