Kirjan näkeminen

Katseeni osui pöydälle jätettyyn avoimeen kirjaan. Jäin katsomaan sitä kauempaa huoneesta kesäillan hämärässä. En nähnyt lukea sitä sieltä missä istuin enkä tiennyt edes, mikä kirja se oli. Illan viimeinen valo lankesi sen lehdille. Ja silloin äkkiä näkyi, miten tavattoman kaunis ja salaperäinen esine kirja on, samalla kertaa aistillinen ja - jos niin tohdin sanoa - yliaistillinen.

Uudestaan sain opetella sitä, mikä kirja oikeastaan on, ja mitä lukeminen merkitsee. Kirjaan tartutaan, se avataan, siitä ammennetaan. Se on astia, täytetty toisen ihmisen tietoisuudella. Kun silmät siirtyvät kirjan yläpuolelle, kun katse kääntyy kirjan sivuihin ja alkaa liikkua riviltä riville, tapahtuu merkillisiä asioita. Lukutaito animoi elottoman, mykän esineen eläväksi ja puhuvaksi!

Lukeminen on kokemuksen siirtämistä ihmisestä artefaktin kautta toiseen ihmisen. Se mitä kirjaan, sen merkkeihin, on kerran haudattu, nousee taas ylös. Kirjoittaja on kerran siirtänyt merkityksiä merkeik si, lukija kohtaa ne jälleen merkityksinä. Vielä muutakin: kirjan kautta yksityisestä tulee julkista, mutta tuo julkisuus muuntuu sivun kääntyessä lukijan yksinäiseksi kokemukseksi.

Kirjan passiivinen ulkomuoto on pelkkää petosta, sillä ei ole dynaamis empaa esinettä kuin kirja. Kaikessa liikahtamattomuudessaan kirja on täynnä energiaa. "Ei ole muuta räjähdystä kuin kirja", Mallarmé kirjoitti. (Me, tänään, valitettavasti tiedämme, että Mallarmé oli väärässä.)

Se että me osaamme lukea, että mustat merkit voivat vaihtua merkityksiksi, on ihmisyyden kannalta yhtä oleellinen prosessi kuin luonnon kannalta se mitä tapahtuu fotosynteesissä. Yhtä lailla sakramentti ja transformaatio, veden muuttuminen viiniksi tai leivän eläväksi lihaksi.

Merkityksetkin ovat ihmiselle happea, hengitysilmaa. Jotain siirtyy ihmiseen hänen ulkopuoleltaan ja puhaltaa häneen elämän hengen, vuorovaikutuksen. Merkitykset vapahtavat ihmisen eristyneisyydestä, johon hänet muutoin olisi tuomittu. Ne mahdollistavat - kirjoituksen kautta - toisilleen tuntemattomien, toisiaan fyysisessä tilassa, ajassa tai paikassa koskaan kohtaamattomien ihmisten yhteyden, myös elävien ja kuolleiden. Kirja on siis tila, paikka, kohtauspaikka. (Eikä tämä seikka muutu, vaikka kirja fyysisenä kappalee na lakkaisi olemasta ja sen sisältö siirtyisi tietoverkon ei-fyysiseen avaruuteen.)

Minä ajattelen, että kirjallisuudessa ei ole ollenkaan kysymys kirjallisuudesta. Aihepiirit, teemat, rakenteet jne. ovat kaikki epäolennaisuuksia. Minä ajattelen, että kirjallisuudessa on kysymys niiden valintojen kohtaamisesta, joita kukaan ei pääse pakoon. Suhteista, jotka elämässä vaativat enemmän tai vähemmän kiireellistä käsittelyä ja luonteensa ymmärtämistä - en uskalla enkä tahdo sanoa "ratkaisua".

Ensimmäiseksi tahdon mainita suhteen aikaan, joka on sama kuin suhde muutokseen, metamorfoosiin. Miten muutos vastaanotetaan, ymmärretään ja kestetään oman itsensä muuttumisen kautta, toisten, vanhempien ja nuorempien kautta, vastasyntyneen kautta, joka on jokaisen haavoittuvin ja uudistuvin sisin.

Toisena tarkoitan vieraan, toisen, ulkopuolisen kohtaamista, onpa kysymys toisista ihmisistä tai toisista eläinlajeista tai ympäristöistä, joissa elämme ja joita muutamme. Viittaan siihen välttämättömyyteen, että taj utaksemme olevamme todellisia on ensin tunnustettava toisten todellisuus. Oman ja vieraan kokemuksen yhteismitattomuus näyttää jotain oleellista todellisuuden luonteesta. Siinä missä ne lankeavat yhteen elää rakkauden arka mahdollisuus.

Sen kautta tule mme suhteeseen omaan ruumiiseemme, suhteeseen omaan ja toiseen sukupuoleen, jälleen toiseen omassa ja omaan toisessa, seksuaalisuuteen, jossa nautinto ja kärsimys, yhteys ja yksinäisyys leikkaavat, joka risteyttää animaalisen, yksilöllisen, sosiaalisen ja sakraalisen kokemuksista ehkä totaalisimmaksi.

Vielä viittaan tahtoon ja sallittuun, siihen mitä kutsutaan omaksitunnoksi, hyvään ja pahaan, kysymykseen niiden olemassaolosta, niiden erosta ja erottamattomuudesta, kuilusta, joka repeytyy, varjosta joka nousee tekojen ja ajatusten väliin.

Puhumattakaan suhteesta äärettömään, siihen, mikä on käsityskyvyllemme käsittämätöntä, mistä emme edes tiedä, ettemme tiedä siitä mitään, suhteesta arvoitukseen, itse todellisuuteen, joka kenties tarvitsee toteutu akseen omaa katsettamme.

Ja vielä: ei voi ohittaa suhdetta kauneuteen, "hyvyyden nälkää", "heikkoutta kauneuden edessä" (Bellow).

Eikä vihdoin suhdetta siihen, mitä kutsutaan "minäksi", omaksi itseksi. Vain sen kautta joudumme elämään nämä suhteet, eikä ole päivääkään, ettemme niitä kohtaisi. Kummallinen kehä: sillä minuutemme on juuri näissä suhteissa. Muuta minää ei ole, sillä olemme oma itsemme, OLEMME vain suhteessa niihin.

Ei ole ketään, ei mitään tiettyä tahoa, joka asettaisi eteemme nämä tehtävät ja vaatisi meitä kohtaamaan nämä suhteet. Kuitenkin ne ovat tavallaan imperatiiveja. Ne seuraavat ihmistä siksi, että hän on syntynyt juuri tällaiseen kosmokseen, jossa aika-avaruus ja aine ovat juuri niiden lainalaisuuksien sitomat kuin ne ovat . Voimme yrittää ohittaa ne, paeta niitä, olla kiinnittämättä niihin huomiota, mutta se ei ole mahdollista kovin pitkään, ja niiden hylkääminen tuottaa kaikkein katkerimmat tuskat. Kukaan ei pääse omassa elämässään irti näistä relaatioista. Ihmisen on kan nettava niiden taakkaa, jos hän mielii olla ihminen ja elää tässä maailmassa.

Kirjallisuus on viimeinen paikka, minne näitä monimutkaisia, toisiinsa kietoutuneita relaatioita voi paeta. Niiden ratkaisemattomuus, epäselvyys pakottaa kirjoittamaan. Kirjallisuutta ei ole ilman tätä hämäryyttä. Se on kaikille yhteinen, mutta sen eksyttävyys kohdataan vain henkilökohtaisimman elämän ja oman ruumiin kautta, ilman sijaisuuksia. Olemme sen armoilla, mutta ilman sen olemassaolon tunnustamista ja ilman avuttomu uden tunnustamista sen edessä kirjallisuus jättää lukijansa kylmäksi. Mutta tämä kaikkein intiimein ilmaistaan persoonattomimman ja julkisimman: kielen kautta.

Nyt kun olen kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta, ja viime vuosina intensiivisemmin kuin nuorempana, alan vähitellen tajuta, millaisten asioiden kanssa oikein olen tekemisissä. Alkeidenkin opetteluun saattaa vierähtää neljännesvuosisata. Niiden asioiden kanssa ei ole leikkimistä, ja mitä kirjoittaminen kuitenkaan muuta on kuin leikkiä. Parha immillaan sitä etenee kuin luistimilla, kepeästi, iloiten. "Syvät all´oli synkät sydänveet, mut jäähän kätketyt jäykkään, jään alta aaltojen kuohua ei kuulukaan, ei näykään."

Se hauras jää on ihmisen kieli.

Mitä kauemmin luen ja kirjoitan, sitä väh emmän itse kirjallisuus kiinnostaa minua. Sitä läpinäkyvämmäksi käy se mitä kutsutaan kirjallisuudeksi. Kirjoittaminen on yksinkertaisesti jakamista, ei ainoastaan sanojen vaan ennen kaikkea unien jakamista. Ja loppujen lopuksi juuri ne ovat pysyvintä, sillä kun suut mykistyvät ja ruumis väsyy, ihminen näkee yhä uniaan.

Mutta kun ajattelen eräitä tämän jakamisen puolia, en voi olla muistamatta klassista unta, jossa unennäkijä kulkee alastomana kaupungin katuja. Mitä enemmän ja mitä kauemmin kirjailij a kirjoittaa, sitä alastomampi hänestä tulee. Tulee vaihe, jolloin hänkin on läpinäkyvä, ja vihdoin näkymätön. Kirjailija joutuu astumaan tuntemattomien ihmisten eteen syvässä epätasavertaisuudessa, sillä kuka tahansa heistä saattaa tietää hänen elämänsä olennaisimpia salaisuuksia, kun taas hän itse ei tiedä heistä yhtään mitään. Milloin tahansa muukalainen voi ostaa kaupasta hänen puhettaan, ajatuksiaan, tunteitaan ja muistojaan, koko hänen elämänkokemuksensa. Se on kauheaa, mutta välttämätöntä, sillä ki rjailijuuden idea on juuri siinä, että yksityisyys käännetään julkiseksi, että unet jaetaan.

Kirjallisuus antaa mahdollisuuden ymmärtää, ja kirjoittaminen merkitsee minulle myös taistelua typistettyä ihmisnäkemystä vastaan. Ihminen on monimutkainen, hän todella on, ja kirjoittaminen on silmien avaamista ihmisen selittämättömyydelle. Mutta ymmärtäminen ei merkitse ainoastaan tiedon vaan myös hyvän tahdon lisääntymistä. Minulle tieto ja hyvä tahto ovat "das Ding an sich"; niitä ilman elämä olisi autio, onnettomuutta, silkkaa mielettömyyttä. Teoksen pitäisi olla kaiken sen elämänkokemuksen, uskon, tiedon ja rakkauden summa, mikä kirjoittajassa on - eikä ainoastaan sen, mitä hänellä on vaan senkin, mitä ei ole.

Maurice Blanchot kirjoitti: "There would be no gift at all, if not the gift one does not have." Tämä on tyhjien käsien anti: että kirjailija jakaa ja antaa pois myös ja ennen kaikkea sen rakkauden ja tiedon, jota hän ei elämässä itse omista.

---