Maailman Sivu (Ydin 6-1999 - Eija Palosuo) Himalajan huikaisevissa maisemissa viettävää eläkepäiviään Thapan pariskunta, joka majoittaa kattonsa alle monenkirjavia reppuilijoita kaikista maista. Puutarhanhoidon ja muun tärkeän lomassa voi havaita muun muassa, kuinka englantilaiset ovat kirjatoukkia, israelilaiset kyltymättömiä juhlijoita ja amerikkalaiset elämäntapashoppailijoita. Elämä rullaa perinteistä rataansa intialaisperheessä - paitsi kun poika kieltäytyy naimakaupasta ja äiti katsoo telkasta saippuaoopperaa.
Seitsemän kukkulan majatalossa Himalajalla kukoistaa puutarha, josta hollantilainen tulppaanitarhurikin olisi kateellinen. Majatalon intialainen isäntä osoittelee ympäri pihan istutettuja kasveja, joita hänen lukuisia kansallisuuksia edustavat vieraansa ovat kotimaistaan tuoneet.
- Tämän ruusun sain viimeksi. Meillä oli eräs israelilaistyttö asumassa kokonaiset viisi kuukautta, ja kun hän tuli uudestaan tuoreen aviomiehensä kanssa häämatkalle, hän lahjoitti meille kukan. Muisti että olemme intohimoisia puutarhureja, Balkrishan Thapa myhäilee.
- Minulla on jo melko kattava kokoelma. Yllättävän hyvin nämä ovat vuori-ilmastoon sopeutuneet - kun vain tämä köynnös älyäisi kiivetä parvekkeelle ennen talvea...
Entinen sotilas häärää hellästi kasviensa keskellä. Rynnäkkökiväärit ovat rivissä majatalon seinällä ja brittikuninkaalliset kehyksissä niiden vierellä. Siirtomaaisäntiä ei ole unohdettu: aika kulkee Intiassa aivan omaa tahtiaan, ja asema Englannin alaisuudessa on paljon lähempänä menneisyydessä kuin hektisen Euroopan ajanlaskussa.
- Tehokkaita ne olivat, britit, muistaa Balkrishan kehua.
- Sekä isäni että isoisäni olivat sotilaita. Mutta en minä omille pojilleni armeijasta työpaikkaa toivoisi. Se on rankkaa elämää.
Miehen lempeät kasvot vakavoituvat hetkeksi. Ikuista rajasotaa käyvään Kashmiriin ei täältä ole pitkäkään matka.
- Se hyvä puoli armeijassa oli, että eläkkeelle pääsi jo viisissä kymmenissä. Enkä minä osannut vielä siinä iässä jäädä paikalleni istumaan. Minulla oli säästössä vähän rahaa, joten päätimme vaimoni Sarlan kanssa perustaa pienen hotellin; tänne vuorille kun näkyy matkailijoita eksyvän nykyisin yhä enemmän ja enemmän.
Seitsemän kukkulan majatalo pyörii perheyrityksenä nyt yhdeksättä vuotta. Tunnelma on kodikas, sillä huoneita on vain viisi ja isäntäperhe asuu saman rakennuksen alakerrassa. Vaikka Thapat eivät itse koskaan ole käyneet ulkomailla - lukuunottamatta Nepalia, josta heidän sukunsa muinoin Intiaan saapui - oppii reppuilijoiden merkillisessä seurassa maailmanmenosta joka päivä jotain uutta ja yllättävää.
Hulluja nuo tiibetiläiset
Majatalon parvekkeelta aukeaa vaikuttava näkymä vuorten ympäröimään laaksoon ja McLeod Ganjin pieneen kylään. McLeod Ganj sekä sen kupeessa sijaitseva Dharamsala ovat kuluneina vuosina nousseet maailman tietoisuuteen ennen muuta Dalai Laman, tiibetiläisten hengellisen johtajan, sekä muiden Tiibetistä Intiaan rantautuneiden pakolaisten ansiosta. Nykyisin tiibetiläisiä tulee vastaan niiden kaduilla jo huomattavasti useammin kuin intialaisia. Myös matkailijoiden määrä nousee vuosi vuodelta; kaikki haluavat kätellä Dalai Laman hänen säännöllisissä audiensseissaan.
- Elämä McLeod Ganjissa on muuttunut sataprosenttisesti matkailijoiden myötä, huomauttaa pariskunnan 25-vuotias poika Binie, joka juuri on palannut kauppareissulta ja on vielä hengästynyt kiipeämisen jäljiltä. Hotelli on suoraan vuoren rinteessä, kuten kaikki muukin täällä Intian luoteisella Himalajalla.
- Tiedätkö mikä on erityisen epäreilua? Tiibetiläiset saavat länsimaisten kaikki sympatiat, täällä asuvien intialaisten kohtaloa ei kysy kukaan. Melkein kaikki heidän talonsa on rakennettu länsimaisella rahalla. Paljon rikkaampia he jo ovat kuin kylän alkuperäiset asukkaat. Väittävät kaupunkia omakseen, vaikka tämä on sentään Intia! Binie marisee.
- Hyviä ihmisiä ne ovat, isä toppuuttelee sovinnollisesti. -Vai oletko koskaan kuullut tiibetiläisten tehneen rikoksia, raiskauksia tai väkivaltaa? Dalai Lamassa ja siinä buddhalaisuudessa on paljon hyvää, vaikka välillä onkin vähän outoa meininkiä.
Balkrishan tietää, etteivät tiibetiläiset ole aivan niin yhtenäistä joukkoa kuin julkisuus yleensä antaa ymmärtää. Keskenään vallan erilaisia näkemyksiä edustavat koulutetut, hallinnollisia tehtäviä Tiibetissä hoitaneet pakolaiset sekä toisaalta laaja buddhalaisuudelle omistautunut yhteisö. Hän sanoo ymmärtävänsä tiibetiläiseliitin hankaluudet päästä yhteiseen säveleen päivärutiineihinsa uppoutuneiden munkkien kanssa:
- Mitä järkeä on soitella kelloja ja meditoida päivästä toiseen, eikö työtäkin pitäisi tehdä? Minusta näyttää että heidän kulttuurissaan naiset tekevät kaiken työn - siinä on mielestäni jotain omituista.
Balkrishanin puhuessa pilkistää keittiöstä tummatukkaisen naisen pää, kun hänen vaimonsa valmistaa päivällistä varten chapateja, pieniä rieskantapaisia leipiä. Kuinka lienevät työvuorot jakautuneet intialaisperheessä?
Leveästi hymyilevä, rehevä emäntä Sarla pahoittelee, etteivät hänen englannin taitonsa tahdo riittää jutusteluun. Tarvitaan Balkrishanin apua, jotta hän pystyy jotakin itsestään kertomaan:
- Minä valmistan vieraille ruoat ja hoidan taloutta. Mieheni tekee toimisto- ja paperityöt. Silloin tällöin annan myös kauneudenhoitopalveluja. Ensin se oli toimintaa vain ystäväpiirissä, mutta nyt matkailijoitakin käy luonani, Sarla selittää.
Entä aikoina jolloin Balkrishan oli armeijassa, mitä Sarla silloin puuhasi?
- Silloin hän ei tehnyt mitään, vitsailee Balkrishan, ja saa vaimoltaan pitkän katseen. Kotirouvan arki lienee tuntematonta niin tiibetiläisille, intialaisille kuin useille suomalaismiehillekin?
Kohteliasta lapsityövoimaa
Thapojen perheeseen syntyi aikanaan kaksi poikaa ja yksi tytär, jotka nyt ovat kaikki jo aikuisiässä. Yhä naimaton, 25-vuotias poika Binie kertoo haaveilevansa ulkomaille muutosta. Hänen mielestään McLeod Ganjista joutaisi lähteä monestakin syystä; hän ennustaa kylän ennen pitkää hukkuvan turismiin ja sen mukanaan tuomiin jätevuoriin.
- Israelissa minulla on jo yksi ystävä. Kuuleman mukaan elämä sujuu hienosti. Voisin mennä hänen luokseen, hän suunnittelee.
Balkrishan kuuntelee vaitonaisena, pyörittelee kädessään köynnösruususta nyppäisemäänsä kuollutta lehteä. Isompi veli ja tytär on onnistuttu naittamaan ennalta valittuihin intialaisperheisiin, mutta nuorempi poika haluaa itse valita. Ja kun kukaan ei tiedä mitä nykymaailmassa voi tapahtua...
Ajat ovat hankalat perheenisälle, pitäisi osata luovia oikealla tavalla lastensa parasta ajatellen ja kuitenkin ottaa huomioon, kuinka maailma muuttuu.
- Unelmani olisi saada koko perhe kokoontumaan yhdessä aamiaiselle, lounaalle ja päivälliselle, mutta nykyisin kaikki on niin erilaista kuin minun lapsuudessani. Koko elämän rytmi on kiihtynyt, Balkrishan miettii.
Jos oma lapsi lähtisikin maailmalle, jää Thapojen iloksi kuitenkin läheiseltä maaseudulta työhön lähetetty Sunil-poika. Kyseessä on kiistämättä lapsityövoiman käyttö, mutta tässä tapauksessa on vaikea nähdä asiaa nurjassa valossa: Sunil on pariskunnalle kuin oma lapsi, iloinen ja kohtelias arviolta 15-vuotias nuorukainen (isäntäväen mukaan hän tosin jo tullessaan väitti iäkseen 18, jotta voisi laillisesti työskennellä). Päivittäisten askareiden lisäksi Sunil opettelee iltaisin lukemista ja kirjoittamista.
- Hänen vanhemmillaan ei ollut varaa laittaa häntä kouluun, mutta onneksi oma tyttäremme on opettaja. Katselemme usein iltaisin televisiota ja sen jälkeen patistelen Sunilia kirjojen ääreen - mutta hän ei ole sen ahkerampi kuin omatkaan poikani olivat. Yleensä hänen kärsivällisyytensä riittää puoleksi tunniksi, sitten hän saattaa nukahtaa, Balkrishan nauraa.
Hän kertoo opettavansa pojalle myös kohteliaita käytöstapoja vieraiden kanssa: sanomaan hyvää huomenta, päivää ja kysymään "how do you do". Sunil onkin joka aamu kuin itse auringonpaiste tiedustellessaan, ovatko vieraat nukkuneet hyvin ja saako olla aamiasta. En voi hymyilemättä kuunnella vanhahtavia, brittienglannilla lausuttuja kohteliaisuuksia tuon muuten rasavillin näköisen pojan suusta.
- Thank you, madame! vastaa hän aina kysymyksiini, jos sanavarasto loppuu lyhyeen.
Englantilaiset kirjatoukkia, israelilaiset bilehirmuja
Niin kesäkausi kuin onkin, näin pitkällä etelässä aurinko nousee lumihuippuisten vuorten takaa vasta kuuden maissa. Seitsemän kukkulan majatalossa herätään jo tuntia ennen valmistelemaan vieraille aamiaistarpeita ja juomaan teetä kaikessa rauhassa. Huisketta riittää kokkauksessa ja huoneiden siivouksessa puolille päivin, sitten voikin ottaa jo rennommin.
Iltaisin Thapat ehtivät pelata korttia ystävien ja sukulaisten kanssa. Toisinaan joukkoon liittyy myös joku länsimaisista vieraista. Toiset ovat kuulemma hyvinkin puheliaita, toiset haluavat olla tyystin omissa oloissaan.
- Englantilaiset reppuilijat tykkäävät istua lukemassa kirjojaan, amerikkalaiset taas ovat letkeän iloista väkeä jotka tuhlaavat paljon rahaa. Ranskalaiset ovat hiljaisia. Israelilaiset meluavat huoneissaan usein yömyöhään. Saksalaiset ehkä eniten yrittävät ottaa kontaktia meihin paikallisiin, Balkrishan analysoi.
Hän pitää kovasti vieraistaan, eikä hänellä ole heistä juuri pahaa sanaa sanottavanaan. Yhtä piirrettä hän tosin reppuilijoissa ihmettelee:
- Jotkut nuoret länsimaalaiset tuntuvat olevan pilalle hemmoteltuja. He tulevat tänne mukanaan valtavasti rahaa, ostavat ruohoa ja polttavat sitä, istuvat tuijottamassa yhteen paikkaan koko päivän. Sellaista elämää en ymmärrä. Intialaisnuorilla ei poltteluun ole varaa, joten vastaavaa ongelmaa ei ole.
Länsimaisten vieraiden hyviä piirteitä sen sijaan ovat kohteliaisuus ja sopeutuvaisuus. Liekö yksilöiden tasavertaisuuden ideologia ja kastijärjestelmän puuttuminen syynä siihen, että majatalon isännän mukaan he yrittävät aina olla avuliaita ja tehdä asioita itse, eivätkä vaadi välitöntä palvelua niin kuin intialaisturistit.
- Olen myös aina sanonut pojalleni, että yksi asia meidän tulisi oppia länsimaalaisilta: kyky keskustella niin köyhien kuin rikkaiden kanssa yhtälailla.
Lähtiessäni Thapat antavat minulle lämmintä chapati-leipää voin kera ja toivottelevat vastakin tervetulleeksi.
- Minkäslaisia kukkia Suomessa kasvaa? kyselee puutarhuri toiveikas pilke silmissään.
Vastaan, että tällaisella havupuiden valtaamalla vuoristolla saattaisi olla yllättävästikin yhteistä karun Pohjolan kanssa. Kuka tietää vaikka Thapat pian saisivat pihaansa vaikka juhannusruusun...
- Näkemiin, madame! Kiitos, madame! huudahtelee vielä Sunil, kun horjahtelen reppuineni rinnettä alas kohti kylää. Seitsemän kukkulan takaa kurkottelee vielä viimeinen säde vuoriston syvänsinistä taivaanrantaa. Näkemiin, toivottavasti tapaamme pian!
© Muista tekijänoikeudet