Roomalaisten kansallisrunoilijana ja ylipäänsä suurimpana runoilijana pidetyn Publius Vergilius (t. virheellisesti Virgilius < lat. virga, ’taikasauva’, ’virpi’) Maron (15.10.70–21.9.19 eKr.) elämä ja teokset on kiteytetty hänen itsensä sepittämäksi sanottuun hautakirjoitukseen:

Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc
Parthenope; cecini pascua, rura, duces.

Toisin sanoen hän syntyi Pohjois-Italiassa Mantuan eli Mantovan kaupungin läheisessä Andesin kylässä, kuoli silloiseen Calabriaan kuuluneessa Brundisiumin (nyk. Brindisin) kaupungissa, on haudattuna Parthenopen eli Napolin lähelle, missä hän oli viettänyt viimeiset elinvuotensa, ja kirjoitti kolme merkittävää teosta: ’laidunmaista’ paimenrunokokoelman Bucolican (tunnetaan myös nimellä Eclogae), ’vainioista’ maanviljelysoppaan Georgican ja ’johtajista’ keskeneräiseksi jääneen suuren eepoksensa Aeneiksen. Lisäksi hänen nimissään kulkee joukko nuoruudentöiksi väitettyjä yksittäisiä runoja (ns. Appendix Vergiliana), joita pidetään kuitenkin valtaosaltaan epäaitoina jäljitelminä.
Vergiliuksen isällä oli pieni maatila, ja hän oli erään paikallisen merkkihenkilön vävynä koonnut sen verran varallisuutta, että saattoi lähettää poikansa kouluun Cremonaan, Mediolanumiin (nyk. Milano) ja lopulta Roomaan valmistumaan tavanomaiselle virkauralle. Vergilius sai siten reetorin koulutuksen, mutta hiljaisena, hieman ujona ja syrjäänvetäytyvänä hän sopi temperamentiltaan huonosti oikeuspuhujaksi eikä varsinaisesti koskaan harjoittanut tätä ammattia, sillä hän pääsi Roomassa Augustuksen ystävän, upporikkaan taiteiden suosijan Maecenaan (> mesenaatti) lähipiiriin ja saattoi tämän antaman taloudellisen tuen turvin keskittyä kokonaan runojen sepittämiseen ja perusteellisiin humanistisiin opintoihin. Vergilius oli suuresti arvostettu ja kiinnitti Roomassa kaupungilla kansalaisten kunnioittavaa huomiota. Mieluummin hän kuitenkin eleli syrjässä julkisuudesta rakastamassaan ja heikolle terveydelleen paremmin sopivassa Napolissa, jossa hän, itse pikemminkin stoalaisena, osallistui sikäläisen Siron epikurolaisen veljeskunnan rientoihin.
Lapsuudesta periytyvä rakkaus luontoon ja Italian maaseutuun, joka kansalaissotien aikana pääsi pahasti rappeutumaan, on yksi Vergiliuksen runouden keskeisiä piirteitä. Hänen läpimurtoteoksensa Bucolica (kirjoitettu 42–39 eKr.) on kymmenen runon eli eklogin kokoelma sisilialaisen Theokritoksen mallin mukaan sepitettyjä paimenidyllejä, joissa runoilija rauhattoman ajan melskeitä paeten haaveellisesti romantisoi maalaiselämää, kosketellen samalla monia oman aikansa kipeitä ongelmia, mm. tilojen riistoa maanviljelijöiltä palkkioiksi sotien veteraaneille, minkä Vergilius oli joutunut itse kokemaan, ennen kuin ystäviensä avulla onnistui saamaan ensin tilansa takaisin ja sitten sitä vastaavan hyvityksen. Erityiseen arvoon on jälkimaailman silmissä kohonnut kokoelman neljäs ja muista selvästi poikkeava runo, jossa Vergilius ennustaa pian syntyvän pojan tuovan mukanaan uuden onnellisen rauhanajan. Runon käsitettiin pitkään, Konstantinus Suuren ajoista alkaen, ennustavan Kristusta ja kristinuskon tuloa, mutta tosiasiassa runo liittynee kuitenkin Octavianuksen (myöh. Augustuksen) ja Antoniuksen v. 40 eKr. Brundisiumissa tekemään sovintoon, jonka Vergilius toivoi vihdoin päättäneen kansalaissotien kirot ja aloittavan uuden, Apollon hallitseman valon ja sivistyksen aikakauden. Runon oikeaksi ’jumalaiseksi’ lapseksi on kolme tarjokasta: em. sopimuksen yhteydessä avioliiton solmineiden Antoniuksen ja Octavianuksen sisaren Octavian odotettavissa ollut lapsi, runon osoitehenkilön, v. 40 konsuliksi valitun Vergiliuksen läheisen ystävän Asinius Pollion odotettu poika ja vähemmän todennäköisesti Augustuksen itsensä v. 39 syntynyt, sittemmin pahamaineisen kuuluisa tytär Julia. Joka tapauksessa runo heijastelee ilmassa väreillyttä harrasta uuden rauhanajan odotusta, johon Aeneiskin sisältää useita viittauksia, ja on hyvin mahdollista, että Vergilius olisi ollut Aleksandrian tai Napolin seudun juutalaisyhteisöjen kautta tietoinen juutalaisten Messiaan odotuksesta, vaikka hänen oma runonsa ei siitä suoranaisesti puhuisikaan, kuten myöhemmin luultiin.
Vergiliuksen toinen suuri runoelma, hänen taiteellisesti ehjin ja viimeistellyin teoksensa Georgica (36–29 eKr.; nyk. versio 26 eKr.; suom. ’Maanviljelijän työt’, 1976) syntyi Maecenaan vihjaamasta Octavianuksen maatalouspolitiikkaa tukevasta aiheesta, ja sen kreikkalaisena esikuvana on mm. Hesiodoksen maanviljelijän töitä käsittelevä Erga kai hemerai (’Työt ja päivät’). Sen neljä kirjaa (n. 15–20 nykyistä painosivua sisältävää papyrusrullaa) ovat näennäisesti opetusruno maanviljelyksen eri aloista: 1. varsinainen peltoviljely, 2. puiden ja pensaiden hoito, mm. viinin- ja oliivinviljely, 3. karjanhoito ja 4. mehiläistenhoito. Enemmän kuin kuiva opas tai käsikirja, teos on filosofoiva luonnoneepos, jonka varsinaisena tarkoituksena on lisätä itsenäisen talonpojan työn arvostusta ja tuottaa lukijalle mielihyvää, vaikka se sisältääkin runsaasti mm. Caton ja Varron teoksiin ja Vergiliuksen omaan kokemukseen perustuvaa asiatietoa. Se osoittaa Vergiliuksen kasvavaa irtaantumista esikuvistaan, ja siihen sisältyvä Italian luonnon ylistys ja poliittinen tendenssi maaseudun elvyttämisestä ja rauhanomaisen aherruksen saattamisesta sille kuuluvaan kunniaan (Labor improbus omnia vincit, ’Sitkeä uurastus voittaa kaiken’, I 145 hieman mukailtuna) jo pohjustavat hänen tulevaa rooliaan Italian kansallisrunoilijana.
Epiikka oli antiikin arvostetuin kirjallisuudenlaji, ja kerätessään hovinsa ympärille joukon eteviä runoilijoita Augustus toivoi jonkun heistä sepittävän roomalaisille hänen jälleenrakennustyötään ja roomalaisten kansallista itsetuntoa tukevan eepoksen, jonka he voisivat ylpeänä asettaa Homeroksen teosten rinnalle (amborum Homeri carminum instar) tai jopa niiden edelle (maius Iliade), kuten runoilija Propertius sitten mainosti tekeillä olevaa Aeneistä. Mm. Horatius kieltäytyi tehtävästä omat rajoituksensa tuntien, mutta sen valtavan urakan otti harteilleen Vergilius, kuten oli Georgican kolmannessa kirjassa luvannut (säkeet 46–47: Mox tamen ardentis accingar dicere pugnas / Caesaris, ’Kohta käyn kuitenkin kertomaan Caesarin (= Augustuksen) kiivaista taisteluista’). Tähän vaivalloiseen jättiläistyöhön hän uhrasi yksitoista viimeistä elinvuottaan ja olisi käyttänyt vielä kolme vuotta sen viimeistelyyn, kun kuolema kohtasi hänet Brundisiumissa hänen palattuaan Augustuksen mukana Ateenasta kesken jääneeltä matkalta, jolla hänen oli ollut tarkoitus tutustua Aeneiksen alkupuolen tapahtumapaikkoihin.
Augustuksen toiveena oli varmaankin, että kirjoitettava eepos käsittelisi Rooman lähihistoriaa ja ylistäisi hänen omia sotavoittojaan. Jos Vergilius itse harkitsi tällaisen eepoksen kirjoittamista, kuten em. sitaatti antaa ymmärtää, hän onneksi pian tajusi luopua ajatuksesta, sillä kuivaan historialliseen kronikkaan olisi ollut vaikea saada runollista hohtoa ja aihe olisi arveluttavasti pakottanut hänet omien maanmiestensä voittajaa imartelevaan mahtipontiseen hymistelyyn. Vergilius halusi mielikuvitukselleen enemmän liikkumatilaa, ja hänen ratkaisunsa oli ottaa eepoksen aiheeksi Iliaassa kunnokkaana taistelijana esiintyvä troijalainen ylimys Aineias (lat. Aeneas), joka selvisi Troijan tuhosta hengissä ja oli roomalaisten jo tuntemien vanhojen legendojen mukaan siirtynyt troijalaisen pakolaisjoukon johtajana Italiaan Rooman seudun Latiumiin, minne hänen poikansa Askanios eli Julus, Caesarin ja Augustuksen Juliusten suvun väitetty kantaisä, perusti Rooman vanhan emäkaupungin Alba Longan. Eepoksen ideologiseksi aiheeksi tuli näin Rooman kansan synty ja ne kestävät vanhan ajan hyveet, joiden pohjalta Rooman silloinen imperiumi, jumalien tahdosta uudelleen syntynyt Troija, oli aikoinaan kehittynyt ja noussut. Runoilijan omaa aikaa ja Augustusta itseään tämän kehityksen huipentumana käsitellään eepoksessa vain muutamassa profetianomaisessa tulevaisuudenvisiossa. Toisaalta teoksen päähenkilö, Italiassa voittoisan sodan käynyt, tunnollinen kansan isä ja pelastaja Aeneas voidaan myös epäsuorasti yhdistää samoja arvoja ajaneeseen Augustukseen.
Vergiliuksen valinta liitti hänen eepoksensa luontevasti kreikkalaiseen tarustoon ja teki Homeroksen runoista, joille se on tapahtumiltaan suoranaista jatkoa, Aeneiksen itsestään selvän esikuvan. Niinpä hän käyttää samaa juhlavaa runomittaa, herooista heksametriä, ja samoja tyylipiirteitä, esim. pitkitettyjä ns. homeerisia vertauksia, jossain määrin myös suullisen runolaulun muistitukenaan käyttämiä toistuvia määreitä ja täytesäkeitä, ja panee jumalat osallistumaan aktiivisesti tapahtumien kulkuun. Hänkin jakaa teoksensa 12:lla jaolliseen määrään lauluja eli kirjoja, joista puolet käsittelevät käytävää sotaa (vrt. Homeroksen Ilias) ja puolet päähenkilön retkiä (Odysseia), tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Vergilius mahduttaa kuitenkin kaiken yhteen teokseen ja 12 kirjaan, kun Homeros tarvitsi kaksi teosta ja yhteensä 48 laulua. Säkeissä mitaten epäsuhta ei ole aivan yhtä suuri, sillä Homeroksen teoksissa on 15695 + 12109 säettä ja Vergiliuksella 9900. Myös teosten juonessa ja yksityiskohdissa on lukuisia yhtäläisyyksiä: yksi jumala vainoaa sankaria (Poseidon Odysseusta ja Juno Aeneasta) ja toinen on hänen tukenaan (Odysseuksella Pallas Athene ja Aeneaalla hänen äitinsä Venus); sankari ajautuu myrskyssä ystävälliseen hoviin (Odysseus Alkinooksen ja Aeneas Didon luokse) ja kertoo siellä takautuvasti harhailustaan; sankari pistäytyy elävänä Manalassa kyselemässä tulevia; käydään raivoisia taisteluita, joiden nimellinen syy on kiista naisesta (Helena ja Lavinia); laivoja poltetaan ja pelastetaan, sopimuksia tehdään ja rikotaan, vietetään vainajan (Patrokloksen ja Ankhiseen) muistokisoja, ja teoksen lopussa sankari surmaa äitinsä tulen jumala Hefaistos-Vulcanuksella teettämissä jumalaisissa varusteissa kaksintaistelussa pahimman vastustajansa (Iliaassa Thetiksen poika Akhilleus Hektorin ja Aeneiksessä Venuksen poika Aeneas Turnuksen), joka on tappanut hänen parhaan ystävänsä (Hektor Patrokloksen ja Turnus Pallaan). Luetteloa voisi hyvin jatkaa, mutta jo juonellisetkin erot ovat vähintään yhtä suuria kuin yhtäläisyydet ja tyyppinä ’hurskas’ (lat. pius, ks. sel. I 9) ja rehti Aeneas on suoranainen sekä ovelan valehtelijan Odysseuksen että raakalaismaisen Akhilleuksen (ja vielä enemmän hänen poikansa Pyrrhoksen) vastakohta. Myös teosten sävy on vallan toinen: kun Homeroksen runot ovat kertomisen ilosta alkuaan suullisesti ruhtinashovien ratoksi sepitettyä sankarien seikkailun muistelua, Vergiliuksen syvästi sodanvastainen, surumielisen traaginen ja kärsiviä kohtaan myötätuntoa osoittava teos on tietoisesti rakennettu kirjallinen eepos, jolla on tekijänsä persoonallisuuden sävyttämä selvä kansallinen ja eettinen tendenssi.
Vergilius hahmotteli teoksensa ensin suorasanaisesti ja sepitti sitten eri episodeja lopullisiksi ja osittain myös tilapäisiksi säkeiksi kulloisenkin innoituksensa mukaan, ei siis aina tapahtumien mukaisessa järjestyksessä. Tällainen menettely takasi teokselle kiinteän ja tarkoin harkitun komposition, jossa yksityiskohdat palvelevat suurta kokonaisnäkemystä. Toisaalta se myös painotti joidenkin episodien irrallisuutta, ja kun tekijä ei ehtinyt tarkistaa ja hioa teostaan lopulliseen asuun, eri aikoina ja eri järjestyksessä sepitettyjen kirjojen välille jäi varsin räikeitäkin ristiriitoja, joista on selitysosassa mainittu useita esimerkkejä. Niinpä sama henkilö saattaa kuolla kaksi kertaa tai ilmestyä kerran jo kuoltuaan muina miehinä uudestaan taisteluun, samat tapahtumat saatetaan kertoa eri kohdissa eri tavoin ja ennusteet ja niiden toteutuminen voivat mennä ristiin, ja niin edelleen. Tällaiset rikkeet eivät kuitenkaan sanottavasti haittaa lukemista, ja vielä vähemmän ne vaikuttavat siihen, missä Vergilius on vahvimmillaan: loisteliaisiin yksityiskohtiin ja teoksen kokonaissanomaan. Eri kirjojen sisältö käy tarkemmin ilmi sisällysluettelon otsikoista ja kunkin kirjan alussa olevasta tiivistelmästä.
Kun Aeneis tekijän kuoltua Augustuksen mahtikäskyllä vastoin runoilijan omaa kieltoa julkaistiin, se syrjäytti pian aiemmat Naeviuksen ja Enniuksen historialliset runoelmat ja kohosi kansalliseepoksen asemaan, suurin piirtein samaan, missä meillä ovat tai ovat olleet Kalevala sekä Runebergin, Topeliuksen ja Kiven teokset. Se sai arveluttavan kunnian tulla keskeiseksi koulukirjaksi, ja sellaisena sitä on käytetty – ja käytetään edelleen – niin kauan kuin latinaa on kouluissa luettu. Niin sitä on nuoruudessaan tutkinut Euroopan kymmenien sukupolvien sivistyneistö ja lukemattomat tulevat hallitsijat, joten sen välittämien ajatusten on syytä uskoa vaikuttaneen maailmanhistoriaan. Kun Homeros ja Kreikan kirjallisuus ylipäänsä olivat pitkään vähän luettuja, Aeneis oli lainkaan liioittelematta länsimaisen kaunokirjallisuuden tärkein yksittäinen teos 1500 vuotta ja ylikin, kunnes romantiikan aikakausi alkoi sitä väheksyä. Aivan harvinainen ei ole vieläkään se nykyisin ehkä yllättävältä tuntuva käsitys, että Vergilius on länsimaisen kirjallisuuden suurin luova nero. Ajatus on sikäli perusteltu, että Homeros, jos häntä historiallisena henkilönä oli lainkaan olemassa, loi tai kokosi ja mukaili eepoksensa – ja ehkä vain Iliaan – pitkän suullisen tradition pohjalta, kun taas Vergilius kirjoitti omansa alusta loppuun yksin. Hänen jälkeensä kirjoittaneet suuret nimet taas ovat saaneet ratkaisevia vaikutteita aiemmasta, mm. Vergiliuksen luomasta tai välittämästä perinteestä, kuten esim. Dante nimenomaan Vergiliukselta itseltään, jonka hän rakkaana oppimestarinaan syystä ottikin oppaakseen Jumalaisen näytelmänsä Helvettiin ja Kiirastuleen.
Aeneiksen arvostuksen toista ääripäätä edustaa varsinkin saksalaisella kielialueella aikoinaan yleinen käsitys, joka lähes kiistää Vergiliuksen itsenäisen runoilijan arvon ja näkee hänessä vain kreikkalaisten esikuvien retorisen ja käsityöläismäisen jäljittelijän. Tätä näkemystä heijastelee meilläkin vuosisadan vaihteessa ilmestynyt Yleinen kirjallisuuden historia (Otava, 1902), jossa tanskalainen J. L. Heiberg julistaa vastikään keksityn kreikkalaisen ’aamunraikkauden’ innoittamana: ”Roomalaiset olivat mielikuvituksetonta talonpoikaiskansaa vailla kirjallisia ja tieteellisiä harrastuksia.” Vergiliuksen ja hänen eepoksensa Heiberg lyttää yhtä vakuuttuneesti: ”Oli itsessään mahdoton tehtävä muodostaa sankarirunoelma Rooman vanhemmasta historiasta, jossa on tuskin ollenkaan oikeita taruhenkilöitä tai runollista kansantarinaa; eikä myöskään Aeneas, jonka hallitsijasuvun kantaisänä tuli olla runoelman keskusta, soveltunut eepilliseksi sankariksi. Kokonaisuutenaan runoelmasta syntyikin taideteollisuustuote, ytimetön ja veretön niinkuin päähenkilö itse, vaivalla kokoonkyhätty vastahakoisista aineksista; pahana painajaisena ovat siinä Homeroksen ja Apollonioksen jälkimuistot sekä tendenssinsä ynnä roomalaisten tapojen ennakkoluuloton epätaiteellinen vaarinotto. Tähän suureen erämaahan voivat Vergiliuksen hyvät puolet vain harvoin raivata tietä itselleen; hänen vieno tunteellisuutensa virittyy sentimentaalisuudeksi ja ruikutteluksi, ja aineen laihuus paikataan pöyhkeällä paatoksella.”
Mainitussa yksipuolisen yliampuvassa kritiikissä on osittain perääkin, mutta sittemmin suoritetussa uudelleenarvioinnissa Vergiliuksen runoilijanmaine on palautettu. Hänen tukeutumisensa kreikkalaisiin esikuviin ei niinkään ollut pelkkää jäljittelyä (imitatio) kuin tietoista kilpailua (aemulatio) ja yritystä tehdä sama yhtä hyvin, jos ei paremmin. Oli vaikea olla omaperäinen, kun hyvät ideat oli kertaalleen keksitty, ja jos hän olisi tehnyt kaiken toisin – niin kuin hänen nyt tunnustetaan paljon tehneenkin – , sitäkin olisi voitu pitää eräänlaisena jäljittelynä. Vergiliuksen esikuvat eivät suinkaan rajoitu Homeroksen ja Apollonios Rhodoslaisen myyttisiin eepoksiin, vaan hän sai vaikutteita myös Kreikan tragediain kirjoittajilta ja lyyrikoilta, roomalaisten omasta runoudesta (vars. Ennius ja Lucretius) ja historiasta, kansanperinteestä, retoriikasta, lukuisilta tieteen aloilta ja ei vähiten uskonnosta ja filosofiasta. Toisin sanoen hän tarjoaa varsin kattavan, viittauksia ja ’intertekstuaalista dialogia’ täynnä olevan synteesin aikansa koko kulttuurista. Pikemmin kuin puutteena, voidaankin pitää Vergiliuksen erityisenä ansiona, että hän on sulauttanut teokseensa niin moninaisia aineksia ja mahduttanut yhteen siedettävän mittaiseen eepokseen kolme antiikin eepoksen lajia, myyttisen, historiallisen ja merkkihenkilöä ylistävän eli panegyyrisen. Vanhojen rituaalien kuvaaminen pässien uhraamisineen lienee Aeneiksen nykylukijaa vähiten kiinnostava piirre, mutta omana aikanaan se oli olennainen osa Vergiliuksen tukemaa Augustuksen – pitkälti kylläkin epäonnistunutta – ohjelmaa palauttaa entisaikojen moraali ja uskonto arvoonsa. Koska runoilija teki päähenkilöstään jumalien tahtoa kuuliaisesti noudattavan tietyn aatteen ja kansallishyveiden ruumiillistuman, se ilman muuta rajoittaa hänen eettisen, yhteisöllisen sankarinsa yksilöllistä toimintavapautta ja tekee Aeneaasta henkilönä hieman värittömän ja jossain mielessä epäuskottavan. Aeneaan ohella teoksessa on kuitenkin suuri määrä muita värikkäästi kuvattuja henkilöhahmoja, ennen kaikkea Karthagon traaginen kuningatar Dido, jossa on yhtymäkohtia sekä Medeiaan että Kleopatraan, mutta myös uljas volskineito Camilla, Venus ja Juno, Aeneaan vastustajanakin runsaasti sympatiaa saava poikamainen Turnus, alussa ihmishirviö ja poikansa kuoltua yllättävää myötätuntoa herättävä etruski Mezentius, traagisesti kaatuva ystäväpari Nisos ja Euryalos ja vaikkapa Ciceron karikatyyrinä pidetty Drances, monia muita mainitsematta. Aeneaastakin löytyy teoksen loppupuolella odottamatonta hurjuutta, ja vaihtelevaa, vaikuttavin vertauksin ja symbolein kuvattua toimintaa Aeneiksessä on seikkailukertomukseksikin aivan riittämiin; onpa runoelmassa jopa jonkinlaista huumoria, herjanheittoa ja eroottista säpinääkin (vars. VIII 369-406), vaikka nämä eivät olekaan Vergiliuksen varsinaisia vahvoja lajeja. Vergiliuksen kielellisiä ansioita, maalauksellista kuvauskykyä ja useiden episodien herkkää lyyrisyyttä Heibergkaan ei ilkeä kokonaan kiistää. Kaksi maailmansotaa ja muutama kansanmurha viisaampina meidän on nyt myös helpompi arvostaa Vergiliuksen surumielisyyttä, kärsivien säälimistä ja kodin ja rauhan kaipuuta eikä vain kaivata värikkäitä eeppisiä sankareita, joita aikamme populaarikulttuurissa on enemmän kuin tarpeeksi. Mitä viimein tulee Heibergin kritisoimaan ’pöyhkeään paatokseen’, muutamassa säkeessä sitä toki on, kuten hallitsijan ylistykseksi tarkoitettuun teokseen kuuluu, mutta loppujen lopuksi harvinaisen vähän, ja se jää täysin Vergiliuksen oman yleisinhimillisen humaanin eetoksen varjoon. Professori Linkomies on Vergiliusta koskevassa esseessään (Keisari Augustus ja Rooman perintö, Otava 1946) meillä voimakkaasti korostanut sitä, ettei Vergilius suostuessaan Augustuksen toivomukseen suinkaan kirjoittanut tilaustyönä yksioikoista valtiollis-isänmaallista propagandaa, vaan hänen esittämänsä ajatukset nousivat johdonmukaisesti hänen omasta kehityksestään ja hän uskoi itse vilpittömän hartaasti ajamiinsa arvoihin. Keskeisempi teema kuin Rooman mahti sinänsä on hänellä se, miten valtavia ponnistuksia, kieltäymyksiä ja kärsimyksiä Rooman kansan ja valtakunnan rakentaminen vaati (Tantae molis erat Romanam condere gentem, ’Niin iso vaiva ja työ perustaa oli Rooma, sen kansa’, I 33). Rooman suuruus ei ole hänelle mikään itsetarkoitus, vaan hän yhdistää siihen ankaran velvoitteen luoda maailmaan kestävä rauha ja oikeudenmukainen järjestys, uusi kulta-aika, Saturnia regna, josta hän jo neljännessä eklogissaan (säe 6) unelmoi. Hänestä Rooman oli otettava tämä sivistyksen levittäjän tehtävä, koska kukaan muukaan ei siihen pystynyt. Vergiliuksella on myös syvä tragiikan taju, ja heti kun voitonriemu kohoaa ylimmilleen, hän varoittaa juhlijaa riehaantumasta hybrikseen (esim. X 501–505 ja 739–741). Vaikuttavampaa kuin veristen taistelukuvausten sankaruus on hänellä nuoren elämän traaginen katkeaminen, ja Aeneistä onkin syystä pidetty enemmän hävinneiden kuin voittajien eepoksena. Ankhiseen Manalassa Aeneaalle näyttämät Rooman tähtihetket päättyvät nekin onttoa mahtipontisuutta hilliten pohjattomaan suruun nuoren Marcelluksen kuoleman johdosta (VI 860–886). Sanalla sanoen Vergilius ei kirjoittanut mitä käskettiin, vaan pikemminkin päinvastoin: Augustus itse pyrki olemaan sitä, mihin Vergilius hänet eepoksellaan velvoitti (esim. VI 834–835), ja muuttui häikäilemättömästä vallantavoittelijasta valtion ja kansalaisten parasta ajavaksi armeliaaksi ’isänmaan isäksi’, jolle lahjoitettuun Aeneas-kilpeen kaiverrettiin hänen ansioikseen Aeneaan hyveet: Propter virtutem, clementiam, iustitiam, pietatem, ’Kunnosta, lempeydestä, oikeamielisyydestä ja velvollisuuksien täyttämisestä’. Ne eivät ehkä ole yhtä näyttäviä ja värikkäitä kuin hyvä supliikki ja sujuva valehtelu, mutta voidaan hyvin kysyä, mitä ’aamunraikkaiden’ kreikkalaisten saavutuksista olisi säilynyt jälkipolville, ellei näitä arvoja noudattanut Rooman ’mielikuvitukseton talonpoikaiskansa’ olisi pannut ’barbaareja’ ojennukseen, luonut tehokasta hallintoa, rakentanut maanteitä ja vakiinnuttanut pitkää rauhankautta, jonka aikana nämä heitä etevämpien hengentuotteet saattoivat levitä ja juurtua osaksi yhä jatkuvaa ns. länsimaista sivistystä. Vergilius itse tajusi harvinaisen hyvin kreikkalaisten ja roomalaisten vahvuudet:

Muut hyvin muovaavat, niin uskon, hahmoja pronssiin,
veistävät kuin elävät kiven pintaan marmorikasvot,
väittelevät paremmin asioista ja laskevat taivaan
liikkeet laitteillaan, sen tietävät tähtien nousut.
Hallita, Rooman mies, alamaisia kansoja muista –
siinä on taitosi: lait, tavat luoda ja määrätä rauha,
säästää lannistetut, sotien taas korskeat voittaa.

Kun Vergilius sairastui ja kuoli ehtimättä saattaa teostaan julkaisukuntoon, hän nimenomaisesti kielsi sen julkaisemisen ja vaati vielä kuolinvuoteellaan että käsikirjoitus on poltettava. Augustus, joka oli pitkään odottanut teoksen valmistumista, tajusi kuitenkin sen arvon omalle rakennustyölleen ja antoi Vergiliuksen ystävän Varius Rufuksen tehtäväksi toimittaa se mitään lisäämättä tai muuttamatta ja tekemällä ainoastaan sellaiset korjaukset tai poistot, jotka Vergilius itse oli merkinnyt käsikirjoitukseensa. Näin julkaistuun tekstiin jäi mm. 58 vajaata säettä, useita jo mainittuja ristiriitaisuuksia eri kirjojen välille ja monta lopullista muotoilua kaipaavaa kohtaa. Olivatko nämä loppujen lopuksi vain kosmeettiset muotoseikat syynä siihen, että runoilija halusi tuhota yli kymmenen vuotta kestäneen työnsä, vai oliko hän muuten tyytymätön työnsä tulokseen ja jos oli, miten hän olisi sitä muuttanut? Tämä kaikki jää arvailujen varaan, mutta ainakin hän olisi täydentänyt vajaat säkeet ja korjannut havaitsemansa lapsukset, sillä hän piti teostensa viimeistä silausta (lat. ultima lima) erittäin tärkeänä ja hioi töitään hiomasta päästyään. Aeneiksen monet historialliset aikavirheet, esim. Karthagon perustamisen, kreikkalaisten Italiaan ja Sisiliaan perustamien siirtokuntien ja useiden tapojen tai instituutioiden sijoittaminen satoja vuosia todellista aikaisemmaksi, ovat hänellä tietoisesti harkittua runollista vapautta, eikä hän varmaankaan olisi niihin kajonnut. Ongelmallisimpia ovat sellaiset ristiriitaisuudet, joissa Vergilius tavallaan haluaisi valita molemmat, loogisesti toisensa pois sulkevat vaihtoehdot. Yksi tällainen on Latiumin kansan tila ennen Aeneaan tuloa: yhtäältä hän haluaa uskoa, että asukkaat olivat kovia ja karaistuneita ja hurjia taistelemaan, toisaalta taas, että väki eli idyllisessä onnelassa ja oli harjaantumatonta sodankäyntiin. Ristiriitaiseksi ja epäselväksi jää myös se, kumpi perii maan: Alba Longan perustaja Julus vai troijalaisten ja latiinien yhtymistä symboloiva Aeneaan ja Lavinian poika. Todella suuria pulmia, joihin uskonnot ja mikään maailmanjärjestys eivät ole vieläkään löytäneet kunnon ratkaisua, ovat väkivallan oikeutus ja pahan ongelma hyvän Jumalan maailmassa. Vergiliuksella Juppiter on lähes kaikkivaltias jumalallinen kaitselmus ja muut jumalat pelkkiä statisteja, mutta sitten on vielä mystinen vääjäämätön kohtalo, joka on usein sama kuin Juppiterin tahto mutta joskus hänenkin yläpuolellaan ja hänen tahtoaan vastaan. Vergilius itse tuntuu hartaasti uskovan jonkinlaiseen kaitselmukseen (I 199) ja korostaa, tosin ehkä vain Augustuksen ohjelmaa myötäillen, vanhojen palvontamenojen noudattamisen tärkeyttä, mutta aikansa filosofiaan perehtyneenä hän myös tunsi skeptisismin ja ateismin, ja joistakin säkeistä (esim. IX 312-313, X 467-471, XI 157-158) on aistittavissa runoilijan epäusko ja neuvottomuus selittämättömän edessä. Niinpä hänen on aika ajoin vaikea hyväksyä ajatusta, että kaiken pahan ja viattomien kärsimisen takana olisi jokin järjellinen jumalan tahto (I 11, XI 841, XII 503-504). Aeneas itse on luonteeltaan lempeä ja ’hurskas’ eettinen esikuva, mutta toisaalta hänen on roomalaisten kansallisheeroksena oltava myös luja taistelija, ja teoksen loppupuolella (esim. X 510–603 ja XII 494–499) hän saa suorastaan primitiivireaktion kaltaisia hillittömiä raivonpuuskia. II kirjassa (588–593) hänen äitinsä Venus tulee rauhoittamaan poikaa, kun hän on aikeissa tappaa avuttoman Helenan, mutta lopussa hänen annetaan riehua kuin pahin murhamies. Onko se vain teoksen hiomattomuutta ja loppuun saakka harkitsematonta oikean ’eeppisen sankarin’ esikuvien jäljittelyä, vai onko runoilija jossakin vaiheessa tullut kyyniseksi, alkanut epäillä sankarinsa pietas-hyveen riittävyyttä ja halunnut epäsuorasti kritisoida imperiumin rakentamiseen sisältynyttä julmuutta? Jos Aeneas noudattaisi isänsä Ankhiseen antamaa ohjetta parcere subiectis (’säästää lannistetut’, VI 853), hän ilman muuta jättäisi alistuneen Turnuksen tappamatta. Teoksen ’loppuakordiksi’ mainittu maansa ja morsiamensa uljaan puolustajan saama kuolinisku on monen lukijan ja ehkä Vergiliuksen itsensäkin mielestä eettisesti epätyydyttävä ja kaikkea muuta kuin ylevä loppu. Vergiliuksen suurella vaivalla pystyttämässä rakennelmassa on yllättäviä ja epäilyttäviä säröjä, ikään kuin hän toisella kädellä purkaisi rakentamaansa ja vaistoaisi, että unelma pysyvästä ja oikeudenmukaisesta onnenajasta on vain pettävää harhaa, joka ei kestä todellisuutta (VI 896), saavuttamaton utopia, joka pakenee kuin Aeneaan etsimä Italia (III 496, VI 61) ja hänen käsin kurkottelemansa haamut (II 792–794, V 740, VI 700–702). Rehellisyyteen pyrkivä runoilija saattoi heikkona hetkenään tuntea näin, kun hän vaati keskeneräisen, omasta mielestään julkaisukelvottoman teoksensa tuhoamista, emmekä tiedä, oliko hän ajautunut työssään unen ja todellisuuden sovittamattomaan umpikujaan vai olisiko hän pitempään eläessään kehittänyt ristiriitaan myös omaa ankaraa itsekritiikkiään tyydyttävän ratkaisun. Tällaisenaan Aeneis ei anna, eikä Vergilius lopulta ehkä halunnutkaan antaa, ehdottoman yksiselitteisiä vastauksia, vaan vielä oman aikamme kritiikki voi löytää ja esittää sen runsaista vivahteista yhä uusia, eri puolia korostavia tulkintoja.
Tämän Aeneis-käännöksen tavoitteena on ollut saattaa runoelma sujuvaksi ja ymmärrettäväksi nykysuomeksi sanoja katkomatta ja mahdollisimman vähän yleiskielen sääntöjä rikkoen. Vanhahtavia ns. runokielen sanoja ja muotoja ei ole erikseen tavoiteltu enempää kuin on mitan vuoksi ollut välttämätöntä. Jos joku on taas löytävinään käännöksestä liian arkisia ilmaisuja, joita hän pitää eeppiseen tyyliin sopimattomina, syytös on sama, joka alkuun esitettiin Vergiliuksesta itsestään. Myöhempi kritiikki myöntää hänen olleen tässä aikaansa edellä: tuore ja luonteva, konkreettisen havainnollinen kieli erottaa hänet pystyyn kuolleesta pönäkkyydestä ja tekee hänestä edelleen luettavan. Kirjan lopussa on suppeahko sanasto, jonka sanat tosin muutamin poikkeuksin löytyvät myös tavallisista yleissanakirjoista. Käännöksessä on mahdollisuuksien mukaan käytetty samoja tyylikeinoja, esim. alku- ja sisäsointuja, joita alkutekstissä on runsaasti, ja pyritty synnyttämään suomeksi samaa jämäkkyyttä ja äänenmaalailua (sonoritas), joista Vergilius on syystä kuuluisa. Mitallisesti on pyritty noudattamaan ja jossain mielessä jopa kiristetty Mannisen luomia suomenkielen heksametrisääntöjä, joista on kuitenkin kielen luontevuuden hyväksi tingitty kahdessa kohden: aivan jokaisesta säkeestä ei löydy oikeasta kohdasta kahden sanan väliin jäävää säekatkoa eli kesuuraa, ja daktyylin toisena tavuna on säästeliäästi käytetty myös lyhyen vokaalin sisältävää painotonta umpitavua, jos kolmas tavu on lyhyt.
Kreikkalaisista ja troijalaisista nimistä on käytetty kreikkalaista ja italialaisista nimistä latinalaista asua; Aeneas on tässä roomalaisten kansallissankarina kuitenkin latinalaisessa muodossa eikä kreikkalaisittain Aineias ja hänen poikansa joko Julus tai kreikkalaisittain Askanios. Tässä suhteessa on vaikea olla täysin johdonmukainen, koska monet italialaisistakin nimistä ovat alkuaan kreikkalaisia tai nimet ovat muutoin vakiintuneet tiettyyn muotoon, esim. Misenus ja Palinurus. Vergiliuksella kaikki nimet ovat latinalaistetussa muodossa, eikä kansallisuudesta voi aina olla varma, ja samannimisiä henkilöitä voi esiintyä molemmilla puolilla. Nimissä on pääosin käytetty samoja vokaalien kestoja kuin alkutekstissäkin, siis esim. sanoissa Italia ja Sicania pitkää alkutavua. Nimessä Lavinium on käytetty sanakirjojen antamaa pitkää ja nimissä Gradivus ja Mezentius lyhyttä alkutavua, vaikka kestot ovat Vergiliuksella toisin päin. Hakemiston hakusanoissa on pitkät vokaalit osoitettu pituusmerkillä.
Käännöksen pohjana ja myös selitysten tärkeimpänä lähteenä on käytetty italialaisen Arnoldo Mondadori Editore -kustantamon julkaisemaa, Luca Canallin kääntämää ja Ettore Paratoren kommentoimaa Oscar Classici greci e latini -sarjan Aeneiksen (1991) laitosta, mutta sen rinnalla on vertailukohteina käytetty useita muitakin erikielisiä editioita. Lausun lämpimät kiitokset em. ja muiden käyttämieni laitosten kääntäjille ja kommentaattoreille. Samoin kiitän Suomen Kulttuurirahastoa käännöstyöhön saamastani apurahasta ja vielä erikoisesti runoilija Pekka Piirtoa, joka radioesseessään (julkaistu Ylen Ykkösen kulttuuritoimituksen kirjasessa Kreikkalaisittain) yllytti jotakuta ’latinantaitoista rämäpäätä’ kääntämään kokonaan Ovidiuksen Metamorfoosit ja muistamaan vielä Vergiliusta ja kääntämään myös Aeneiksen. Ilman haastavaa yllytystä en olisi, sillä niin hullu en sentään ole, ikinä ryhtynyt näin isoon ja epäkiitolliseen urakkaan.

Lappeenrannassa 14.6.1999

Alpo Rönty