Bhutanin pakolaiset
Maailman Sivu (Pakolainen 3-1998 - Marja Baumgartner) Yksi maailman vähiten puhutuista ja unohtuneen tuntuisista pakolaisryhmistä ovat Kaakkois-Nepalin seitsemälle leirille rantautuneet Bhutanin 92 000 pakolaista.
Vaikka äskettäin istutetut banaanit ja monet muut hedelmät ja vihannekset kasvavat bambumajojen edustalla, ja leirit esittäytyvät pohjoisesta tulevalle vieraalle trooppisena idyllinä ja rauhan tyyssijana puhtaine ja pulskine lapsineen, ja vaikka nälkää ei enää ole ja terveydenhoitokin on järjestyksessä, kukaan leireillä ei ole onnellinen.
Kuinka voisikaan, sillä oma koti on muualla, Etelä-Bhutanin pikkukylissä, joista heitä alettiin karkottaa jo melkein kymmenen vuotta sitten.Tänään ovat nuo YK:n valvomat ja kansainvälisten järjestöjen avustamat seitsemän leiriä muodostumassa vaarallista vauhtia bhutanilaispakolaisten pitkäaikaisiksi ja pysyviksi kodeiksi muiden maailman pakolaisleirien pitkässä listassa.
Bhutan, Lohikäärmeen maa piilossa Itä-Himalajan vuorilla, Intian ja Tiibetin välillä, josta pakolaiset ovat tulleet, on maailman viimeinen itsenäinen buddhistinen kuningaskunta. Alue muuttui Bhutaniksi 17-vuosisadalla, kun ympäristön riitaiset pikku ruhtinaskunnat yhdistyivät. Tiibetiläinen mahayana-buddhismi oli tullut alueelle jo 7. vuosisadalla tiibetiläisten munkkien mukana ja sen oppi näkyy yhä selvästi maan koko elämässä, arkkitehtuurista etiikkaan.
Bhutan on ollut kauan ulkomaailmalta suljettu ja on siten pystynyt säilyttämään oman identiteettinsä länsi- ja muiden maiden vaikutteilta.
Maan nykyaikaistaminen aloitettiin varovasti 50-luvulla. Nykyinen kuningas, Jigme Singye Wanchok pitää edistystä tärkeänä, mutta on tarkka uudistuksien suunnasta. Hän valvoo tarkasti oman kulttuurin ja traditioiden säilymistä ja maassa ovat esim. yksityiset televisiot ja satelliittivastaanottimet kiellettyjä vieraiden vaikutteiden välttämiseksi.
Kuninkaan laittomat lait
Vuorista pohjoisosaa asuttavat tiibetiläisperäiset drukpat, joihin kuningassuku kuuluu ja he muodostavat kolme neljäsosaa koko 600 000 ihmisen kansasta.
Trooppiseen etelään alkoivat viime vuosisadan loppupuolella muuttaa ihotsampat, nepalilaiset siirtolaiset. Osa siirtyi sinne Sikkimistä, jonne heidän esi-isänsä jo aiemmin olivat muuttaneet.
Siirtolaiset elivät melko eristettyinä omilla alueillaan ja pystyivät siten säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa. Kanssakäyminen bhutanilaisten kanssa sujui kauan mutkattomasti. Lhotsampat kotiutuivat hyvin Bhutaniin ja suuri osa hankki itselleen kansalaisuuden.
Kun kuningas vuonna 1985 määräsi ihotsampojen täydellisesti omimaan bhutanilaiset tavat, kulttuurin ja kielen, alkoivat vaikeudet.
"Sukumme on asunut Bhutanissa jo neljän sukupolven ajan ja tunnemme itsemme bhutanilaisiksi", kertoo 60-vuotias Manbahadur Mahat Sanisharen leirillä. "Meillä on bhutanilainen passikin. Me olimme maanviljelijöitä ja teimme ankarasti töitä pelloillamme. Kuningas oli määrännyt vuoriston villaisen puvun kansallispuvuksi, jota kaikkien oli joka paikassa käytettävä, niin töissä kuin kotonakin. Etelän ilma on kuumaa. Ei siellä ja varsinkaan töissä voinut pitää villaista vaatetta. Eivätkä meidän naisemme halunneet noin vain yhtäkkiä leikata hiuksiaan lyhyiksi, mikä sekin on kuninkaan määräys", kertoo 60-vuotias Manbahadur Mahat Sanisharen leirillä.
Hänen poikansa ottivat osaa alueella järjestettyihin mielenosoituksiin vastustaakseen kuninkaan asetuksia, jotka koskivat vaatetuksen ja kampauksen lisäksi myös mm. nepalin kielen ja hindu- ja muiden ei- valtionuskontojen rajoituksia.
Mielenosoitukset yritettiin lopettaa väkivallalla, Manbahadurinkin kylään tuli sotilaita vangitsemaan miehiä, joista osa pakeni viidakkoihin. Sotilaat ahdistelivat ja raiskasivat jäljelle jääneitä naisia. Rauhattomuudet koko maassa lisääntyivät. Nepalilaisten siirtolaisten käskettiin lähteä maasta tai hyväksyä lait. Manbahadurin ja monen muunkin kylän kaikki asukkaat määrättiin muuttamaan maasta pois ilman vaihtoehtoja.
Pieni bambumaja, jossa Manbahadur kertoo tarinaansa on täyttynyt ääriään myöten muista pakolaisista, jotka nyökyttelevät kertomuksen edetessä. Juuri niin. Samoin on käynyt heille kaikille. He vastustivat vain rajoituksia, jotka tuntuivat vääriltä eivätkä halunneet hyväksyä kuninkaan asettamia vaatimuksia ja muuttua täysiverisiksi bhutanilaisiksi, jota he kaikesta huolimatta eivät olleet. He halusivat puhua omaa kieltään, pysyä omassa uskonnossaan, leikata hiuksensa omalla tavallaan ja valita vapaasti vaatteet, joihin pukeutua.
Emme me ymmärrä mitään politiikasta. Me olemme aina viljelleet vain maata ja pitäneet karjaa, sanovat bambumajan ihmiset.
Passi pois ja pakoon
Virallisten paperien mukaan kaikki ne henkilöt, jotka eivät selvästi ole voineet todistaa itsensä tai sukunsa tulleen Bhutaniin ennen vuotta 1959 joutuvat tai ovat joutuneet lähtemään. Mutta useissa perheissä saattaa olla tapauksia, joissa saman perheen jäseniä on luokiteltu eri tavalla ja jopa osa sisaruksista ja toinen vanhemmista on joutunut lähtemään muiden saadessa luvan jäädä. Monilta on otettu heidän jo omistamansa bhutanilaiset passit pois ja karkotettu maasta. Ainoa virallinen todistus, joka oikeuttaa jäämään, on sisäministeriön ( Ministry of Home Affairs) antama todistus maahan saapumisesta ennen vuotta 1958. Kuitenkin samainen ministeriö perustettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1968.
USAn ulkoministeriön julkaiseman ihmisoikeuksien raportin mukaan kansallisuuden todistaminen on jokseenkin mahdotonta maassa, jossa kirjoitustaidottomuus on yleistä ja jossa vasta aivan äskettäin on alettu huolehtia hallinnollisesta järjestyksestä.
Yksinvaltaa vastaan
Yli sadan tuhannen ihotsampan - kaikki eivät päätyneet leireille vaan osa katosi Intiaan ja Nepaliin - karkottamisen syitä epäillään kuitenkin enemmän poliittisiksi kuin kulttuurisiksi.
Drukpat, bhutanilaiset olivat olleet vuosikymmeniä eristyneinä ulkomaailmasta ja maailman asioista. Nepalilaiset sen sijaan vierailivat välillä esi-isiensä mailla ja saivat kosketusta ulkomaailmaan, ennen kaikkea Nepalissa käynnissä olevaan demokratia-liikkeeseen, joka aiheutti alussa melkoista sekaannusta ja kuninkaan vallan vähenemistä Nepalissa, jota Bhutanin kuninkaan ja hänen uskottujensa väitetään pelästyneen.
Bhutanissa nähdään nepalilaisheimojen Sikkimin alueella myös olleen osallisina, että Sikkim yhdistettiin Intiaan vuonna 1973 ja nyt Bhutanissa pelätään joidenkin poliittisten nepalilaispiirien huutoa Suur-Nepalin perustamiseksi, jossa Bhutan saatettaisiin nielaista.
Bhutanilaiset perustelevat karkotukset oman erilaisen kulttuurinsa välttämättömänä varjeluna, mitä asiallisessa tarkastelussa on kuitenkin vaikea sellaisenaan hyväksyä, sillä hommassa on selvästi rasistisia piirteitä.
Nepalilaiset kokevat karkotukset ihmisoikeusrikkomuksina ja demokratian tulon estämisenä.
Myös useat bhutanilaiset ovat ryhtyneet oppositioon kuninkaan ehdotonta yksinvaltaa vastaan ja vaativat maan demokratisoimista.
Tänään poliittisten lehtimiesten on jokseenkin mahdotonta saada viisumia. maahan. Turistit kuljetetaan ympäriinsä ryhmissä (yli 200 US dollarin päivämaksuun) ja ihotsampojen asuttama etelä on muukalaisille kiellettyä aluetta. Amnesty Internationalia ei ole päästetty maahan sen jälkeen kun se valitti näkemästään muutama vuosi sitten.
Haastatteluissa hallituksen jäsenet kertovat viime vuosien monista maassa tapahtuneista ihmisoikeuksien ja muista parannuksista, mutta Kaakkois-Nepalissa viruvien Bhutanin kansalaisten ei sallita palata koteihinsa. Asiasta ei ole edes suostuttu keskustelemaan useisiin vuosiin.
Köyhään Nepaliin ei haluta asettua, sehän ei pysty omin avuin elättämään omiaankaan. Joku näyttää bhutanilaista passiaan. "Katso nyt, voin todistaa olevani bhutanilainen. Silti en saa palata sinne. En tunne ketään Nepalissa, en kuulu tänne", hän sanoo.
"Teillä eurooppalaisilla ei ole aavistustakaan, millaista on asua leireillä, kun joet tulvivat majoihin asti, kun tuuli vie mennessään kattoja ja kaataa puita kylien ja asukkaiden päälle tai kun tuli pääsee kuivana kautena valloilleen ja vettä ei ole, ei tarpeeksi edes juotavaksi", huutaa joku epätoivoisena poistujan perään.
© Muista tekijänoikeudet