Etniset vähemmistöt, Kanada: Intiaanit sotajalalla oman elämäntapansa puolesta

Maailman Sivu (Suomen Kuvalehti 18-1999 - Marjut Helminen) Kun Greenpeacen kolmihenkinen valtuuskunta pysähtyi kesällä matkallaan pohjoiseen Kanadan Luoteisterritorion pääkaupunkiin Yellowknifeen, oli heistä yhden tuntevalla paikallisella asukkaalla ongelma: mihin ravintolaan miehet voi viedä syömään niin, että he eivät saa heti turpiinsa.

Arktisilla alueilla, jossa väestö koostuu pääosin alkuperäisamerikkalaisista, dene-intiaaneista, inuiiteista ja mestitseistä, ei turkismetsästystä, valaan-, ja hylkeenpyyntiä vastustavista järjestöistä erityisemmin pidetä. Samanaikaisesti monet Amerikan mantereen uudisraivaajien jälkeläiset ovat yhä innostuneempia etsimään tietoja mantereen alkuperäisistä omistajista ja heidän kohtaloistaan. Yliopistoihin on perustettu alkuperäiskansojen tutkimuksen professuureja ja opinto-ohjelmia. Intiaanien ystävien motiivit vaihtelevat. Vuosisatoja valtaväestön keskuudessa salassa pysynyt todellisuus synnyttää esiin tullessaan joissakin omantunnontuskia. Osa valkoisista hakee heiltä suuntaa omalle elämälleen, osa yrittää hyötyä taas kerran intiaanien kustannuksella.

Luonnonsuojelijat eivät tiedä, mistä puhuvat

Luonnonsuojelujärjestöt, kuten International Wildlife Coalition, ovat ottaneet kantaa turkismetsästykseen ja hylkeenpyyntiin. Niiden mielestä hylkeitä saa pyytää omaan käyttöön, mutta turkisten myynti pitää kieltää. Denet ja inuiitit vastaavat urbaanista kaupunkiympäristöstä tuleville eläintensuojelijoille, että nämä eivät tiedä, mistä puhuvat. Alkuperäisväestön perinteinen elämäntapa arktisella alueella on heidän oman muistitietonsa mukaan yli 10.000 vuotta vanhaa. Elämäntavan ytimenä on, että ihmisellä on käyttöoikeus ympäröivään luontoon ja hän voi saada siitä elantonsa, vain jos hän kunnioittaa kaikkea muuta elollista kivistä ja eläimistä maailmankaikkeuteen.

"Luojamme kertoi meille aikojen alussa, että tämä maa kuuluu meille ja me kuulumme tälle maalle. Luoja sanoi meille, että ilman maata teistä ei ole mihinkään, mutta ilman teitä tästä maastakaan ei ole mihinkään. Kun pidätte siitä huolen, se pitää huolen teistä. Jos te kunnioitatte, se antaa teille kaiken: ravinnon, lääkkeet", tiivistää dene-vanhin Herbie Norwegian intiaanien elämäntavan ytimen.

Pohjoisen asukkaat syyttävät luonnonsuojelujärjestöjä ulkomuseoajattelusta. Ne tulevat kertomaan, että perinteinen elämäntapa on hyväksyttävä esimerkiksi, jos paikallinen väestö lakkaa käyttämästä tuliaseita ja moottorikelkkoja. Intiaanit eivät ole kuitenkaan koskaan vastustaneet teknistä kehitystä sinänsä. Sen rajat asettuvat samoin kuin muutkin rajat: jos jokin tänään tehty on haitaksi tuleville sukupolville, sitä ei oteta käyttöön.

Veto luontaistalouteen elää vahvana

Kanadan intiaaniväestö ei asu reservaateissa, eivätkä he ole menettäneet omaa perinteistä, luontoon pohjaavaa elämäntapaansa yhtä täydellisesti kuin reservaateissa asuvat intiaanit. Metsästys, kalastus ja turkistenpyynti ovat tärkeä osa toimeentulokulttuuria ja elämäntapaa, vaikkakin niiden osuus toimeentulosta on joidenkin arvioiden mukaan enää noin kolmannes. Silti palkkatyössä käyvä väestökin saa osan ravinnostaan luonnosta. Hampurilaispihvi on Luoteisterritoriossa pääsääntöisesti peuranlihaa.

Vancouverilainen asianajaja Thomas R. Berger syventyi alunperin alkuperäisväestön vaatimuksiin vuonna 1975 tutkiessaan Mackenzien laakson maakaasuputken rakennusprojektin mahdollisia vaikutuksia alueen asukkaisiin. Hän kuuli ja kirjasi muistiin tuhannen dene-intiaanin ja mestitsin todistukset. Siitä lähtien hän on puolustanut alkuperäisväestön oikeuksia monissa tärkeissä hankkeissa. "Eläinten puolustajien ajattelu on vain yksi muunnos siitä, että uudisasukkaiden ja heidän jälkeläistensä ajattelu ja arvot ovat oikeita ja että niiden pitää voittaa", hän kirjoittaa kirjassaan A Long and Terrible Shadow. Berger todisti vuonna 1985 USA:n kongressissa metsästyksen ja kalastuksen merkityksestä Alaskan inuiiteille. Seuranneessa keskustelussa kongressin jäsen John Siebesling totesi raportin kuulostavan hyvältä.

"Mutta kuinka me voisimme tuoda alkuperäiskansat moderniin maailmaan", kiteytti hän kysymyksensä.

Amerikan mantereen valloittajat ovat käyneet pitkää ja sinnikästä kädenvääntöä eurooppalaisen kehitysidean puolesta. Sen ytimenä on usko, että ihmiskunta kehittyy asteittain, alkuperäisestä metsästys- ja keräilykulttuurista maatalouteen ja siitä urbaaniin, teollisuuskulttuuriin. Tässä katsannossa eurooppalaiset edustavat kehittynyttä tasoa ja intiaanit primitiivisyyttä. Eurooppalaiseen kehitysajatteluun on mahdotonta sovittaa näkemystä, jonka mukaan metsästys ja kalastus arktisissa oloissa ovat osa modernia maailmaa. Toimeentulo- tai luontaistalous on valkoiselle väestölle ajatuksena vanhentunut, modernin elämän antiteesi, mutta arktisen seudun alkuperäisväestölle se on kiinteä osa heidän kokonaisvaltaista elämäntapaansa.

"Luontaistaloutta aliarvioidaan johdonmukaisesti, koska sitä on vaikea mitata. Virallisissa tilastoissa sitä ei ole olemassa, vaikka yrityksiä sen mittaamiseksi on tehty", arvioi Trentin yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen professori Peter Kulchysky.

 
Alkuperäisväestö uskoo rinnakkaineloon

Kanadan hallitus pakotti pohjoisen metsästykseen, kalastukseen ja ansapyyntiin erikoistuneet alkuperäiskansat 1950-ja 1960-luvuilla asutuskeskuksiin. Keino oli yksinkertainen: yleinen oppivelvollisuus ulotettiin koskemaan myös alkuperäisväestöä. Jos lapsia ei tuotu kouluun, lakkasivat vanhempien sosiaaliavustukset ja eläkkeet. Alkuperäisväestön lapsille perustettiin paikalliskouluja, joiden pakkoassimilaatiosta vastasi ennen muuta katolinen kirkko. Lapsilta kiellettiin pukeutumisesta ja äidinkielestä lähtien kaikki, mikä liittyi heidän vanhempiensa ja kansojensa perinteiseen elämäntapaan.

Aina, kun jossain löydettiin luonnonrikkauksia, kuten mineraaleja, öljyä, tai kaasua, Kanadan hallituksen edustajat tulivat hakemaan alueen intiaanikansalta allekirjoituksia sopimukseen, jolla heidän sanottiin luopuneen oikeuksistaan maahan ja luontoon. Kiistoja sopimuksista käydään koko ajan korkeinta oikeutta myöten.

"Ne tulevat karttoineen ja laittavat niihin merkkejään, mutta me emme ole antaneet heille tuumaakaan maata", sanoo Herbie Norwegian. Hän muistuttaa, että alkuperäisväestöllä on aina ollut omat lakinsa ja oma hallintonsa ja valkoisille on tarjottu mahdollisuutta rinnakkainoloon, ei intiaanien oikeuksien viemiseen. Alkuperäisväestön järjestöt sanovat, että kukaan ei ole voinut myydä maita valkoisille intiaanien puolestaan, koska he eivät maita omista.

"Intiaanien yhteisössä suhde maahan on ratkaiseva", sanoo Alexis Arrowmaker, entinen dogribien päällikkö. "Me voimme nähdä itsemme vain osana maata ja luontoa. Emme voi tehdä tässä kompromissia, koska ilman maata meitäkään ei ole. Samaa on todistanut tuomioistuinten järjestämissä virallisissa kuulemisissa jokainen eri intiaanikansojen vielä elossa oleva edustaja, joka osallistui Kanadan hallituksen edustajien kanssa käytyihin sopimusneuvotteluihin vuosisadan vaihteesta 1920-luvulle."

Alkuperäiset Amerikan isännät poikkeavat ratkaisevasti kaikista maan vähemmistöistä, myös mustista orjien jälkeläisistä, jotka ovat liittyneet osaksi urbaania, teollista Amerikkaa. Vähemmistöryhmien tavoitteena on aina ollut osallistua vallitsevaan yhteiskuntaan, ei elää siitä erossa. Alkuperäisväestö on sen sijaan aina halunnut säilyä erillään, hallita itseään ja omia maitaan.

Heidän viestinsä tiivisti irokeeseihin kuuluva tonawanda Darwin Hill näyttäessään Niagaran putousten vieressä olevassa kulttuurikeskuksessa yhdestä tärkeästä opetuksesta kertovaa, pienistä helmistä kudottua wampum-vyötä. "Tässä näet valkoisella pohjalla kaksi mustaa raitaa. Toinen raita kuvaa meitä, intiaaneja, toinen eurooppalaisia maahanmuuttajia. Ne ovat kaksi jokea, jotka kulkevat rinnan, eivätkä voi koskaan risteytyä. Eläkää te tavallanne, me elämme tavallamme. Tilaa on molemmille, mutta meistä ei koskaan tule yhtä.

Seikkailu kutsuu kaivostyöläisiä

Luoteisterritorion toiseksi suurin työllistäjä on kaivosteollisuus. Kullan, uraanin, timanttien ja sinkin löytyminen ovat tuoneet maantiet ja etelän työläiset. Teollistamishankkeet pohjoisessa houkuttelevat nuoria, seikkailunhaluisia, rintamaeetoksen puremia miehiä. Heille tärkeintä on uudisraivauksesta saatu korkea palkka, lyhytjännitteinen ja individualistinen elämä.

Etelästä alunperin tulleesta valkoisesta väestöstä on viime kesänä käydyssä kiistassa ollut itsestään selvää, että Yellowknifesta pohjoiseen avataan timanttikaivos. Työllistäähän se aluksi noin kolmesataa rakentajaa ja myöhemmin useita kaivostyöläisiä. Dene-väestö sen sijaan ei hyväksy kaivostoimintaa. "Timantit saavat meidän puolestamme pysyä maassa, samoin kulta", sanoo Bill Erasmus, Dene-kansan päällikkö. "Mutta jos hallitus haluaa hyödyntää luonnonvaroja, sen on istuttava kansamme neuvottelupöytään, niin että me olemme mukana prosessissa alusta loppuun."

Kanadan hallitus joutuu etsimään uudishankkeissa tasapainoa. Projekteihin pyritään työllistämään yhä enemmän alkuperäisväestöä ja yhteisöissä pysyvästi asuvia nuoria. Politiikan toivotaan myös pehmentävän hankkeiden vastustusta pohjoisessa. Alkuperäisväestö tiedostaa selvästi omien arvojensa ja uudisraivaajien arvojen välisen ristiriidan. Etelästä tulleita kiinnostaa vain harvoin paikallinen alkuperäiskulttuuri ja elämäntapa, jäsenyys paikallisissa yhteisössä, tai rakkaus seudun luontoon ja ympäristöön. Pohjoisen alkuperäisväestön elämäntapa on hyvin yhteisöllinen. Jakaminen ja yhteistyö perheen, suvun ja kansan jäsenten kesken, ovat satojen sukupolvien katkeamaton traditio ja ohittavat arvoina taloudelliset kiihokkeet.

Intiaanit halutaan takaisin

Kahdessakymmenessä vuodessa on paljon oleellista muuttunut. Kanadan ja Yhdysvaltojen nuoriso on alkanut saada - ja etsiä - salassa pysynyttä tietoa mantereen alkuperäisväestön historiasta, kulttuurista ja omien esi-vanhempiensa teoista. Intiaanialkuperä ei ole enää piilottelun ja alemmuuden vaan ylpeyden, jopa kateuden aihe. Alkuperäisväestö on järjestäytynyt koko mantereella ja kansainvälisesti.

Tuntematon lahjoittaja testamenttasi kuolinvuoteellaan vuonna 1993 mohawk-intiaaneille arvokkaan maa-alueen New Yorkin osavaltiossa. Hän sanoi palauttavansa pitkäksi venyneen velan. Lahjoitus ei ole ainutlaatuinen Pohjois-Amerikassa.

New York Times kertoi heinäkuussa näkyvästi Nez Perce -intiaanien kutsumisesta takaisin kotiin Wallowan laaksoon Oregoniin. Heidän karkottamisensa vuonna 1877 johti yhteen Amerikan merkittävimmistä intiaanisodista. 1860-ja 70-lukujen kultakuume sai valkoiset rikkomaan Nez Percen kanssa tehdyn sopimuksen. Useita kuukausia jatkunut 2.500 kilometrin takaa-ajo oli ykkössivun uutinen niin Amerikassa kuin Euroopassakin. Noin 250 intiaanisoturia, apunaan 500 naista ja lasta, otti yhteen kaksikymmentä kertaa 2.000 sotilaan kanssa. Voitettuaan Yhdysvaltojen hallitus hajoitti Nez Perce- heimon ympäri mannerta Kanadasta Oklahomaan. Lukuisat vetoomukset, joita heimon hajallaan olevat jäsenet ovat tehneet, eivät ole johtaneet heidän yhdistämiseensä. Nyt Wallowan laakson valkoiset asukkaat haluavat heidän palaavan takaisin. Työttömyyden ja laman koettelemassa laaksossa uskotaan, että intiaaneista voi tulla rahaa ja työpaikkoja paikkakunnalle tuova turistihoukutin.

"En nimittäisi sitä huonoksi omaksitunnoksi, mutta nyt kun kovat ajat ovat iskeneet täkäläisiin, heidän on helpompi ymmärtää, miltä Nez Perceistä on saattanut tuntua", arvioi Paul Henderson, Nez Perce Kansallispuiston historiallisen polun hoitaja. Intiaanien kulttuuritapahtumista on tullut suuri turistihoukutin kaikkialla Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Rodeot ja powwow-laulu-, tanssi- ja rummutustapahtumat kiinnostavat. Intiaanitaiteilijoiden käsityöt, taulut ja veistokset ovat suosittuja sijoitus- ja keräilykohteita. Intiaanikulttuuria ja historiaa käsittelevät elokuvat ja kirjat ovat bestsellereitä. Yhä useammassa yliopistossa on alkuperäiskulttuurin laitos.

"Niistä on tullut merkittävä tekijä yliopistojen rahoituksen järjestämisessä, suorastaan teollisuus", arvioi pohjoiskanadalainen mestitsi Larry Jones. "Vain poikkeustapauksessa niissä opiskelee alkuperäisamerikkalaisia", hän lisää.

Niin Euroopassa, erityisesti Saksassa, kuin Yhdysvalloissa alkuperäisväestöjen elämäntapa on ihailun ja jäljittelyn kohteena. Suorastaan muoti-ilmiöitä ovat milloin pyhät seremoniat, kuten aurinkotanssi, milloin kivillä parantaminen tai näkyjen etsiminen. New Yorkin osavaltiossa asuvan tonawanda Darwin Hillin tavoin monia intiaaneja hämmästyttävät ja huvittavat valkoiset New Age -nuoret. "Niitä käy täällä reservaatissa museovitriineistä kopioiduissa säämiskäasuissa ihmettelemässä olemmeko intiaaneja lainkaan, kun pukeudumme virttyneeseen T-paitaan ja farkkuihin."

Virallisen Gemini North -raportin luettelemat alkuperäisväestön taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat eivät ole osa sitä todellisuutta, jota valkoiset nuoret etsivät. Keskeisiä ongelmia ovat alkoholismi, surkeat asuinolot, liian suuri riippuvuus sosiaaliavustuksista, alhainen koulutustaso, kasvava rikollisuus, stressi, intiaaneihin kohdistuva rasismi ja syrjintä skeä terveysongelmat, kuten tuberkuloosi, diabetes ja aids. Kolmelta neljäsosaltaan chippewa, yhdeltä neljäsosaltaan walesiläinen Larry Jones muistuttaa kuitenkin, että jokaisella ihmisellä on oikeus etsiä pyhää, henkistä hyvinvointia ja hengellistä itseään. "Näinä aikoina kun siitä kaikesta on menetetty niin paljon, on oikein etsiä apua sieltä, missä tietoa vielä on", hän sanoo. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että alkuperäisväestön perinteinen elämäntapa on kokonaisvaltainen ja kokemuksellinen. "Meidän kokemustamme ei voi jakaa, se on ainutlaatuinen."

- - - - - - - - - -

Tuhoisa valkoisten kulttuuri

Valkoisten kulttuurihistorioitsija William H. McNeill arvioi, että vuonna 1500 Amerikan mantereen väkiluku oli 80 miljoonaa. Viidessäkymmenessä vuodessa väestömäärä putosi kymmeneen miljoonaan ja vähitellen alkuperäisväestö katosi Pohjois-Amerikan valtaväestöltä näkymättömiin. Kun uuden mantereen valloitus Espanjan kuninkaan ja Jeesuksen nimissä alkoi, eurooppalainen omahyväisyys ja välinpitämättömyys olivat oleellinen osa mantereelle tunkeutunutta kulttuuria ja elämäntapaa. Alkuperäisasukkaita pidettiin pakanallisina raakalaisina, joiden työntäminen pois uudisraivaajien tieltä, oli helppo oikeuttaa. Eurooppalaisten tuomat tuhoisat taudit kääntyivät moraaliseksikin aseeksi uuden mantereen valloituksessa. Maahanmuuttajat selviytyivät hengissä tuomastaan influenssasta, syfiliksestä, iso- ja tuhkarokosta, kurkkumädästä ja muista taudeista, kun taas vastustuskyvyttömät intiaanit menehtyivät tuhansittain. Oli helppoa uskoa, että asiaan liittyi yliluonnollisia voimia. Eräs ranskalainen siirtolainen totesikin olevan "ilmeistä, että Jumala haluaa heidän luovuttavan paikkansa uusille ihmisille".

Intiaaneja teurastettiin sodissa ja orjatyössä, siirtomaavalloittajat rikkoivat yhä uudelleen rinnakkainelosta heidän kanssaan tekemänsä sopimukset. "Joukkomurhat, kuten Little Big Hornin taistelu, ovat osa alkuperäisväestön kollektiivista muistia", sanoo Larry Jones. Pohjois-Kanadan chippewojen, dogriben ja slavien vanhimmat muistavat vieläkin vuosisadan vaihteen influenssa-epidemian, joka tappoi vanhukset ja lapset, mutta säästi nuoren aikuisväestön.

Valkoisten tuomien epidemioiden aika ei ole ohi vieläkään. Mackenzien laakson öljyputkihankkeen mahdollisia vaikutuksia tutkittaessa asiantuntijat totesivat yhdeksi riskialueeksi alkuperäisväestön fyysisen ja mielenterveyden. Perinteisestä ruoasta, kuten peuranlihasta ja kalasta, on siirrytty yhä enemmän tuontielintarvikkeisiin. Alkuperäisväestö syö nyt siirtolaisväestöä vähemmän lihaa ja enemmän sokeria. Äitejä houkutellaan luopumaan vauvojen rintaruokinnasta. Kautta mantereen diabeteksesta on tullut alkuperäisväestön kansantauti. Joillakin alueilla virvoitusjuomien käyttö on täysin suhteetonta. Alkoholi, jota pohjoisen metsästäjän ja kalastajat eivät tunteneet ennen lainkaan, on yhteisöjen oman arvion mukaan suurin ja vaarallisin ongelma. Aidsin ja muiden sukupuolitautien levinneisyys alkuperäisväestön keskuudessa on moninkertaista verrattuna valkoiseen siirtolaisväestöön. Myös nuorten, murrosikäisten ja alle 20-vuotiaiden itsemurhat ovat hälyttävän yleisiä.

Kokonaisten sukupolvien kuoleman ohella kato on käynyt monin muinkin tavoin. Valtava demografinen mullistus katkaisi monin paikoin vanhuksilta suullisena nuoremmille siirtyneen muistitiedon ja perinteiden välittymisen. Suuretkin alueet autioituivat ja monin paikoin perinteinen poliittinen, yhteiskunnallinen ja uskonnollinen rakenne tuhoutui.

© Muista tekijänoikeudet