Maailman Sivu (Kehitys Utveckling 2-1996 - Juhani Artto) Tarjoaako Internet-aika kehitysmaille tiedon valtaväylää vai tavallista juoksurataa, kysyy Mike Holderness tutkielmassaan, jonka lontoolainen Panos-instituutti (www.oneworld.org/panos) julkaisi viime lokakuussa. Aiheesta on tarjolla niin vähän kunnollisia selvityksiä, että Holdernessin arvio muuttui heti ilmestyttyään alan klassikoksi.
Ovatko sen argumentit mielekkäitä vielä puoli vuotta myöhemmin, maaliskuussa 96?
Holderness tarjoaa sekä optimistisia että pessimistiä argumentteja, mutta yleissävyksi jää skeptisyys.
Yleisellä tasolla hän korostaa Internetissä kehitysmaille aukeavia uusia mahdollisuuksia: "Se voi kaventaa pohjoisen ja etelän välistä tiedollista kuilua, koska järjestelmä on telekommunikaation muita muotoja halvempi ja koska sen avulla on mahdollista välittää valtavia tietomassoja".
Konkreettisissa yksityiskohdissa heijastuu pessimismi. Holderness tuo painokkaasti esille sen, että 49 maassa on vähemmän kuin yksi puhelin sataa asukasta kohti. Niiden joukossa ovat Kiina ja Intia, joissa asuu lähes 40 prosenttia maapallon väestöstä.
"Vähintään 80 prosenttia maapallon väestöstä elää vailla telekommunikaation peruspalveluja", Holderness toteaa.
Internet Bangkokin slummiin?
Tutkielman sävyä synkistävät useat viittaukset tietokoneiden ja puhelintariffien kalleuteen kehitysmaissa. Raportin mukaan modeemi maksaa Intiassa neljä kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa. Toteamatta jää, että se johtuu paljolti viranomaisten päätöksistä. Muutama vuosi sitten puhelu Intiasta Suomeen oli halvempi kuin Hollannista. Sekin johtui viranomaisista.
Minusta Holderness käyttää kustannuksiin liittyviä argumentteja varomattomasti. On latteata todistella, että Internet on helpommin vauraiden kuin köyhien ulottuvilla. Kiinnostavampaa on tutkia sitä, millä tavalla ja missä laajuudessa Internet on myös vähempiosaisten ja heitä edustavien liikkeiden hyödynnettävissä.
Eivätkö väritelevisio ja video ole kalliita? Bangkokin slummeissa perheillä oli väritelevisioita jo 80-luvulla ja Intian köyhiin kyliin on ilmestynyt viime vuosina runsaasti videolaitteita elokuvien katselemista varten.
Internetin kustannuksista varoittavan sopii miettiä, miten on mahdollista, että yksityiset ihmiset omistavat kehitysmaissa kymmeniä miljoonia moottoriajoneuvoja. Auton ostaminen ja ajaminen tulee monta kertaa kalliimmaksi kuin Internet-yhteyden hankkiminen ja käyttäminen.
Väitän, että lähitulevaisuudessa Internetin käytön tärkein rajoittava tekijä kehitysmaissa ei ole varattomuus vaan koulutustason mataluus ja kiinnostuksen rajallisuus. Puhun yhteiskunnallisesti merkityksellisestä tiedonvaihdosta, jossa tärkeä rooli on tutkijoilla, virka- ja liikemiehillä, opettajilla, toimittajilla, opiskelijoilla ja kansalaisaktiiveilla.
Internetiin slummien ja syrjäkylien ihmiset liittyvät joskus tulevaisuudessa pikemmin viihteen houkuttelemina kuin voidakseen lukea Financial Timesin tuoreena tai ollakseen yhteydessä muiden maanosien ihmisiin. Halu olla yhteydessä ulkomailla siirtotyöläisenä työskentelevään sukulaiseen voi motivoida Internetiin liittymisen.
Nälkäinen ei hanki tietokonetta, mutta suuresta määrästä kehitysmaitten pienituloisia, koulutettuja ihmisiä voi tulla Internetin käyttäjiä jo lähivuosina. Sen ehtona on laitteiden ja liittymien yleistyminen oppilaitoksissa ja työpaikoilla, mikä on jo hyvässä vauhdissa.
Henkisen työn työpaikkoja kehitysmaihin
Paikoin Holderness syyllistyy solidaarisuusliikkeiden helmasyntiin eli vaatii kehitysmaiden asukkailta itseltään liian vähän. "Pelkästään netin sisältämän tiedon valtava määrä tekee verkon hyödyntämisen vaikeaksi etelän ihmisille", hän kirjoittaa.
Minusta tämä ei ole totta. Hienojen linkkikokoelmien ja tehokkaiden hakurobottien ansiosta verkon hyödyntäminen ei ole vaikeata, kunhan laitteet ohjelmineen ovat kunnossa. Uudet asiat vaativat opettelua ja opiskelua niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Ei lähtökohtana voi olla, että kaikki olisi tarjottava kehitysmaille valmiiksi pureksittuina, yksinkertaistettuina versioina.
Holderness jättää turhan lyhyelle käsittelylle sen, että maailmanlaajuisten tietoverkkojen synty tulee vaikuttamaan suuresti kansainväliseen työnjakoon. Henkisen työn - aluksi konttorityön yksinkertaisten rutiinien - siirtäminen korkeiden työvoimakustannusten maista kolmanteen maailmaan on jo alkanut. Monikansalliset yritykset ovat perustaneet tietoverkkojen ja matalien palkkojen hyödyntämiseen perustuvia työpaikkoja muun muassa Intiassa ja Karibian meren Barbadoksella.
Pessimistiselle sävylleen uskollisena Holderness muistuttaa, että henkisen työn kysynnän lisäyksestä pääsevät osallisiksi vain ne matalapalkkamaat, jotka ovat kytkeytyneet Internetiin. Hän ei mainitse, että yhteyden luominen on kansainvälisellä tuella teknisesti ja taloudellisesti kaikkien maiden ulottuvilla.
"Kun verkkoon syötetään kehitysmaita koskevia tietoja, ne ovat peräisin todennäköisesti pohjoisen instituutioista", Holderness kirjoittaa. Hän ei korosta sitä, että Internetin ansiosta kehitysmailla - niiden oppositioryhmiä ja kansalaisjärjestöjä myöten - on ensi kertaa historiassa todellinen mahdollisuus puhua suoraan maailmanlaajuiselle yleisölle ohi suurten mediayritysten suodattimien ja uutiskynnysten.
Zapatistit ja Burman oppositio
Ensimmäisten kolmasmaailmalaisten joukossa uuteen aseeseen ovat tarttuneet Etelä-Meksikon zapatistit ja Burman maanpaossa asuvat demokratialiikkeen aktiivit. Internet on lisännyt liikkeiden voimaa.
Ensimmäiset esimerkit voivat kuitenkin johtaa ylioptimistiin päätelmiin, koska osa Internet-aseen tehosta oppositioryhmien käsissä on perustunut yllätykseen ja siihen, että se on uutena ilmiönä saanut helposti poikkeuksellisen paljon huomiota.
Internet laajentaa tiedon tarjontaa määrällisesti ja laadullisesti, mutta se ei välttämättä mullista tiedon kysynnän rakennetta. Kehitysmaitten ongelmat eivät ole johtuneet 80- ja 90-luvuilla siitä, että maailmaa hallitsevien rikkaitten maitten ihmisten ulottuvilla ei olisi ollut yllin kyllin tietoa maailman köyhemmän puoliskon ihmisten asioista.
Kehitysmaitten asiat eivät kiinnosta kaikkia.
Internetissä kilpailu tiedon etsijöiden kiinnostuksesta ei ole vielä edes kunnolla alkanut. Maailman lehdistössä, radiossa ja televisiossa kova kilpailu yleisön suosiosta ei ole auttanut ihmiskunnan köyhää enemmistöä, pikemmin päinvastoin.
Kilpailu yleisön suosiosta on lisännyt tiedotusvälineissä kehitysmaitten profiilia vääristävää sensationalismia. Sama tendenssi tulee vaikuttamaan väistämättä myös Internetissä.
Kehitysmaita auttava ero voi syntyä siitä, että välitystekniikan halpuus mahdollistaa tarjonnan jatkuvan monipuolisuuden. Kehitysmaitten köyhiä puolustavien liikkeiden haasteena on oppia käyttämään tietoverkkoa niin taitavasti, että tärkeät viestit saavuttavat ja mobilisoivat laajan yleisön.
© Muista tekijänoikeudet