Polemiikkia


 

 

Voiko väitöskirja olla vitsi?

Uusimaa 11.12.2000

Tämä lehti [Uusimaa] käytti 26.11. Tekniikka & talous-lehdessä julkaistua kolumniani pääkirjoituksenaan. Kolumnissani ei mainittu Riitta Nelimarkan nimeä, mutta viitattiin kyllä kolmen lauseen verran hänen väitöskirjaansa. Muu osa käsitteli yleisemmin taiteen akatemisoimista, aihetta, joka on kiinnostanut minua vuosien ajan ja josta olen julkisesti puhunut jo ennen kuin Riitta Nelimarkka väitteli.

Riitta Nelimarkka esittää [Uusimaa 30.11.], että olen jäävi sanomaan mitään hänen väitöksestään. Kovin kummallinen ajatus. Olisin voinut täysin korrektisti mainita myös Riitta Nelimarkan nimen kolumnissani. Se että sisareni Inari Krohn on esitarkastanut Nelimarkan väitöskirjan, ei suinkaan estä minua käsittelemästä taideväitöskirjoja, myös hänen teostaan, julkisessa sanassa. Saan toki ottaa kantaa Suomen taidepolitiikkaan, ja virkani puolesta minun jopa pitääkin. Olen ihan omin silmin tutustunut Riitta Nelimarkan väitöskirjaan; Inari Krohnin lausuntoa en sen sijaan ole nähnyt.

Riitta Nelimarkka väittää, että Inari Krohn ja minä yksissä tuumin haastamme riitaa. Hän nimittelee meitä "kalkkiksiksi", kapeiksi, tuomitseviksi, epäsolidaarisiksi ja kateellisiksi.

Emme ole yrittäneet haastaa riitaa, emme yksin emmekä yhdessä. Inari Krohn on ollut pakotettu kertomaan oman kantansa. Hän ei ole sanallakaan puuttunut prosessiin esitarkastuslausuntonsa antamisen jälkeen. Ei esitarkastaja ole puoltamatta painatuslupaa siksi, että hän haastaisi riitaa tai siksi että häneltä puuttuisi oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden tajua. Hän antaa hylkäävän lausunnon siksi, että tarkastettavan työn taso on hänestä liian matala.

Mitään kadehdittavaa en näe Riitta Nelimarkan tukalassa asemassa. Työn ohjaajat ja painatusluvan myöntäjät ovat siitä edesvastuussa. Mutta myös itse väitöskirjan tekijä. Mikä on saanut hänet uskomaan, että pitkitetty ja sekava vitsi kelpaisi akateemiseksi (edes taideakateemiseksi) opinnäytteeksi?

On erittäin valitettavaa, että väitöskirja hylättiin vasta painatusluvan myöntämisen jälkeen, mutta mikäli sitä ei olisi silloinkaan hylätty, olisi tehty vielä pahempi virhe. Se nimittäin olisi ollut epäoikeudenmukaista niitä väittelijöitä kohtaan, jotka uurastavat - tai ovat uurastaneet - saadakseen aikaan todellista tutkimusta, eivät ainoastaan Jänikselle tohtorin hattua. (Senhän Riitta Nelimarkka kertoo väitöskirjan sivulla 31 teoksen päällimmäiseksi tavoitteeksi.) Se olisi merkinnyt taidetohtorin arvon romahdusta ja merkityskatoa, sillä mitä sen jälkeen enää olisi kehdattu hylätä?

Julkisuudessa on puututtu lähinnä prosessin muodolliseen puoleen, ei väitöskirjan verbaalisen osan sisältöön. Olisi ollut aihetta. Sen keskeinen "hypoteettinen teoria" on Pallo = Flyygeli = Jänis. Tätä tolkutonta yhtälöä, joka on tarkoitettu humoristiseksi tai ironiseksi, pyöritellään loputtomiin. Tieteellistaiteellisen siansaksan mekaaninen suoltaminen, "flygelistinen" elämänfilosofia, ei jaksa huvittaa kahdensadan sivun verran vaan se päinvastoin tekee kirjasta lähestulkoon lukukelvottoman.

Nelimarkan teos vilisee sitaatteja, myös vieraskielisiä. Mutta jo sivulla 3 das Buch on muuttunut feminiiniksi, eikä lukija vakuutu Nelimarkan perehtyneisyydestä lähteisiinsä, kun sellaisetkin nimet kuin Boccaccio, Stephen Hawking ja Marshall McLuhan on kirjoitettu väärin, samoin kuin kirjassa niin keskeisen flyygelin nimi.

Riitta Nelimarkka leimaa kaikki työnsä kriitikot jo etukäteen typeryksiksi. Tämä piirre toistuu myös läpi koko hänen väitöskirjansa. Avoimessa kirjeessään hän ilmoittaa, että hänen teoksensa "innovatiivisuutta ei kukaan luovasti ajattelemaan kykenevä kiistä". Kummallista vain, että jopa painatuslupaa puoltanut esitarkastaja Tom Sandqvist myöntää Hbl:ssa., että "teoksen verbaalista osaa on vaikeaa ellei mahdotonta olla määrittelemättä katastrofaaliseksi".

Kolumnissani puhuin taiteen ja tieteen eroavuuksista. Tahdon nyt sanoa, että niillä on myös yhtenevyyksiä. Kummatkin ovat kommunikaatiota, jakamista ja vuorovaikutusta. "Taiteen houkutusetu on sen avoimessa nuijuudessa", kirjoittaa Riitta Nelimarkka sivulla 77. Tämä on roskaa. Samantasoisia argumentteja löytää lähes joka sivulta.

Riitta Nelimarkka kirjoittaa samalla sivulla, ettei taiteellinen väitös ole ennakoitavissa mihinkään puitteisiin tai määräyksiin. Mutta ei ole kritiikkikään. Tämä joutuu - usein katkerasti - tunnustamaan jokainen taiteilija ja jokainen tiedemies.

 

 

Lainauksia Riitta Nelimarkan Avoimesta kirjeestä Leena Krohnille, Uusimaa 30.11.2000

"Liikuttavaa, että molemmat riitaa haastavat siskokset kuvittelevat olevansa kompetentteja arvioimaan noin sutjakkaasti teosta, jota eivät kapeudessaan ja tuomitsemisen halussaan selvästikään ymmärrä, mutta jonka innovatiivisuutta ei kukaan luovasti ajattelemaan kykenevä kiistä."
"Etenkin ihmetyttää solidaarisuuden ja oikeudentajun puute Krohneilla. Heitä ei vähäisimmässäkään määrin liikuta se oikeudenvastainen menettely, oikeusmurha, joiden kohteeksi heidän suomalainen kollegansa (kilpailijansa?) on joutunut, vaikka he hurskaasti metelöivät, kun sama tapahtuu toisella puolella maapalloa."
"Olen itse asiassa hieman imarreltu siitä, että työni on hermostuttanut tällaisia kalkkiksia, kolahtanut juuri niin kuin uutta luova teos on usein ennenkin historian kuluessa kolahtanut."

 

 

Taidetta tieteen vuoksi

Kolumni Tekniikka & Talous -lehdessä 9.1.2000

Valtiovalta ja opetusministeriön virkamiehet ovat viime vuosina toteuttaneet ripeästi visioitaan Suomen kulttuurin ylennykseksi. Sitä edistetään taidetta tieteellistämällä tai pikemminkin kvasitieteellistämällä. 90-luvulla taideinstituutit on nimetty korkeakouluiksi. Nyt taideopiskelijatkin voivat pätevöityä kirjoittamalla väitöskirjoja ja hankkimalla tohtorinhattuja. Tulokset ovat toisinaan surkuhupaisia.

Vastikään hylättiin eräs Taideteolliselle korkeakoululle tehty väitöskirja. Olen tutustunut "tutkielman" kirjalliseen osaan ja pidän ratkaisua ainoana kunniallisena. Sääli vain, että korkeakoulu riensi myöntämään kirjoitelmalle painatusluvan. Moista ylioptimismia lietsoi arvatenkin se, että korkeakoulu nostaa jokaisesta suoritetusta tutkinnosta rahallisen korvauksen. Laatua tällainen järjestelmä ei suinkaan takaa.

Taiteilijoiden keskiansiotaso Suomessa on tyrmistyttävän matala. Opetusministeriön ohjelma suuntaa taiteelle tuikitarpeellista lisärahoitusta. Mutta miksi tällaisin keinoin? Eikö taide kelpaa taiteena? Miksi taiteilijoiden pitäisi todistaa olevansa hyviä taiteilijoita tekemällä huonoa tiedettä? Minusta koko uudistus kielii hienoisesta halveksunnasta taidetta ja taiteilijoita kohtaan.

Käännetäänpä programmi toisin päin. Vaaditaan sitten myös, että musiikkitieteen assistentti antaa ensikonsertin, että kirjallisuudentutkija julkaisee romaanin ja että taidehistorian tutkija vuokraa gallerian näyttelyään varten.

Ei kaikkia rajoja ole syytä hämärtää kuten jo toivottavasti edesmennyt postmodernismi halusi uskotella. Taiteella ja tieteellä on yhä eronsa, ja ne ovat perustavia. Tiede selittää, taide näyttää. Uudistuksella on kauaskantoisia seurauksia. Tohtorikoulutukseen voi päästä myös keskinkertaisin ammatillisin lahjoin. Akateeminen arvonimi avaa ovia taideinstituuttien tavoiteltuihin opetusvirkoihin. Mutta monet erinomaiset taiteilijat ja loistavat pedagogiset kyvyt, jotka eivät halua tai osaa käyttää tieteellistä metodia ja esitystapaa, jäävät nuolemaan näppejään.

Toki on niitäkin taiteilijoita, jotka kykenevät saattamaan ilmoille uutta ja todellista tutkimustietoa. Mutta jos halutaan puhua väitöskirjoista ja tohtoreista sekä taide- että tiedekorkeakouluissa, on käytettävä samoja kriteereitä, kun opinnäytteitä arvioidaan. Ellei, etsittäköön taiteilijoiden opinnäytteille toiset nimet.

Ja myös taiteilijaprofessoreille, ehdotan minä, vastikään virkaan nimitetty. Toivoen, että akateemisuus lisää ehdotukseni painoarvoa.


 

 

Niin & näin-lehden toimitukselle

 

Te lyötte minut ällikällä

 

Eräs akateeminen vaikuttaja, joka varmaan pitää itseään intellektuellina, kritisoi artikkelissaan J'accuse kahta suomalaista julkilausumaa. Toinen niistä oli vetoomus EMU-kansanäänestyksen puolesta. Artikkelin kirjoittajan, Arne Nevanlinnan, mukaan sen allekirjoitti "joukko akateemisia vaikuttajia, jotka varmaan pitävät itseään intellektuelleina". Toinen oli Ritarikuntien kanslialle osoitettu kirje, joka liittyi kahden taiteilijan Pro Finlandia-mitalien palauttamiseen. Koska allekirjoittanut on laatinut jälkimmäisen kirjelmän, katson aiheelliseksi vastata Nevanlinnan kritiikkiin.

Se ei ole aivan yksinkertaista, koska hänen artikkelinsa J´accuse oli paitsi matalamielinen ja omahyväinen myös sekava ja huonosti argumentoitu.

Nevanlinna kertoo lukeneensa le Nouvel Observateurin numeroa, joka oli omistettu Zolan avoimen kirjeen muistolle. Kymmenen "kansainvälisesti tunnettua kirjailijaa" oli kirjoittanut vastaavanlaiset kirjelmät itse valitsemistaan ajankohtaisista aiheista. Heidän tilatuissa puheenvuoroissaan Nevanlinna näkee "painavuutta, yleispätevyyttä ja moraalista kantavuutta". Mutta kuinka onkaan suomalaisten kiistakirjoitusten laita?

Nevanlinna on kokenut erikoisen hallusinaation mitalienpalautuskirjettä lukiessaan: vasemmalla poskellaan "brezhneviläisyyden kylmän henkäyksen". Hän kirjoittaa: "Jotta kannanottoa voisi kutsua moraaliseksi, sen pitäisi mielestäni olla aidosti vilpitön ja johonkin mittaan saakka tiedostettu, vailla minkään karvaisia ketunhäntiä kainalossa. Tätä vaatimusta suomalaiset puheenvuorot eivät täytä."

Viittaus brezhneviläisyyteen on mitä epämääräisin. Tahtooko Nevanlinna antaa hallusinaatioraporttinsa lukijalle sen käsityksen, että mitalien palautus muistuttaa jossain mielessä taistolaisuuden ajan protesteja? Olisi kiinnostavaa kuulla, missä mielessä. Tai väittääkö hän epäsuorasti, että kirjeen kirjoittaja on aikoinaan ollut ns. taistolainen? Tai haluaako hän sanoa, että mikään entisen uusstalinistin puheenvuoro ei voi olla moraalinen eikä "aidosti vilpitön"? Lukija voi vain arvailla - eikä se minusta ole lukijan tehtävä.

Tunnen toki Nevanlinnaa paremmin kirjeen kirjoittajan menneisyyden. Se oli epäpoliittisuudessaan erittäin kaukana siitä, mitä Nevanlinna kutsuu stalinismiksi. Nevanlinna arvelee myös, että EMU-kannanoton allekirjoittajista suuri osa oli "(entisiä?) stalinisteja". Vaikka niin olisikin asian laita, se ei vähennä kenenkään kannanoton painoarvoa. Ihmisten kannanottojen ignoroiminen heidän poliittisella menneisyydellään on typerä joskin yleinen tapa.

Kertokaapa, Arne Nevanlinna, millä mittatikulla olette mitannut suomalaisten tiedostavuuden matalan tason ja meidän vilpittömyytemme epäaitouden ihailemiinne ranskalaisiin intellektuelleihin verrattuna? Näihin, joista aniharva korotti äänensä maansa ydinpommikokeita vastaan, näihin jotka painavasti ja yleispätevästi vaikenivat kauniilla äidinkielellään silloin kun Ranskan hallitus räjäytti Rainbow Warriorin?

Nevanlinna kummastelee myös sitä, että mitalit palautettiin niin kaukaisen maailmankolkan kuin Indonesian vuoksi kun lähempänäkin tapahtuu ihmisoikeusrikkomuksia. Edes niin tiedostamattomat ja vilpilliset henkilöt kuin miksi Nevanlinna kokee suomalaiset taiteilijat, eivät ole voineet jäädä tietämättömiksi tästä tosiasiasta. Mutta kas kun juuri Suharton hallituksen ministerille ja indonesialaisen April-yhtiön pääjohtajalle myönnettiin saman ritarikunnan kunniamerkit kuin meille suomalaisille taiteilijoille! Kas kun meillä oli vasta nyt ensimmäinen otollinen tilaisuutemme reagoida näkyvästi, vahvasti ja täsmällisesti suomalaisen ulkopolitiikan käytäntöön, joka on vuosikymmeniä inhottanut meitä! Indonesia on toki vain eräs esimerkki Suomen vaihtuvien hallituksien pelkurimaisesta tavasta harjoittaa ulkopolitiikkaa. Suomi on tyytynyt rakentamaan ystävällismielisiä suhteita Indonesian korruptoituneeseen hallitukseen, mutta välttänyt kosketusta sen demokraattiseen oppositioon.

Nevanlinna murehtii sitä, että suomalaiset vastalauseiden kirjoittajat eivät maksaneet hintaa mielipiteensä julkistamisesta toisin kuin Zola. (Hänet tuomittiin vapausrangaistukseen, jota hän tosin ei koskaan joutunut kärsimään.) He eivät Nevanlinnan mukaan ottaneet mitään riskejä, ja "yksin tällä perusteella heidän toimenpiteitään on pakko kutsua moralistisiksi".

Tämä on peräti mielenkiintoinen argumentti. On totta, että Suomessa voi protestoida ilman vapausrangaistuksen, kuolemantuomion tai edes sakkojen uhkaa. Onko siis niin, että koska täällä voi harjoittaa sananvapautta ilman suuria riskejä, täällä ei pitäisi harjoittaa sananvapautta ollenkaan? Tai jos erehtyy sen tekemään, saa aina kuulla saman laulun: "Tuo on moralismia" tai jopa "kaksinaismoralismia".

Nämä argumentit kuulin jo kymmenkunta vuotta sitten protestoidessani niitä toimittajia vastaan, jotka ylistivät kissantappovideota. Samasta yhteydestä muistan entisen filosofian opettajani S. Albert Kivisen sanat: "Tässä tapauksessa täytyykin olla moralisti." Totta, olen mieluummin moralisti kuin mykkä, penseä ja reagoimaton.

Nevanlinna arvelee, että avoimien kirjeiden takana "piilee motiiveja, tarkoituksia, tavoitteita, ajatuspinttymiä ja menneisyyden peikkoja, joista tekstissä ei näy jälkeäkään".

Ensimmäiseksi: kirjoittaminen on poistamista. Jokaisen tekstin taustalla piilevät suunnattomat tietoiset ja tiedostamattomat ajatusvarastot, joita kirjoittaja ei voi edes itse väittää perusteellisesti tuntevansa. Mutta teksti, johon ne kaikki yritettäisiin tunkea, muistuttaisi enemmän romaanisarjaa kuin lehtijuttua eikä mikään media sellaista julkaisisi.

Toiseksi: Entäpä jos yksinkertaisin selitys olisi tälläkin kertaa paras? Ehkäpä EMU-protestin allekirjoittajat todella halusivat kansanäänestystä eivätkä vain nostaa profiiliaan tai matkia lahdentakaisia mielipiteitä, kuten Arne Nevanlinna päätteli. (Mitkä näin alkeellisen päättelyn takaiset motiivit, ajatuspinttymät ja menneisyyden peikot ovat, sitä sopii vain arvailla. Eivätpä nekään "Eivätpä ne ole näkyvissä Nevanlinnankaan tekstissä.") Ehkäpä mitalin palauttaneet taiteilijat halusivat todella ilmaista kyllästyksensä Suomen ulkopolitiikkaan eivätkä kohentaa teostensa myyntiä.

Mutta jonkinlaisen nimellisen hinnan suomalaisetkin älymystön edustajat ovat maksaneet. Sen että kuka tahansa pahansuopa henkilö voi mustata julkisuudessa heidän motiivinsa, tavoitteensa ja menneisyytensä.

 

P.S. Ehkäpä nyt, kun Suharton hallitus lähestyy pikaisesti väkivaltaista loppuaan, täälläkään ei jakseta enää ihmetellä, miksi mitalit palautettiin niin kaukaisen maailmankolkan kuin Indonesian vuoksi. Toisin kuin presidentti Ahtisaari ja Arne Nevanlinna kuvittelevat, tässä ajassa mikään maailmankolkka ei ole enää kaukainen.

 

 

toukokuussa 1998

Leena Krohn

 

 

 

Vastine Iltalehden pääkirjoitukselle 19.5.98

(julkaistu Iltalehden lukijan palstalla 22.5.98)

Pääkirjoituksessanne Suharton tiimalasi 19.5. on seuraava kappale: "Indonesiassa on loukattu monin tavoin ihmisoikeuksia. Verrattuna esim. eräiden tämän päivän suomalaisten protestoijien taannoin ihannoimaan Staliniin Suharto on silti ollut pieni tekijä. Useimmat indonesialaiset ovat kokeneet hänen kautensa hyvän sisäisen järjestyksen ja tuntuvasti nousseen elintason aikana."

Minä kuulun mainitsemiinne "tämän päivän suomalaisiin protestoijiin". Olin toinen niistä taiteilijoista, jotka palauttivat Pro Finlandia-mitalinsa Indonesiaan myönnettyjen kunniamerkkien vuoksi. Näyttää siis ilmeiseltä (kun pääkirjoituksen lopussa vielä viittaatte kunniamerkkeihin), että tarkoitatte juuri tätä protestia.

Vihjailunne on perusteetonta. Ei jokainen suuriin ikäluokkiin syntynyt suinkaan välttämättä liittynyt taistolaisiin. Sitä ei tehnyt myöskään Marjatta Hanhijoki enkä minä. "Uusstalinistinen" liike oli minusta alun alkaen vastenmielinen, anti-intellektuaalinen ja perusteiltaan käsittämätön. Pidän herjaavana väitettä, että olisin "taannoin" ihannoinut Josef Stalinin kaltaista kriminaalia mielipuolta.

En myöskään muista, että edes taistolaiset olisivat ihailleet Stalinia, vaikka heitä nimiteltiinkin stalinisteiksi. Heidän esikuvansa oli pikemminkin Lenin.

Teidän mielestänne protestoijat myös edustivat jonkinlaista "naivismia". Kuinkahan lienee teidän oman pääkirjoituksenne laita? Ottakaapa yhteyttä Indonesian laajaan demokraattiseen oppositioon ja sen ihmisoikeusliikkeeseen. Tutkiskelkaa hiukkasen valtion lähihistoriaa. Ehkäpä sen jälkeen kirjoittaisitte hiukan toisin myös Indonesian nykyhetkestä.

Puoli miljoonaa ruumista, joille Suharto valtansa perusti, tai Itä-Timorin jatkuva miehitystila eivät välttämättä kerro "hyvästä sisäisestä järjestyksestä". Suomalaisten yritysten sijoituspäätökset eivät tässä tilanteessa ole todellakaan suurin murheen aihe.


Helsingissä 19.5.1998


Leena Krohn


Vastine Matti Rinteelle

(julkaistu Ilta-Sanomien "Lukijan ääni"-palstalla, 28.4.98)

Artikkelissaan Teemu Mäki ruoskii aikamme tekopyhyyttä toimittaja Matti Rinne leimaa eläinaktivismin tekopyhyydeksi ja nostaa jälleen kerran eläinrääkkäyksen taiteen jalustalle.

Yhä vieläkö mies, joka on noutanut löytöeläinkodista kissan, tehnyt sopimuksen sen hyvästä hoidosta ja sen jälkeen silponut sen videokameran edessä hitaasti kirveellä kuoliaaksi, kehtaa julistaa taistelevansa tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia vastaan? Yhä vieläkö toimittajat rientävät ihastelemaan alhaista ja kriminaalia tekoa?

Ei kansainvälinenkään menestys, eivät taidepalkinnot eivätkä apurahat korota kiduttamista taiteeksi tai filosofian harjoittamiseksi, parahin toimittaja Rinne.

kirjailija Leena Krohn
Helsinki

Kommentti Kristiina Markkaselle

Kristiina Markkanen on arvioinut (HeSa 16.09.96) Amanin Somalitytön tarinan. Hän siteeraa Amanin sanoja naisten ympärileikkauksesta:
"Se kuuluu meidän kulttuuriimme, meidän uskontoomme. Minusta toinen kansa ei voi puuttua toisen kulttuuriin. Jos somalinainen muuttuu, muutos on lähtöisin hänestä itsestään."

Kristiina Markkanen kirjoittaa juuri näitä sanoja tarkoittaen: "--- toivottavasti länsimaiset lukijat kuuntelevat Amania---."
Toivottavasti eivät. Ja toivottavasti olen ymmärtänyt väärin Kristiina Markkasen vetoomuksen. Olisi hyvin harkitsematonta kehottaa länsi-, itä-, etelä-, tai pohjoismaista lukijaa suvaitsevaisuuteen ja moraaliseen relativismiin tässä kysymyksessä.
Naisten ympärileikkaus kohdistetaan pieniin tyttöihin ja se on yhtä törkeää väkivaltaa kuin lapsen raiskaaminen. Fyysiset jälkiseuraukset ovat usein vieläkin raskaammat; ne voivat iäksi invalidisoida. Tyttöjen ympärileikkauksia tehdään aivan toisesta syystä kuin poikien: jotta estettäisiin kokonaan ja lopullisesti orgasmin kokeminen.
Kansainvälisen yhteisön on tehtävä kaikkensa, jotta naisten ympärileikkaus illegalisoitaisiin kaikissa maissa. Turvapaikkaoikeus on myönnettävä niille naisille, jotka jättävät kotimaansa välttääkseen ympärileikkauksen.
Sellaisilla sanoilla kuin "kulttuuri", "uskonto" tai "traditio" ei hunnuteta konkreettisten tekojen ja niiden motiivien rumuutta. Väkivallantekojen vuosisatainenkaan toistaminen saati viranomaisten tai yhteisön siunaus eivät niitä kaunista. Natsi-Saksallakin oli toki oma kulttuurinsa. Jos mikään toinen kansa ei saisi sanallakaan puuttua toisen "kulttuurin" epäinhimillisyyksiin, maailma olisi vielä kauheampi paikka elää kuin nykyään.
Ei pidä myöskään mykkänä odottaa, että muutos lähtisi alistetuista ihmisistä itsestään. Se voi olla hyvin pitkä odotus, joka maksetaan yhä uusien tyttösukupolvien kärsimyksillä. Muutokseen tarvitaan ulkoapäin tulevaa energiaa.


Vastine Timo Airaksisen kirjoitukseen "Arvo-objektivismi tappaa keskustelun"

Timo Airaksinen otsikoi puheenvuoronsa 10. 10. Vieraskynä- palstalla: "Arvo-objektivismi tappaa keskustelun".
Niinkin hullusti voi käydä, mutta arvosubjektivismi on vielä väkivaltaisempi: se näet tappaa usein myös ihmisiä.
Keskustelu on toki arvokas tapa viettää aikaa. Mutta sen edelle menevät monet muut arvot. Kuvitteleeko käytännöllisen filosofian professori, että pienellä juttutuokiolla talebansissien kanssa voitaisiin palauttaa Afganistanin naisille koulutuksen ja työnteon oikeus? Tai että parin palaverin jälkeen kansallissosialistit olisivat avanneet anteeksipyydellen keskitysleirien portit? Tai että serbien barbaria olisi voitu sivistyneellä suunpieksennällä pysäyttää? Se, että liian monet uskoivat liian kauan niin, maksoi satojentuhansien hengen. Belgialainen lastenraiskaajakin sai nauttia terapiakeskusteluista kolme vuotta; ei hän siitä toennut kuten tiedetään.
Yksi länsimaisen kulttuurin erityispiirteistä on sokea usko puheen ja verbalisoinnin kaikkivoipaisuuteen. Freud ja psykoanalyysin loputon lavertelu ovat ruokkineet tätä harhaluuloa. On tilanteita, jolloin pakotteiden on tultava ensin, sitten voidaan yrittää keskustella.
Timo Airaksinen kirjoittaa: "Kannattaa myös katsella eri kulttuureita, jolloin huomaa, että käsitykset hyvästä ja pahasta vaihtelevat kovasti, esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaus."
Toki kannattaa. Olen katsellut dokumenttia, jossa pikkutytöltä silvotaan sukupuoli, ilman nukutusta, ja olen kuullut hänen huutavan tuskan, raivon ja häpeän hädässä: "Tämä on väärin! Väärin!"
Ja se ON.
Professorin epäilyt tuskin kiusaavat häntä: "Ehkä jotkut asiat ja teot todella ovat oikein tai väärin, vaikka emme osaakaan sanoa kumpaa."
Hän, kuten jokainen uhri, osaa sanoa.
Timo Airaksinen kirjoittaa: "On silti outoa väittää, että joku tietää muita paremmin, mikä on oikein ja väärin, ja on etiikan auktoriteetti."
Tämä lapsi oppi tietämään ja oli epäilemättä omassa asiassaan etiikan auktoriteetti. Eikä vain omassaan. Hänelle tehtiin suurta vääryyttä, ja opiskelematta tuntiakaan käytännöllistä filosofiaa, hän oitis ymmärsi sen.
"Subjektivismi on leikkiä totuudella", Airaksinen sanoo. Enemmänkin: se on leikkiä ihmisten kärsimyksillä.
"Ei tieteenfilosofiassakaan uskota enää tosiasioihin", Airaksinen kirjoittaa. Mutta kärsimys on tosiasia, johon on uskottava.
Se, joka tahtoo pysytellä puolueettomana ja valitsee arvosubjektivismin myös luentosalin ulkopuolella, valitsee kyynisyyden ja poliittisen pysähtyneisyyden.

Kirjailija Leena Krohn


Vastine Jyrki Konkan mielipiteeseen 28.10.96

En ole väittänyt, että talibansissit, natsit tai tyttölasten ympärileikkaajat olisivat arvosubjektivisteja. Sen sijaan ne, jotka eivät tohdi lausua selkeää mielipidettä ilmiselvistä epäoikeudenmukaisuuksista, toisinaan ovat.
Arvosubjektivismi on näppärä ja näennäisesti älyllinen teoria, "ontologisesti vetoava oppi", kuten Jyrki Konkka kirjoitti. Liberaalille ja suvaitsevaiselle kulttuuri-ihmiselle se on itsestäänselvä valinta. Lähempää tarkasteltuna se kuitenkin osoittautuu mitä pulmallisimmaksi teoriaksi.
Jokainen joka tunnustaa, että yhteiskunnassa pitäisi pyrkiä sukupuolten tasa-arvoisuuteen, kansalaisten tasavertaisuuteen lain edessä, demokraattiseen päätöksentekoon jne., tunnustaa samalla, että joitakin yleispäteviä arvoja on olemassa.
Ihminen ei näe maailmassa oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa sinänsä. Mutta hän ei voi lakata näkemästä tekoja, jotka ovat oikeampia tai väärempiä, parempia tai huonompia. Ajattelua ei ole ilman arvohierarkian tunnustamista.
Aitoja arvosubjektivisteja ei ole olemassakaan. Puhtaaksiviljeltynä koko näkökanta on abstrakti illuusio, jota käytännön elämässä on mahdoton ylläpitää.
Tosin minustakin on selvää, ettei universaaleja arvoja voida koskaan todistaa olemassaoleviksi eikä niin ollen myöskään arvo-objektivismia pitävästi perustella. Mutta yhtä huonolla menestyksellä voidaan määritellä matematiikan peruskäsitteita. Sitä mikä on kaikkein perustavinta, ei voida enää redusoida pitemmälle.
Olisi järjetöntä sanoa: "Minä näen, että tässä on tapahtunut vääryys. Mutta sinä sanot, ettei mitään vääryyttä ole, ja voit olla yhtä oikeassa kuin minä."
Älyllisten ismien varjolla ei voi jättäytyä moraalisten valintojen ulkopuolelle. Pahimmillaan puhtaaksiviljelty arvosubjektivismi hämärtää näkyvistä kohdan, jossa suvaitsevaisuudesta tulee epäoikeudenmukaisuuden oikeuttaja. Se on kohta, jossa "sekä - että" muuttuu vääryyden suosimiseksi.
On asioita, jotka lastentarhaikäisille ovat päivänselviä, mutta kaikille ns. intellektuelleille ne eivät sitä enää olekaan. Heidän eettinen intuitionsa on mennyt paljosta suunpieksennästä umpisolmuun.
Vastustan sitä näkemystä, että emme muka koskaan voi tietää emmekä sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, koska käsitykset hyvästä ja pahasta vaihtelevat ajasta ja kulttuurista toiseen. Jokainen vääryyden uhri kyllä tietää. Ja vääryyden näkijän on voitava sanoa, mitä hän näkee.
Se on käytännön kysymys. Se on poliittinen kysymys. Ja jos Jyrki Konkka, joka moittii minua asiattomuudesta ja asiantuntemattomuudesta, pitääkin sitä asiattomana asiana, minulle se on koko asian ydin.

Kirjailija Leena Krohn