Maailman Sivu (Uusi Nainen 6-7/1999 - Eija Palosuo) Se on osa jokapäiväistä elämäämme niin kiinteästi, ettemme edes huomaa sen olemassaoloa. Se kuuluu maailmaamme ja maisemaamme kuten kadut, talot, autojen hurina ja lumen narskunta jalkojemme alla matkallamme työhön.
Sen kaiut viipyvät aivoissamme vielä kun sulkeudumme kotiemme yksinäisyyteen. Desibeleissä mitattuna sen olemus on vaatimaton - liikenteen ja musiikin melu koetaan nykyihmisen kuulolle paljon vaarallisemmaksi - ja kuitenkin se uhkaa kuurouttaa ainoa sen elimen, jolla kykenemme kuuntelemaan itseämme.
Pauhaako sinunkin sisälläsi Idiootin Äänitorvi?
Uuden vuosituhannen city-ihmisen piti matkustaa puoli maapalloa aina Intiaan saakka, ennen kuin han havaitsi sen olemassaolon.
Tai, poissaolon: kaksi kuukautta olen tarponut outojen kaupunkien outoja katuja, yrittänyt ymmärtää vierasta todellisuutta, yrittänyt hahmottaa näkemääni. Yhtäkkiä keskellä vilkkainta ruuhkaa merenrantakylän kapealla päätiellä, jossa ihmiset, eläimet ja kulkuneuvot risteilevät toistensa lomitse kuten missä tahansa toimeliaassa yhteiskunnassa, tajuan jonkin hyvin olennaisen puuttuvan. Vallitsevaan maailmankuvaani on huomaamattani revennyt ammottava aukko.
Aluksi en ymmärrä mikä tyhjiön saattaa aiheuttaa.
Kenties jokapäiväisen uutisvirran puuttuminen? En ole seurannut aktiivisesti muun maailman tapahtumia, eivätkä Clinton ja Monica siten ole vaivanneet minua oikeudenkäynneillään viikkokausiin. Yksikään helibor-notkahdus ei ole järkyttänyt yöuntani, enkä ole selvillä, monenko prosentin kannatus Saksan liittokanslerilla on viimeisimpien mielipidemittausten mukaan. Siitäkö on kyse?
Mutta aukkoa eivät riittäisi täyttämään yksin sanomalehti, uutiskatsaus tai A-studio. Ero on paljon syvemmällä jokapäiväisen elämän ytimessä.
Paikallisessa katukuvassa näkyvät kaikki samat elementit kuin koti-Suomessakin, ja niiden monimuotoisuus ja kirjo on vähintäänkin yhtä ylitsepursuava. Se ei kuitenkaan vyöry vastaani yhtä aggressiivisena - autojen ja moottoripyörien äänekkäistä torvista huolimatta vaistoan selittämättömän hiljaisuuden.
Vasta kun silmäni osuvat keltaisen paikallisbussin ruosteiseen kylkeen, ymmärrän mitä katseeni hakee, hakee ja hakee, muttei löydä.
Sunnuntaikävelyn sietämätön keveys
- Meillä on Barbie, missäköhän Ken on?
(No? En tiedä.)
- Osta urheilua helpottavia varusteita merkillisen edukkaasti!
(Jaa - urheilen kovin harvoin, enkä taida juuri nyt tarvita mitään uutta.)
- OMO-info auttaa sinua päivittäisessä pyykinpesussa!
(Hyvä tietää, vaikka yleensä osaan kyllä pestä pyykkini itsekin.)
Olen usein ystävieni kanssa taivastellut, kuinka lyhytkin retki kaupungille verottaa voimia niin tavattoman paljon. Mistä johtuu kasvava ärtymys ja uupumus jo parin tunnin kiertelyn jälkeen?
Vika ei ole city-ihmisen poikkeuksellisen lyhyessä pinnassa. Kyllä kuka tahansa väsyy, jos joutuu päivästä toiseen kärsivällisesti vastailemaan puolimielisen idioottimaisiin kysymyksiin ja kommentteihin.
Ne satavat taukoamatta joka puolelta kuin tykinkuulat, valppautta vaatien. Jokaiseen joudut jotenkin reagoimaan: puolustautumaan, väistämään tai ottamaan vastaan, mutta pakoon niiltä et pääse.
Ne vangitsevat katseen, livahtavat korvasta sisään, tunkevat keskelle mielikappalettasi radion toivekonsertissa. Suhteettoman suuri osuus länsimaisen kuluttajan päivästä kuluu jatkuvassa epä-intellektuellissa keskustelussa mainostekstien kanssa - ja lopulta, suhteettoman suuri osuus elämästä.
Tämänhän jo tiedämme. Mutta ihmisen, joka on pienestä pitäen varttunut kaupallisen kakofonian kotimaassa, on mahdotonta kuvitella tilaa ilman sisäistä melusaastetta. Sen poissaolo on totaalisen uusi elementti ja aiheuttaa aluksi kulttuurishokin: viikkokausia aistini lyövät tyhjää, hamuavat tuttuja äänenpainoja ja tuotemerkkejä kuin tutistaan vieroitettu vauva.
Miksiköhan minulla ei ole aikaa?
Seison siis typertyneenä intialaiskylän pääkadulla, ja etsin merkkejä Idiootin läsnäolosta. Toki hän on jo ryhtynyt tännekin soluttautumaan, mutta toistaiseksi hänen äänensä on vielä vaimea.
Julkisia kulkuneuvoja eivät korista lääketehtaiden banderollit eivätkä hehtaarikokoiset julisteet jatkuvasti vaadi, kehota, kerro, houkuttele johonkin. Valomainokset kaduilta puuttuvat tyystin. Hindinkielisissä, puotien ylle ripustetuissa kylteissä hän kenties saa ajatuksettomuudelleen jonkin verran jalansijaa, mutta minulle koukerokirjaimet pysyvät armeliaasti vaiti.
Mikään ei yritä puhutella minua.
Ja on kuin vuosia kasvanut panssarini romahtaisi voimalla kadun pölyyn. Vedän syvään henkeä. Minun ei tarvitse päättää mielipidettani yhdestäkään astianpesupulverista, ei valita yhdenkään puhelinyhtiön erikoistarjousta.
Katson uudestaan ympärilleni - mikä määrä yksityiskohtia, mikä määrä uteliaita ihmiskasvoja!
Uupuneet aistini pysähtyvät viimein, kääntyvät kohti kaltaisiani. Enää eivät jalkani pyristele hermostuneina pakoon kiusaajaansa. Vaikka kadulla vallitsee melu ja hälinä, on sisälläni ennenkokematon hiljaisuus.
Kenelle halusinkaan aikani omistaa?
Ei liene pelkkä yhteensattuma, että Idiootin kotimaissa ihmiset kiiruhtavat toistensa ohitse näkemattä, kuulematta, kohtaamatta. Vasta tyhjien hymyjen ja aivottomien lausahdusten vaiettua kuulen viimein oman ääneni; vasta nyt minulla on aikaa huomata, etta ympärilläni on myös älyllistä elämää.
© Muista tekijänoikeudet