Jan Blomstedt

Tarinani alkaa eläimistä ja esineistä. Apinasta, viulusta ja pyörästä. Salaperäisestä Sibeliuksen polkupyörästä, josta ei saanut puhua. Jossain vaiheessa Lennart alkoi puhua minulle. Taisin olla kymmenvuotias. Olin mielestäni keksinyt jotain hauskaa, kun kesällä 1962 kiipesin puuhun ja huusin: ”Minä olen apina.”
    Lennartista se ei ollut hauskaa. ”Tule heti alas”, hän huusi. ”Sinä et ole mikään apina.”
    Ennen hän ei ollut sanonut minulle mitään niin henkilökohtaista.

Jan Blomstedtin viehättävä sukutarina, joka yhdistää totta ja fiktiota. Sibeliuksen pyörä maalaa omaperäisen kuvan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kaupunkilaisesta sivistyneistöstä, jonka elämässä boheemit ja konservatiiviset ainekset risteävät vapaasti. Kertoja loihtii salaperäisistä aineksista välkkyvän keitoksen, jossa mikään ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Hän aloittaa kertomisensa lapsen silmin, puusta käsin, ja loikkaa isosetänsä Väinön jalanjäljissä menneisyyteen, Gauguinin ateljeehen, missä Väinön viulu tanssittaa taiteilijan apinaa. Hän harppaa Intiaan, missä isoisä ostaa gurun neulan, ajautuu koto-Suomeen, missä äiti pitää salonkia alkoholisteille (tai "sammakoille", kuten poika sanoo) ja Serkku myy Sibeliuksen polkupyörän Esplanadin lavan edessä, jolla toinen setä juuri korvat punoittaen johtaa orkesteria. Hän kaataa ikkunasta täyden vesiämpärin satunnaisen ohikulkijan niskaan – joka osoittautuukin kaikkea muuta kuin satunnaiseksi...

Blomstedt on tunnettu esseisti ja kriitikko, joka on luonut monipuolisen uran kulttuurin parissa. Loki-Kirjoilta on aiemmin ilmestynyt hänen teoksensa Retoriikkaa epäilijöille (2003).

”Sibeliuksen pyörä on elegantti sikermä sukuun liittyviä ja suvussa kulkevia tarinoita, joita ainakin joku väittää tosiksi. – – romaanissa ei ole raskaudesta tietoakaan, vaan se liittyy kepeästi muistelevaan kirjalliseen perinteeseen. – – Sibeliuksen pyörä on taiten tehty romaani. Sommittelu on harkittu, kieli vivahteikasta. – – [Romaanin ensimmäinen luku] on proosahelmi, riemastuttava ja taiturimainen alkusoitto leikkivän ja kertovan ihmislapsen tarinalle.” – Jarmo Papinniemi, Helsingin Sanomat