Pääsevätkö länsisaharalaiset vihdoin takaisin kotiin?

Maailman Sivu (Pakolainen 2-1998 - Kristiina Koivunen) Länsi-Saharan tulevaisuus ratkeaa 7.12.1998. Silloin Marokon miehittämässä maassa järjestetään kansanäänestys maan itsenäisyydestä.

Yli sata tuhatta länsisaharalaista on asunut maailman unohtamana 23 vuotta pakolaisleireillä keskellä Saharan autiomaata, Algerian eteläkärjessä. Länsi-Saharan naapurimaita ovat Mauretania, Algeria ja Marokko, joka miehitti alueen pohjoisosan vuonna 1975. Eteläosan miehitti silloin Mauretania. Siihen asti alue oli ollut Espanjan siirtomaa. Länsi-Saharan itsenäisyydestä on koko miehityksen ajan taistellut Polisario -vapautusliike. Se solmi rauhansopimuksen Mauretanian kanssa vuonna 1981, ja Mauretania vetäytyi Länsi-Saharasta. Marokko miehitti välittömästi myös maan eteläosan.

Länsi-Saharan 1500 km pituinen rannikko on eräs maailman rikkaimpia kalastusalueita ja alueen kuivassa maaperässä on runsaasti luonnonvaroja: rautaa, fosfaattia, öljyä, kuparia ja uraania.

Napalmia, hiekkavalleja ja miinoja

Aikaisemmin paimentolaisina eläneitä länsisaharalaisia on noin 210 000, he asuvat miehitetyllä alueella, naapurimaissa ja pakolaisleireillä. Marokon hyökkäys Länsi-Saharaan vuonna 1975 oli erittäin väkivaltainen, siviiliväestöä pommitettiin mm. napalmilla ja yli puolet väestöstä pakeni Algeriaan. Siellä sijaitsevien leirien hallinnosta vastaa Polisario -vapautusliike ja YK tukee taloudellisesti niiden ylläpitoa. Alue tunnetaan nimellä Devil`s Garden, Paholaisen Puutarha, ja se on täysin riippuvainen ulkopuolisesta avusta, jopa käyttövesi yli sadalle tuhannelle ihmiselle kuljetetaan tankkiautoilla muualta.

Miehitetylle alueelle asukkaita on jäänyt vain noin 40 000. Heitä vahtii 160 000 marokkolaista sotilasta ja alueelle on muuttanut myös noin 120 000 siirtolaista Marokosta.

1980-luvulta lähtien Marokko on linnoittanut koko Länsi-Saharan alueen Polisariota vastaan hiekkavalleilla ja miinoilla, joita autiomaahan on kylvetty viisi miljoonaa kappaletta. Marokon tärkeimpiä sotilaallisia tukijoita ovat USA ja Ranska. Koko Pohjois-Afrikka on strategisesti tärkeää aluetta, jonka epävakaisuutta ovat lisänneet islamilaisfundamentalististen liikkeiden suosion nopea kasvu.

Miehitetylle alueelle ei päästetä ulkopuolisia tarkkailijoita. Amnesty International on yrittänyt seurata alueen ihmisoikeustilannetta jo vuosia. Ruotsissa toimivan Västsahara -yhdistyksen tiedotteen mukaan Länsi-Saharassa on kadonnut miehityksen aikana noin tuhat ihmistä ja kymmenen tuhatta nuorta on pakkosiirretty Marokkoon marokkolaistumaaan. Luku on erittäin korkea kun ottaa huomioon kuinka vähän alueella on jäljellä paikallisia asukkaita.

Minurso

Vuonna 1991 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi alueelle rauhansuunnitelman, joka nimitettiin Minursoksi, sen mukaan alueella olisi pitänyt järjestää kansanäänestys itsenäisyydestä vuoden 1992 alussa.

Syksyllä 1991 Marokko ja Polisario solmivat aselevon. mutta mitään muuta ei sitten tapahtunutkaan.

Kofi Annanin tultua viime vuonna YK:n pääsihteeriksi Länsi-Saharan tilanteeseen alettiin etsiä aktiivisesti ratkaisua. Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri James Baker nimitettiin YK:ssa Länsi-Saharan asioiden lähettilääksi ja hän on onnistunut saamaan Marokon ja Polisarion saman neuvottelupöydän ääreen. Joulukuussa 1997 molemmat osapuolet allekirjoittivat sopimuksen kansanäänestyksen järjestämisestä Länsi-Saharassa joulukuussa 1998 siitä haluavatko länsisaharalaiset oman valtion vai ovatko he mieluummin marokkolaisia. Vaalit järjestetään YK:n valvonnassa ja yhteistyössä Afrikan yhtenäisyysjärjestön OAU:n kanssa.

Vaikka näyttääkin lupaavasti siltä, että vuosikymmeniä jatkuneeseen miehitykseen saadaan vihdoin oikeudenmukainen ratkaisu, vaalien järjestämiseen liittyy useita ongelmia. Alueella tulee olemaan niiden aikana edelleen 65 000 marokkolaista sotilasta, joten asukkaat eivät välttämättä koe oloaan kovin turvalliseksi.

Tiedonvälitys Länsi-Saharassa on Marokon vahvasti sensuroimaa. Asukkaiden pitäisi esimerkiksi tietää se, että alueen itsenäisyydestä ollaan järjestämässä vaaleja, että he osaisivat rekisteröityä äänestäjäksi. Osa länsisaharalaisista on edelleen aavikolla eläviä nomadeja, joita ei ole huomioitu väestönlaskennassa ja jotka ovat muutenkin varsin vähän tekemisessä nykyaikaisen hallinnon kanssa. Marokon on helppo pitää heidät edelleenkin tietämättöminä heidän kansallisista oikeuksistaan. Sen sijaan tiedonvälitys kulkee hyvin alueelle muuttaneille marokkolaisille siirtolaisille. Kuningas Hassanin mukaan he alueen asukkaina ovat oikeutettuja osallistumaan kansanäänestykseen.

Maailman tiedotusvälineitä tai rauhanjärjestöjä Länsi-Saharan kohtalo ei tunnu kiinnostavan. Tämä mahdollistaa sen, että Marokon ei tarvitse kovin paljon välittää siitä mitä se on tullut sopineeksi.

Paholaisen puutarha

Ruotsalainen Agneta Nordberg vieraili Paholaisen Puutarhan pakolaisleireillä viime syksynä Ruotsin vasemmistoliiton solidaarisuusfoorumin edustajana.

Alueella on neljä leiriä, jotka on nimetty neljän Länsi-Saharassa sijaitsevan kaupungin mukaan. Tavoitteena on että asukkaat muuttavat maan vapautumisen jälkeen leiriltä saman nimiselle alueelle kotimaassa. Luonnon olosuhteet leireillä on äärimmäisen rankat, kesällä lämpötilä on + 50 astetta, talvella se laskee nollan alapuolelle. Alueella ei ollut lainkaan asukkaita ennen kuin länsisaharalaiset tulivat sinne.

Västsahara - yhdistys ilmoittaa, että Polisarion pakolaisleireillä asuu noin 165 000 ihmistä. Lukua on kuitenkin vaikea tarkistaa.

"Leireillä on pääasiassa naisia ja lapsia, miehet ovat sodassa," kertoo Agneta Nordberg. Hänen mukaansa leirit on organisoitu hyvin, niissä on kiinnitetty runsaasti huomiota koulutukseen ja terveydenhoidon järjestämiseen. Alueella on juuri avattu keskussairaala, jossa on mm. nykyaikainen leikkaussali, ja sairaalassa on osastoja myös psyykkisesti sairaille.

" Kun pakolaisleirit perustettiin, naisista vain kaksi prosenttia oli lukutaitoisia. Nyt vain jotkut vanhukset eivät osaa lukea," Nordberg kertoo. Hän uskoo, että naisten asema ja koko yhteisön elämä tulee olemaan hyvin erilaista asukkaiden palatessa kotimaahansa kuin se oli siellä 1970 -luvun alkupuolelle asti. Naiset ovat oppineet ottamaan vastuun käytännön asioiden pyörittämisestä, kun miehet ovat olleet pari vuosikymmentä poissa kotoa sodan takia.

Agneta Nordberg on tavannut Algeriassa Polisarion ja sen naisjärjestön National Union of Saharawi Women - NUSW:n edustajia. Keskusteluissa tuli esille asioita, joita Polisario pitää tärkeänä ja johon se toivoo maailman kiinnittävän huomiota. Polisario on turhautunut siitä, että YK ensin päätti Minurso-rauhansuunnitelmasta, mutta ei valvonut sen toteuttamista. Nyt YK:n täytyy toimia jämäkämmin.

Vaalien järjestämisessä on tärkeää ratkaista oikeudenmukaisesti se ketkä ovat äänioikeutettuja. Polisarion leireillä asuvat länsisaharalaiset saavat tietoa vaaleista, mutta myös miehitetyillä alueilla asuvien ihmisten on saatava tasapuolista tietoa tilanteesta. Vaaleihin on saatava riittävästi kansainvälisiä tarkkailijoita, ja ulkomaalaisten on päästävä seuraamaan alueen tilannetta jo ennen vaalipäivää.

Poliittisten vankien vapauttamisen lisäksi Polisario toivoo sotavankien vaihtamista Marokon ja Polisarion välillä. Lisäksi alueella on aloitettava tehokas miinanraivaus ennen kuin asukkaat palaavat sinne.

Agneta Nordberg on tyytyväinen, että Ruotsi on ollut aktiivinen Länsi-Saharan tilanteen ratkaisemisessa siitä huolimatta että maalla on runsaasti taloudellista yhteistyötä Marokon kanssa. Ruotsi on valmis lähettämään miehitetylle alueelle sekä poliiseja ihmisoikeustarkkailijoiksi että miinanraivausryhmän. Vasemmistoliiton solidaarisuusfoorumi tukee omalla panoksellaan Polisariota, tammikuussa Tukholmassa vieraili yhdeksän naista pakolaisleireiltä NUSW:n edustajana. Agneta Nordberg toivoo, että alueelle voisi matkustaa kansainvälinen delegaatio hyvissä ajoin ennen vaaleja. Tietenkin olisi parempi jos se voisi vierailla miehitetyssä Länsi-Saharassa pakolaisleirien sijasta.

© Muista tekijänoikeudet