Maurice Blanchot (1907–2003) oli ranskalaisen filosofian suurimpia legendoja, eristäytynyt mutta äärimmäisen vaikutusvaltainen ajattelija. Tiedämme hänen yksityiselämästään tuskin mitään, mutta näin tulee Blanchotin mukaan ollakin. Mitä vähemmän kirjailijasta tiedetään, sitä täydellisemmin lukijan on keskityttävä siihen, mitä tekijä on kirjoittanut, ja vain siten teos voi saavuttaa suuruuden. Tämä tuskin yksin selittää sen, miksi tämä 95 vuoden ikään yltänyt kirjailija näyttäytyi julkisuudessa 1930-luvun jälkeen vain yhden ainoan kerran: hän ilmestyi tukemaan opiskelijoita Ranskan opiskelijamellakoissa – ja katosi jälleen. Edes Blanchotin ulkonäöstä ei ole tarkkaa tietoa. Hänestä on julkaistu vain kaksi valokuvaa, joista toisesta ei erota edes kasvojen piirteitä.

Myös yksityiselämässään Blanchot pyrki pysymään erossa erilaisista ryhmittymistä ja liikkeistä, mutta hänellä oli useita tärkeitä tuttavuuksia ranskalaisen älymystön piirissä, jotka heijastuivat myös kirjallisuuteen. Hänellä oli suuri vaikutus ystäväänsä Georges Batailleen, ja niin tämä kuin eritoten läheinen, elinikäinen ystävyys Emmanuel Levinasin kanssa vaikutti myös Blanchotin omaan kirjoittamiseen.

Blanchot aloitti kirjallisen uransa poliittisena kirjoittajana, mutta hänen kestäväksi muodostunut vaikutuksensa ranskalaiseen kirjallisuuteen ja sen teoriaan, sitä kautta filosofiaankin (mm. Roland Barthesiin, Michel Foucaultiin ja Jacques Derridaan), alkoi kun hän rupesi kirjoittamaan selvästi kirjallisempia tekstejä. Hänen kaunokirjallista tuotantoaan on pidetty ranskalaisen nouveau romanin edeltäjänä. Eristäytyneisyydestään huolimatta kirjailija jatkoi myös yhteiskunnallista vaikuttamistaan ja oli keskeinen hahmo mm. Algerian sotaa vastustaneen “121:n manifestin” laatimisessa v. 1960.

Norman Madarasz totesi CounterPunchissa 8.3.2003, pian kirjailijan kuoleman jälkeen, että Maurice Blanchot oli 1900-luvun arvoituksellisin ranskalainen kirjailija, ja – omaperäisellä tavallaan – yksi suurimmista. Jean-Paul Sartren tavoin Blanchot inkarnoituessaan kirjailijana ajoi kokonaisen filosofien ja intellektuellejen sukupolven pohtimaan kirjallisuutta.

Blanchotin ensimmäinen kuuluisa kertomus oli Thomas l'obscur (1941), jo siinä näkyi hänen tulevia pääteemojaan: kuolema, ruumiin ruumiillisuus, ihmisen arvoituksellinen suhde toiseen ihmiseen. Näitä käsittelee myös vuonna 1983 julkaistu La communauté inavouble, Tunnustamaton yhteisö.

Blanchotin tuotanto kattaa puolen vuosisadan ajan, mutta häneltä on aiemmin suomennettu vain kertomus Päivän hulluus (ai-ai, 1996) ja kirjoituskokoelma Kirjallinen avaruus (ai-ai, 2003).