1.
- Tunsitteko hänet hyvin? kuulustelija kysyi.
- Niin ei voi sanoa.
- Miten sitten? Voisitteko hieman täsmentää.
- Olimme aikoinamme opiskelutovereita, vaikka hän oli tietysti paljon nuorempi kuin minä. Niiden aikojen jälkeen tapasimme vain sattumoisin. Edellisestä kerrasta oli ainakin neljä, niin, melkein viisi vuotta.
- Olitteko nyt sopineet tapaamisesta siinä pubissa?
- Ei ei, se oli pelkkää sattumaa.
- Kertokaa siitä illasta, kuulustelija kehotti.
- Minä istuin alunperin toisessa seurueessa, hän yksikseen. Huomasin hänet kyllä melkein heti, mutta oikeastaan en aikonut mennä tervehtimän häntä. Hän se oli joka tuli juttelemaan, mutta se tapahtui aika myöhään. Pian sen jälkeen muu seurue hajosi - ei hänen vuokseen ollenkaan, oli vain jo aika. Minunkin olisi pitänyt, mutta en vain saanut lähdettyä. Silloin hän siirtyi kokonaan minun pöytääni. Istuimme valomerkkiin saakka. Hän asuu - asui - vihoviimeisessä lähiössä ja viimeinen bussivuoro sinne ehti jo lähteä. Silloin sanoin, että hän voi jäädä yöksi minun luokseni. Olin vastikään vuokrannut pienen kaksion Leguaanin korttelista, vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä.
- Suostuiko hän heti ehdotukseenne?
- Heti. Sitä hän varmaan oli odottanutkin. Hän vaikutti ilahtuneelta. Hän sanoi, ettei hänellä olisi ollutkaan taksirahaa. Niin me maksoimme ja lähdimme yhtä matkaa.
- Te kävelitte?
- Niin.
- Tapahtuiko kävelymatkan aikana mitään erityistä? Tapasitteko ketään? kuulustelija kysyi.
- Emme ristinsielua. Kävelimme ripeästi, sillä satoi räntää ja meitä paleli. Oli hyvin hiljaista. En muista nähneeni kaupunkia milloinkaan aikaisemmin niin autiona. Se oli kuin kuollut kaupunki, kaunis mutta kuollut.
- Olitteko juovuksissa?
- Minä ehkä hieman, mutta L. oli selvin päin.
- Kertokaa, mitä sitten tapahtui.
- Tulimme asuinkadulleni ja minä avasin ulko-oven avaimellani ja päästin hänet edelläni rappuun. Silloin pälkähti päähäni, etten ollut vielä nähnyt asuntoon kuuluvaa kellarikomeroa. Sanoin L:lle: - Kuule, käväisen vain vilkaisemassa kellaria, tuletko muk aan?
Mutta L. sanoi: - Mene sinä vain. Minä odotan ylhäällä.
- Menikö hän ylös asti?
- Niin minä otaksuin. Asuntoni on kolmannessa kerroksessa, ja L. alkoi kiivetä portaita. Hän vaikutti uupuneelta, halusi vain heti nukkumaan, siltä minusta ainakin näytti.
- Miksi ette antanut hänelle avainta, niin että hän olisi voinut mennä jo sisään?
- Se oli mahdotonta. Minulla on vain yksi avain, ja sitä käytetään myös kellarikomeron oveen.
- Jatkakaa.
- Avasin kellarikomeron oven, se on ensimmäisenä aivan alaoven vieressä. Jätin oven auki rappuun ja nyt kun muistelen, kuulin selvästi hänen yhä kiipeävän ylös portaita. Komero oli pian nähty. Se oli pieni, kylmä ja tunkkainen. Lattialla oli korkeita leh tipinoja, laarin pohjalla jokunen itänyt peruna ja hyllyllä yksi ainoa purkki. Huusin hänelle: "Hei, edellinen asukas on jättänyt tänne hillopurkin."
- Vastasiko hän? kuulustelija kysyi.
- Heti. Hän huusi: "Mitä hilloa?" Minä vastasin: "Mitä lie. Se on ihan homeessa."
- Te huutelitte rapussa keskellä yötä? Eikö kukaan herännyt?
- Ei kukaan ainakaan tullut valittamaan. Siellä on paksut ovet.
- Aika ylhäältä minun mielestäni. Voi olla, että hän oli ehtinyt toisen ellei jo kolmannenkin kerroksen porrastasanteelle.
- Mitä sitten tapahtui?
- Selailin lehtipinoja nähdäkseni, olisiko siellä ollut mitään kiinnostavaa. Mutta siellä oli kauan sitten lopettaneiden liikeyritysten mainoksia, tyhjiä lomakkeita, vanhoja kuvalehtiä. Koko käyntiin kului tuskin kymmenen minuuttia. Oletin, että hän istu skelisi rapulla oveni edessä kolmannessa kerroksessa.
- Mutta hän ei siis ollut siellä? kuulustelija kysyi.
- Sen te tiedätte jo. Menin kolmanteen kerrokseen eikä hän ollut siellä. Tasanne oli tyhjä. Koko rappu oli tyhjä sikäli kuin minä saatoin nähdä. Ja äänetön kuin hautaholvi. Minun täytyy sanoa, että olin tyrmistynyt. Mitään tällaista en olisi osannut odot taa hänen taholtaan. Miksi hän teki sen minulle? Olinko ymmärtämättäni loukannut häntä? Hänen äkillinen poissaolonsa oli suorastaan -- järjenvastaista.
- Mitä te teitte?
- Huusin pari kertaa hänen nimeään, mutta kun vastausta ei kuulunut, laskeuduin portaat takaisin alaovelle ja avasin sen. Katu oli autio ja satoi yhä räntää. Sitä laatua, joka sulaa heti maahan koskettuaan. Palasin omaan kerrokseeni ja nousin vintille sa akka. Ei ketään. Eikä rapussa ole mitään paikkaa, missä voisi piilotella. Miksi herran tähden hän olisikaan piilotellut? Tai miksi hän olisi lähtenyt takaisin kadulle ja vielä sanomatta minulle mitään?
Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä järjettömiä. Mikään hänen käytöksessään sinä iltana ei viitannnut sellaiseen yllätykseen. Eikä mikään hänen menneisyydessäänkään, ainakaan siltä osin kuin minä sitä tunsin. Hän oli tasaista laatua, niin kai voisi sanoa. Mie s, joka ei halunnut herättää turhaa huomiota.
Menin sisään ja suljin oven perässäni. En tosiaan tiennyt, mitä muuta olisin voinut tehdä. Sitten oli tietysti vielä se mahdollisuus, että hän olisi mennyt johonkin toiseen asuntoon. Tai viety. Mutta kuinka se olisi tapahtunut niin äänettömästi?
- Tunnetteko naapureitanne?
- En edes ulkonäöltä. Muistan vain nimikilvet omassa kerroksessani: Hazametdin, Silkopää, Groth.
- Olisiko hän voinut tuntea ketään heistä?
- Vaikuttaa epätodennäköiseltä. Mutta minähän en tietenkään tunne hänen koko tuttavapiiriään. Ja kaipa te olette jo kuulustellut heitäkin.
- Olisitteko kuullut kellarikomeroon hänen askeleensa rapusta, jos hän olisi laskeutunut portaat alas ja mennyt ulos alaovesta?
- Oletan niin. Eri asia tietysti, jos hän olisi - hiipinyt. Mutta en voi käsittää, miksi hän olisi tehnyt niin. Minkä ihmeen vuoksi? Hänhän halusi vain nukkua, hän oli lopussa, niin minä luulen, eikä hänellä ollut edes taksirahaa. Hänen olisi pitänyt käv ellä kotiin yli kymmenen kilometriä. Siinä säässä! Ei hän ollut sitä tyyppiä, ei minusta.
- Mitä sitten tapahtui?
- Sitten? Ei mitään enää.
- Ettekö ollut huolissanne?
- Olin, tietysti olin. Mutta jos olisin soittanut poliisille silloin ja sanonut, että eräs mies katosi kymmenen minuuttia sitten, mitä te olisitte tehnyt? Te ette olisi liikauttanut eväännekään, ettehän. Minäkin olin lopussa, joten menin sänkyyn. Mutta s ilti en heti nukahtanut. Odotin näet, että hän soittaisi ovikelloa ja tulisi sisään ja kertoisi, missä hän oli ollut. Ja pyytäisi anteeksi aiheuttamaansa häiriötä.
- Entä seuraavana päivänä?
- Puolenpäivän aikaan, heti noustuani, soitin hänen kotinumeroonsa. Kun kukaan ei vastannut, soitin hänen vanhemmalle veljelleen ja sen jälkeen L:n tuttaville. Kukaan ei ollut nähnyt häntä sinä päivänä. Illalla veli käski minun ottaa yhteyttä poliisiin j a kertoa kaiken mitä oli tapahtunut. Sen olen tehnyt.
- Ettekä sen koommin ole nähnyt häntä?
- En. Eikä minun tietääkseni kukaan muukaan.
- Oletteko nyt kertonut kaiken?
- Tämän enempää ei ole kertomista. Kaikki oli siinä. Sikäli kuin minä voin ymmärtää.
2.
Heti kuulustelujen jälkeisenä päivänä Gamman etuhammas alkoi taas särkeä. Hän kutsui sitä mielessään irrationaaliseksi säryksi, ikään kuin olisi olemassa sellaistakin kipua, joka olisi rationaalista. Mutta tälle toistuvalle särylle ei löytynyt syytä. Häne n hammastarhansa oli hoidettu, tutkittu ja läpivalaistu, eikä minkään siellä olisi pitänyt antaa aihetta sellaiseen toistuvaan vaivaan.
Kummallinen tuo piina. Se iski ennalta-arvaamattomina hetkinä ja eristi Gamman ahtaaseen ja eriskummalliseen tietoisuuden tilaan. Mikään ei voinut olla todellisempaa kuin se, niin totaalista, niin tyrannisoivaa, että koko hänen havaitsemisensa muuttui. S ärky hidasti hänen liikkeitään ja ajan kulumista, pidensi reaktioaikoja, vaikeutti näkemistä, kuulemista, ajattelemista. Kaikki asiat levisivät oudosti hajalleen, hän ei voinut keskittää huomiotaan ja tuntui kuin hänen ymmärryksensäkin olisi tahmaantunut. Ainoa kiintopiste, hänen olemassaolonsa ydin, oli pieni, valkea ja kova. Se oli tuo särkevä etuhammas.
Särystä oli kuitenkin se hyöty, että Gamma melkein unohti L:n katoamisen.
Kunnes särky taas katosi yhtä odottamatta kuin se oli ilmaantunut, ja hänen oli enää vaikea muistaa, miten piinallista hänen olemassaolonsa juuri hetkeä aikaisemmin oli ollut. Gamma nukahti, ja heräsi postiluukun ääneen. Oli torstai, päivä oli jo pitkäl lä. Hän tunnusteli kielellä hammasta, mutta hammas tuntui samanlaiselta kuin kaikki toisetkin hampaat; särky pysyi poissa.
Silloin Gamma muisti taas L:n.
Kynnysmatolla oli vain yksi kirje, jonka Gamma heti avasi. Ei se ollut L:ltä, kuten hän oli salaa toivonut. Se osoittautui lukijakirjeeksi. Ei ollut epätavallista, että aina tuolloin tällöin, muutaman kerran vuodessa, Gamma sai postia tuntemattomilta ihm isiltä. Hän oli kirjoittanut aikoinaan pari kirjasta, ja vaikka ne eivät olleet herättäneet mainittavaa julkista huomiota, oli ihmisiä, joita ne olivat miellyttäneet. Yleensä lukijoiden kirjeissä oli lähettäjän nimi, etunimi ainakin tai edes nimikirjaimet . Tämä kirje oli nimetön.
Kuten lukijakirjeet aina tämäkin sai hänet pahanpäiväisesti kiusaantumaan. Kaikki lukijakirjeet olivat erehdyksiä, ja siksi hän ei yleensä vastannut niihin. Sillä Gamma tiesi, että lukijat kirjoittivat täysin fiktiiviselle henkilölle, jolla tosin oli sa ma nimi kuin hänellä mutta jonka kykyjä ja luonteenominaisuuksia Gammalla ei suinkaan ollut. Se henkilö oli määrätietoinen, myötätuntoinen ja lähestulkoon kaikkitietävä, kuten hänen kirjojensa kertojat, kun taas Gamman epävarmuus ja yleinen epäluulo ihmis iä kohtaan tekivät hänet jäykäksi ja varovaiseksi naurettavuuteen saakka.
Kirje oli tullut samasta kaupungista. Ja kun Gamma oli lukenut viestin - ei malttamattomana vaan pikemminkin varuillaan, sillä hän ei odottanut enää suuriakaan, ei ihmisten taholta - vieraan henkilön elämä oli jo tunkeutunut hänen asuntoonsa ja kerjäsi h uomiota, josta hän oli aina ollut kitsas.
Oliko se pelkkää kitsautta? Eikö hänen tottumuksensa katsoa niin nopeasti ihmisten ohi perustunut uskoon, joka hallitsi hänen elämäänsä tahtoipa hän sitä tai ei, uskoon että yksityinen ja henkilökohtainen oli ohimenevää ja satunnaista ja että siihen kiin nittyminen esti oleellisen havaitsemista ja ilmaisemista?
Se oli hänen puolustuksensa, se oli hänen verukkeensa.
Sävyltään kirje ei ollut tungetteleva tai röyhkeä kuten nimettömät kirjeet usein. Itse asiassa se ei edes puhutellut häntä suoraan ensimmäistä riviä lukuunottamatta, jolla luki Arvoisa ja sen jälkeen hänen nimensä. Viestissä vuorottelivat hajanaiset huom iot ulkomaailmasta ja ylimalkaiset itsetutkistelut. Kirjeen sivut muistuttivat päiväkirjasta repäistyjä lehtiä.
Tuntematon kirjoitti versaalilla eikä hänen kirjoituskoneessaan ollut ä:tä eikä ö:tä.
USEIMMAT IHMISET KAYTTAYTYVAT IKAANKUIN ASIAT OLISIVAT SITA MILTA NE NAYTTAVAT.
Se oli toteamus, jonka Gammakin olisi allekirjoittanut. Mutta tässä kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, ei edes nimikirjaimia. Ja toisaalta Gamma epäili, että seuraisi jotain vielä pahempaa, jos ihmiset alkaisivat käyttäytyä ikään kuin asiat eivät olisi s itä miltä ne näyttivät.
Seuraavana päivänä tuli jo toinen kirje ja seuraavalla viikolla viisi. Kirjeiden sävy ei ollut ongelmallinen, mutta niiden lukumäärä ja jatkuvuus ehdottomasti oli. Gammaa kiusasi se lausumaton olettamus, joka kirjeisiin sisältyi: että hänellä oli aikaa j a harrastusta perehtyä tämän nimettömänä pysyttelevän ihmisen elämään ja persoonaan, hänen mielipiteisiinsä, haaveisiinsa ja harmeihinsa, jopa ruokavalioonsa.
Myöhemmissä kirjeissä Gamman nimi oli enää vain kuoressa. Hän oli varma, ettei tuntenut sitä henkilöä, joka kirjeet oli lähettänyt. Ja mitä kirjoittaja luuli tietävänsä hänen elämästään ja ominaislaadustaan? Siitä hän ei suinkaan ollut kirjoissaan kerto nut. Eikö tosiaankaan? Kyllähän toki, mutta ikään kuin kohdasta joka oli niin intiimi ja samalla persoonaton, että se alkoi olla jo kaikkien oma.
Oli välipäiviä, jolloin ei tullut yhtäkään kirjettä. Silloin Gamma arveli toiveikkaana, että kirjoittaja oli väsähtänyt tai vaihtanut huomionsa kohdetta. Se toive osoittautui aina turhaksi. Seuraavana päivänä, kun Gamma palasi kotiin luennolta tai kahvil asta, missä hän söi lounaitaan, eteisen lattialla odotti taas kaksi tai kolmekin kirjekuorta. Gamma ei enää toivonut, että ne olisivat L:n kirjoittamia. Gamma tunnisti ne jo ensi vilkaisulla, vaikka ne kaikki olivat keskenään erilaisia.
Oikeastaan ne eivät olleet kirjekuoria ollenkaan, vaan lähettäjä oli taitellut ne milloin mistäkin: kirjavista joululahjapapereista tai jopa suklaalevyn sinisestä ja kultaisesta kääreestä. Hän joutui käyttämään runsaasti teippiä pitääkseen kuoret koossa. Joskus hän kirjoitti arkeille, joiden toisella puolella oli muuta tekstiä, mainoksia, kutsu risteilylle tai osa hänen itse saamaansa kirjettä, ei kuitenkaan koskaan kirjeen alkua, josta olisi ilmennyt saajan nimi.
Kirjeissä oli aina saman kaupungin postileima. Alkuun Gamma ei ollut varma edes kirjoittajan sukupuolesta, mutta pian se kävi ilmeiseksi.
OSTIN EILEN JAANVALKOISEN MEKON JOSSA ON PITKA HELMA JA PUHVIHIHAT JA SINISIA RUUSUJA. TILASIN SEN POSTIMYYNNISTA KOSKA OLEN KULKENUT VIIME JUHANNUKSESTA ASTI SAMASSA MEKOSSA JOKA ON HAJOAMAISILLAAN. SEN LISAKSI OMISTAN VAIN YHDEN PINTTYNEEN POOLOPUSERON.
Toisinaan kirjeiden mukana tuli huopakynällä tehtyjä avuttomia piirroksia kukista, enkeleistä ja naisten kasvoista. Usein "tuo ihminen" - kuten hän paremman puutteessa kirjoittajaa nimitti ajatuksissaan - lähetti myös runontapaisia tekstejä tai otteita to isten runoista.
Kerran pari kirjekuoressa oli valokuvia. Ne eivät olleet kirjoittajan omia kuvia vaan ne esittivät hänen niin ikään nimettömiä ystäviään, täysin vieraita henkilöitä vieraissa paikoissa. Nuorta nauravaa naista, joka istui sohvannurkassa ruman ryijyn alla. Vanhaa naista sairaalasängyssä - hänen äitiään tai isoäitiään ehkä. Kahta miestä vastavalossa hiekkarannalla. Leikkikoululuokkaa vuosien takaa. Varmastikin ihmisiä, jotka olivat kirjoittajalle tärkeitä. Ja kuitenkin hän kirjoitti:
VIHAAN MIEHIA, ENKA TULE TOIMEEN NAISTEN KANSSA. TUO LAUSE SINETOI ELAMANI JA TULEVAISUUTENI ON SIINA: VIHAAN MIEHIA ENKA TULE NAISTEN KANSSA TOIMEEN.
Psykologinen tapaus ilmiselvästi, kuten toisinaan kauniisti sanotaan. Yksinäinen ja tarkkanäköinenkin ihminen, mutta loputtoman itsekeskeinen ja jollain lailla - kuten on tapana sanoa - vailla suhteellisuudentajua. Hänellä oli liikaa aikaa, sillä kirjeet eivät olleet lyhyitä. Ja eikö yksinäisyys juuri ollutkin ajan ylenpalttisuutta.
Kirjoittaja hankki elantonsa siivoamalla, vaikkei hän koskaan aivan suoraan sanonutkaan sitä.
VIHAAN IHMISTEN LIKAISIA LATTIOITA, RUUAN MURUSIA POYTIEN ALLA, SOTTAISIA KYLPYHUONEITA.
Monissa kirjeissä oli seikkaperäisiä kuvauksia henkilöistä, joiden luona nimetön kävi, niin yksityiskohtaisia selontekoja, että Gamma jäi miettimään, sopivatko tuntomerkit kehenkään hänen tuntemaansa henkilöön.
EN KESTA MORALISTEJA. SIKSI EN TULLUT TOIMEEN KIRJALLISUUSARVOSTELIJAN KANSSA, JONKA LUONA KAVIN TYON MERKEISSA MONTA VUOTTA. HAN EI SYONYT IKINA LAMMINTA RUOKAA, AINOASTAAN TUC-SUOLAKEKSEJA JA ERILAISIA MAKEITA PIKKULEIPIA JA SUKLAAKEKSEJA, PAHKINOITA, K YLMIA LIHAPULLIA, LILJENDAHL-JUUSTOA KILOKAUPALLA. HAN RAKASTI JUUSTOJA.
Nimetön puhui paljon ruuasta, sekä sen syömisestä että syömättä jättämisestä, joskus myös oksentamisesta. Gamma ei voinut olla päättelemättä, että nimettömän täytyi olla anorektikko.
SOIN SIIHEN AIKAAN VAIN OMENIA. YHTEEN AIKAAN SOIN VAIN HUNAJAA. RUOKA EI SOVI MINULLE. TUNNEN OLEVANI OMA ITSENI VAIN SILLOIN KUN EN SYO. RUOKA ON MINULLE PAINAJAINEN KOSKA SE ON NIIN TODELLISTA.
Hän pelkäsi konkretiaa ja oliko se oikeastaan ihme. Eikö Gamman kirjoittaminen ollut eräässä suhteessa myös konkretian väistämistä tai pikemminkin - hän johtui ajattelemaan - se oli kiertotie ns. todellisuuteen abstraktion kautta.
Nimetön halusi elää oikein, niin hän sanoi. Voi, niin Gammakin olisi halunnut. Gamma vain ei yhtä tarkkaan tiennyt, mitä oikeinelämiseen kaiken kaikkiaan kuului paitsi se minimivaatimus, ettei tieten tahtoen vahingoittanut muita.
PELKAAN ETTA JUMALA TUO ETEENI KYLMIA FAKTOJA RIVIIN KUIN TINASOTILAITA.
Noissa viesteissä särähti silloin tällöin eräänlainen ylä-ääni, joka oli tuskallinen ja sydäntäsärkevä kuin kipeän koiran vikinä. Mutta siinä ei ollut mitään teennäistä, se tuli suoraan ihmissydämestä. Avatessaan työläästi noita moneen kertaan teipattuja kirjeitä Gamma muisti sen, minkä hän niin mielellään pyrki unohtamaan: miten koettelevaa, miten kuluttavaa, miten täynnä ristejä ja rasitteita oli jokainen ihmiselämä.
TOIVON ETTA JUMALA NAKISI MITEN VAHAAN TYYDYN ULKONAISESTI JA ANTAISI TILALLE JOTAIN MUUTA, MITA VAIN...
"Mitä vain!" Miten tosi ja nöyrä pyyntö se olikaan, ja samalla miten julkea. Sillä eikö tuo "jotain muuta, mitä vain", jota nimetön janosi kuten kaikessa salaisuudessa Gamma itsekin, ollut alinomaisesti ihmisten saatavilla, se vain jäi heidän ahneutensa p imentoon.
3.
L:n katoaminen jätti Gamman tietynlaiseen turtumuksen tilaan, joka ei ollut miellyttävä mutta kuitenkin vakaa. Vielä kuulusteluissa hän oli tyyni, melkeinpä välinpitämätön.
Tästä tilastaan hänet edes hetkellisesti herätti L:n äiti, joka pyysi Gammaa käymään luonaan. Pyyntö ei ollut Gammalle mieleen, mutta koska häntä pelotti se mahdollisuus, että äiti epäilisi tai jopa syyttäisi häntä poikansa katoamisesta, hän lupasi oiti s tavata äidin ja vieläpä heti seuraavana päivänä. L:n vanhemmista hän ei tiennyt juuri muuta kuin että he olivat ammoin eronneet ja että L:n isä oli jo pitkään asunut ulkomailla.
L:n äiti avasi oven silkkisessä kiinalaismallisessa aamutakissa, jonka alta näkyi miesten pyjamaa, mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi juurikaan nukkunut edellisenä tai sitä edellisenä yönä. Gamma vaivautui ja ehkä hieman pahastuikin siitä, ettei nai nen ollut viitsinyt pukeutua vieraskäynnin vuoksi. Mutta miksi, hän heti kysyi itseltään, hän odotti äidiltä siinä tilanteessa niin joutavien ulkoisten seikkojen huomioonottamista?
L:n äiti oli heiveröinen, varhain kuivettunut nainen, jonka ohuen tukan läpi kuulsi vaaleanpunainen päänahka. Kun nainen kääntyi, Gamma näki aamutakin selässä tulta syöksevän lohikäärmeen. Sen vitaalisuus oli räikeässä ristiriidassa kantajansa ilmeisen n ääntymyksen kanssa.
- Istukaa, nainen sanoi viitaten sohvaan, jolla virui lehtiä ja vaatekappaleita. - Juottehan kahvia?
Hän toi keittiöstä pari mukia ja termoskannun. Pöydällä oli avonaisia valokuva-albumeja: pieniä lapsia, aurinkoisia kesäpäiviä, soutuvene, koiranpentu. Gamma arveli näkevänsä katkelmia L:n lapsuudesta ja käänsi häveliäästi katseensa pois. Ne eivät kuulun eet Gammalle. Hän ei halunnut tietää niistä mitään.
Pöydän yläpuolella oli akvarelli, kuva tyhjästä metsätiestä.
- L. on maalannut tuon, äiti sanoi. - Näettekö? Siinä on aivan harvinainen illan valo, eikö totta?
Gamma ei ollut edes tiennyt, että L. oli harrastanut maalailemista.
- Seurustelitteko te? äiti sitten nopeasti kysyi.
Gamma oli tosin odottanut sen tapaista uteliaisuutta, mutta ei sitä, että hän kysyi niin suoraan ja heti.
- Olimme vain tuttavia, Gamma sanoi katsoen häntä silmiin, vaikka olisi mieluummin halunnut kääntää katseensa pois.
Minkähän vuoksi, kun hän ei kuitenkaan valehdellut. Ei yhtä kaukaista yötä voinut nimittää seurusteluksi, ei etenkään niin vaivaista kuin se oli ollut.
L:n äiti halusi välttämättä kuulla, mistä he olivat keskustelleet viimeisenä iltana. Mistä tosiaan? Ei se ollut edes varsinaista keskustelua, vaikka he olivatkin istuneet niin pitkään, hieman menneiden muistelua ja paljon pelkkää puhetta, naljailua, jota Gamman oli tavattoman vaikea nyt palauttaa mieleensä.
Kaikki L:n tuttavuudet kiinnostivat äitiä, mutta siinä suhteessa Gamma ei juuri pystynyt valaisemaan asiaa, hänhän ei ollut tavannut L:a liki neljään vuoteen sitä ennen.
- Kun katselen tuota kuvaa, äiti sanoi, ajattelen joskus, että hän palaa kotiin tuota nuoruutensa tietä pitkin.
Gamma sekoitteli jäähtynyttä kahvia yhä kiusaantuneempana.
- Missä päin se on maalattu? hän kysyi, vain kohteliaisuuden vuoksi.
- En ole varma, äiti sanoi. - Luulen, että hän teki sen täällä kaupungissa. Ehkei se ole mikään määrätty tie. Ehkä hän on vain kuvitellut sen, kaikki nuo vilpoiset varjot ja hiekkatien kosteuden.
- Se on hyvin kaunis, Gamma sanoi innottomasti.
- Uskotteko, että poikani vielä palaa? äiti kysyi ja jäi odottamaan Gamman vastausta tuijottaen hänen huuliaan kuin nälissään. Hänen odotuksensa sai Gamman huulet kuivumaan ja kapenemaan. Niiltä ei kummunnut sellaisia lohdun ja toivon sanoja, joita äiti kaipasi - tai ennemminkin: isosi.
- Varmasti, Gamma sai kuitenkin sanottua näennäisen lujasti. - Kun mies on nuori, sitä saa kaikenlaisia päähänpistoja.
Mutta hän ei itsekään uskonut sanojani, ja äitikin loi katseensa alas kuin häpeissään heidän kummankin puolesta. Juuri siellä, kuvan alla, joka esitti metsätien autiutta, Gammassa paisui varmuus, ettei hän enää koskaan näkisi L:a.
4.
Taidehistorian luennolla oli Gamman lisäksi vain kaksi kuulijaa. Kun dosentti tuli sisään ja näki luentosalin autiuden, Gamma odotti hänen peruuttavan luentonsa. Mutta sitä hän ei tehnyt.
- Tänään, kuten tiedätte, käsittelemme Jan Vermeer van Delftiä, dosentti sanoi.
Heijastaen dioja Vermeerin töistä dosentti puhui painokkaasti siitä täsmällisyydestä, jolla Vermeer käsittelee ainetta, värejä ja muotoja. Hän puhui hartaasti Vermeerin nöyryydestä, Vermeerin valon pehmeydestä, Vermeerin esineiden häiriintymättömästä ra uhasta.
Toiset kaksi opiskelijaa kirjoittivat ahkerasti muistiinpanoja, Gamma vain kuunteli. Kun hän tutkisteli Maitotytön tyyniä kasvoja ja puhdasta, paljasta otsaa, kun hän näki, miten työhönsä syventyneenä tyttö kaatoi tuoretta maitoa ruukkuun, hän johtui aja ttelemaan, että Maitotyttö kaataisi maitoa silloinkin, kun kukaan ei enää katso häntä. Tämä itsestäänselvyys ihastutti Gammaa. Mihin tyttö katsojia tarvitsisikaan? Hänen askareensa, sinänsä vähäinen työ, on itsessään kyllin, siinä on kaikki merkitys.
Gamma ajatteli: "Kun näen Maitotytön kasvot, kun näen missä ja milloin tahansa samalla lailla työhönsä syventyneitä kasvoja, minut valtaa rauha ja luottamus itse elämää kohtaan. Maitotyttö ei tiedä, että häntä katsotaan. Hän säteilee työn viattomuutta, u skollisuuden ja kärsivällisyyden hienoimpia hyveitä. Minä ymmärrän, että Maitotytön ei koskaan tarvitse kysyä, miksi hän tekee sitä mitä tekee tai miksi hän on juuri siellä, missä on. Hän kaataa kannusta ruukkuun valoa, puhdasta merkitystä, joka ei tule m illoinkaan ehtymään."
Kun luento oli päättynyt, Gamma kysyi dosentilta, aikoiko tämä pitää luentosarjansa loppuun, vaikka kuulijoita ei olisi tämän enempää.
- Totta kai, dosentti sanoi. - Siitä minulle maksetaan. Niin, toivottavasti, hän lisäsi. - Yksikin riittää.
Hänen vastauksensa miellytti suuresti Gammaa, joka jätti luentosalin melkeinpä kevytmielisessä mielentilassa. Mutta portaat laskeuduttuaan hänen mielialansa äkillisesti vaihtui, kun hän näki L:n nuoremman veljen seisoskelevan pylvääseen nojaten melkein t yhjässä ala-aulassa.
- Olen odotellut täällä erästä tuttavaani, mutta tuskin hän enää tulee, L:n veli sanoi. - Onko sinulla aikaa? Minä luulen, että meidän pitäisi keskustella.
- L:stäkö? Gamma kysyi.
Gamma lähti kuuliaisesti hänen mukaansa. He kävelivät monen korttelin matkan näkemättä juuri ketään, ja Gamma ei voinut olla muistamatta taannoista öistä kävelyä veljen kanssa.
Huoneessa, jonne L:n veli Gamman vei, ei sielläkään ollut paljoa nähtävää. Näytti siltä kuin velikin olisi vasta muuttanut eikä huonekaluja olisi vielä tuotu sisään. Mutta lattialla oli futonpatja ja sen päällä poikittain haulikko. Gamma etsi tuolia, jol la istua, mutta kun sitä ei näkynyt, hän istahti patjalle haulikon viereen. Veli sen sijaan istuutui patjan viereen paljaalle lattialle.
- Oletko kuullut jotakin? Gamma kysyi.
- Mitä luulisit? veli sanoi yrmeästi. - L:stä me emme saa enää koskaan kuulla mitään.
- Kuinka voit olla noin varma?
Veli katsoi Gammaa synkästi mitään vastaamatta.
- Miten sinun äitisi nyt voi?
- Mitä luulisit? veli taas sanoi. - Äiti ei toivu tästä.
- Niin, minä tapasin hänet, Gamma sanoi.
He vaikenivat. Gamma odotti kysymyksiä taannoisesta kohtalokkaasta illasta, mutta veli sytytti savukkeen ja poltteli seinään nojaten, Gammaan juuri katsomatta. Gamma alkoi epämääräisestä syyllisyydentunnostaan huolimatta myös ikävystyä. Hän ei päässyt pe rille, miksi veli oikeastaan oli kutsunut Gamman luokseen. Vain jonkinlainen tahdon velttous pidätteli häntä nousemasta.
Oli lauha ja aurinkoinen talvipäivä, melkein kuin kevät, vaikka vuosi ei ollut vielä edes vaihtunut. L:n veli oli avannut ikkunan. Gamma kuunteli kadun ääniä ja askeleita. Ne olivat muuttuneet edellisestä keväästä. Puheensorinaa ja naurunpurskahduksia ei juuri kuulunut, askelet olivat nopeutuneet.
- Mitä sinä tuolla teet? Gamma kysyi ja osoitti haulikkoa vieressään.
- Tällä alueella on rottia, veli sanoi ja istahti Gamman viereen. - Tulevat viemäriputkia pitkin. Ne ovat ikivanhoja putkia, täynnä reikiä ja syöpymiä ja ruostetta. Yhtenä yönä heräsin nopeasti lähestyviin askeliin. Kun kavahdin patjalla istumaan, näin s uunnattoman harmaarotan. Se pysähtyi ja tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli niin suuri, etten ymmärrä, kuinka se mahtuu kulkemaan putkistoissa.
- Eikö haulikko ole sittenkin liioittelua? Gamma sanoi. - Käyttäisit loukkuja tai myrkkyä. Tai nukkuisit edes sängyssä.
- Liioitteluako? hän sanoi ja vilkaisi haulikkoaan. - Ei näissä olosuhteissa. Ainakin se on jotain mihin voi tarttua.
Veli siirtyi äkkinäisellä joustavalla liikkeellä, melkeinpä hyppäyksellä Gamman viereen. Samantien hän tarttui Gammaa käsivarresta kiinni. - Niin kuin tämäkin, hän sanoi.
- Älä viitsi, Gamma sanoi epämiellyttävästi säpsähtäen.
- Sinä makasit veljeni kanssa, etkö maannutkin? veli sanoi lähentäen kasvonsa melkein kiinni Gamman väistyviin kasvoihin. - Et sinä häntä petä, vaikka teet samoin minun kanssani. Ei häntä voi enää kukaan pettää. Kokeilisit. Tämä on mukava patja.
- Älä ole idiootti, Gamma sanoi vihoissaan ja ravisti hänen kätensä irti. - Minä olen jo liian vanha tällaiseen.
Häntä melkein itketti ja veljen puolesta hävettikin. Samalla hän kuulosteli rapusta kantautuvaa hälinää ja huutoja. Gammalle kävi niin kuin joskus ennenkin uupumuksen tilassa: koko huone ikään kuin vääristyi mittasuhteiltaan, kapeni ja muuttui käytävämäi seksi. L:n veli pieneni ja lainkaan liikahtamatta siirtyi huimaavan kauaksi.
Ovikello soi ja siellä kaukana L:n veli nousi tyytymättömän näköisenä avaamaan. Gammakin kykeni nyt ravistautumaan irti päättämättömyydestään. Hän nousi ylös, hänen näkökenttänsä avautui normaaliksi ja hän oli vihdoin valmis lähtemään. Veljen ääni kajaht eli eteishallista.
- Ei, hän ei ole täällä, veli sanoi vastaukseksi naisen hengästyneeseen kysymykseen, josta Gamma ei saanut selvää. - Ei hän koskaan minun luonani käynyt. Juuri ja juuri tunsin hänet ulkonäöltä.
Nainen puhui taas jotakin, nopeasti ja kiihkeästi, ja taas L:n veli vastasi: - Kyllä tietysti, minä kerron kyllä, jos jotain ilmenee. Mutta tuskin hän minulle ilmoittautuu ensimmäiseksi.
- Taas, hän sanoi tuskastuneesti tultuaan takaisin huoneeseen. - Se ei lopu, ennen kuin koko kaupunki on kadonnut.
Hän katsoi Gammaa paljaiksi muuttunein kasvoin, jotka nyt Gammasta muistuttivat säpsähdyttävän paljon hänen veljeään. Ne olivat vain paljon lapsellisemmat ja paljon onnettomammat. Kysymys ei ollut ainoastaan piirteistä vaan suun avuttomasta liikahdukses ta, joka muuttui tuimankatkeraksi hymyksi. Gammaa satutti tuo samankaltaisuus. Juuri sillä hetkellä hän olisi voinut jopa syleillä pikkuveljeä, jos se vain olisi voinut pyyhkiä pois tuon tuskaisen ilmeen. Mutta hetki oli jo ohi. Sillä hetkellä L:n poissao lo oli todellisempi kuin oikeastaan koskaan aikaisemmin. Samalla Gamma epäili, voisiko hän koskaan hyväksyä sitä tosiasiaa.
- Sinäkin siinä. Mistä minä tiedän, että olet puhunut totta siitä yöstä.
- Onko sinulla jotain kysyttävää?
- Siihen sinä et osaa vastata, hän sanoi.
- Mikä se kysymys on? Gamma sanoi valmistautuneena ties minkälaisiin syytöksiin.
- Koska tulee minun vuoroni? hän sanoi. - Ja koska sinun?
5.
Kirjeiden virta Gammalle ei tauonnut. Myöhemmin talvella kirjeet vaikuttivat katkelmallisemmilta ja sekavammilta. Niihin ilmaantui avointa vihamielisyyttä, ei Gammaa vaan nimettömän ystäviä kohtaan, ihmisiä, joiden hän näki linnoittautuvan avioliittoihins a ja hyviin ammatteihinsa ja kauniisiin koteihinsa.
OKSETTAA. MENEN OKSENTAMAAN.
Mutta kirjoittaja ei koskaan sanallakaan viitannut kaupungin yleiseen puheenaiheeseen: katoamisiin. Ehkä hän ei ollut vielä havainnut, mitä oli tapahtumassa. Kaikki eivät olleet.
Silloin tällöin nimetön lähetteli lehtileikkeitä. Usein ne olivat hänen mielikirjailijoidensa tai erään tietyn popmuusikon haastatteluja ja kuvia. Gamma oli joskus epähuomiossa joutunut kuulemaan tämän miehen musiikkia, ja se sai hänet tuntemaan itsensä vanhaksi ja sairaaksi. Haastatteluissa muusikko antoi ymmärtää olevansa satanisti ja epätavallisen rehellinen ja rohkea ihminen. Hän toivoi maahan sotaa, koska uskoi sen puhdistavan ilmaa.
Vaikka nimetön mainitsikin olevansa "uskovainen", hän sanoi surevansa kristinuskon värittömyyttä noituuteen ja okkultismiin verrattuna.
NOITUUDESSA ON HIENOSTUNEISUUTTA JA IHMISILLÄ JOTKA PALVOVAT SAATANAA ON KARISMAA.
Gamma ei voinut olla tylysti naurahtamatta lukiessaan nimettömän hupsuja argumentteja. Monet muutkin kaupungissa olivat alkaneet ajatella samoin kuin nimetön. Rituaaleja harjoitettiin ja henkiä manattiin ja Gamman lempikirjakaupastakin voi ostaa Necrono miconin ja Satanistin raamatun.
Nimetön ei ollut nuori, mutta hän palvoi muusikkoa keskenkasvuisen silmittömällä hehkulla. Hän kirjoitti, että Jumala puhutteli häntä paradoksaalisesti satanistin säkeiden kautta.
TUOLLAISEN MIEHEN YSTAVYYS OLISI HIENOMPI ASIA KUIN MILJOONA MARKKAA PANKKITILILLA VARSINKIN KOSKA HAN HALVEKSII 95 % IHMISKUNTAA, JOS TIETAISI LAPAISSEENSA HÄNEN SEULANSA, VOISI ANTAA KAIKKIEN MUIDEN HUOLETI SYLKEA PAALLEEN.
"Hanen seulansa!" Taivaan tähden! Joidenkin viikkojen ajan Gamma työnsi nimettömän kirjeet kirjoituspöydän alimpaan laatikkoon niitä enää avaamatta. Kirjeitä kertyi kertymistään. Erehtymättä Gamma tunnisti heti päältä, milloin kirjeet tulivat "siltä ihmi seltä", vaikka tämä kirjoitti osoitteet toisinaan koneella, toisinaan käsin.
Tätä vaihetta kesti kuusi, ehkä seitsemänkin viikkoa. Mutta jonain iltana tammikuussa, etsiessään kuitteja verotusta varten, Gamma nosti esiin avaamattomien kirjeiden sievoisen pinon, joka oli sinä samana päivänä karttunut taas kahdella. Hän aikoi nyt ke rralla koota ne kaikki ja viedä koko läjän roskiin, mutta sitä ennen hän syystä tai toisesta avasikin viimeksi tulleet kirjeet.
Sen jälkeen hän luki ne kaikki, yhden toisensa perään. Miksi? Ehkä vain saadakseen tauon ikävässä kuittien etsinnässä, mutta myös erään mieleenjuolahduksen vuoksi. Kukaties niistä voisi saada jotakin, aiheen pieneen kertomukseen, jota eräs aikakauslehti oli pyytänyt häneltä.
Seuraavanakin päivänä hän luki postin tuoman kirjeen. Sen jälkeen hän kävi nimettömän kirjeet läpi säännöllisesti ja tunnollisesti ikään kuin se olisi kuulunut hänen velvollisuuksiinsa, ikään kuin kirjeet olisi lisätty siihen leiviskään, joka hänelle oli suotu hoidettavaksi.
ERAS NAINEN TASSA KAUPUNGISSA ELATTAA ITSEAAN MYYMALLA KIVIA JOIHIN HAN ON MAALANNUT KAHDET KASVOT.
Se ei ollut hullumpi virke, hän ajatteli. Siinä huomiossa oli jäljittelemätöntä todenperäisyyttä. Ja hän merkitsi sen muistiin mahdollista myöhempää käyttöä varten. Mutta miksi hänestä tuntui, että hän pettäisi tuon muukalaisen, jos hän siteeraisi kirjeit ä?
Kuinka voi pettää ihmisen, jota ei tunne, jota ei ole edes nähnyt, jonka kanssa ei ole koskaan tehnyt mitään sitoumuksia? hän ajatteli.
Gamma väitteli itsensä kanssa: - Mitä se merkitsee, tiedänkö minä hänen nimensä vai en? Tai se että en ole koskaan häntä edes tavannut? Noilla paperilapuilla hän on ilman ehtoja luovuttanut minulle luottamuksensa. Ja yksinomaan minulle.
Mutta samassa hän tunsi voimakasta suuttumusta: - Ei pidä mennä tyrkyttämään toiselle ihmiselle elämäänsä. Minä en ole sitä pyytänyt. Minä en sitä tahdo. Mutta jos voin käyttää sitä johonkin, miksi en käyttäisi. Hän on tunkeutunut minun kotiini ja minun tajuntaani ilman lupaa ja minä voin tehdä hänen sanoillaan mitä tahdon.
- Sinä voit mutta sinä et tee, hän sanoi hetken kuluttua itselleen.
Tiesihän Gamma, ettei elämäänsä voinut sulkea, ettei tulijoilta voinut vaatia passia ja turistiviisumia. Alinomaiset rajaloukkaukset olivat välttämättömiä, ja niitä ilman hänkin olisi vain lammikollinen seisovaa vettä, joka pian kuivuisi. Mutta alkeellis inta sopivuuden tajua, tiettyä säädyllisyyttä saattoi toki silti edellyttää...
Mutta novellin tai kertomuksen hahmo alkoi selkeytyä ja hivuttautua lähemmäksi. Nimettömien kirjeiden kohde kenties saisi aivan sattumalta tietoonsa lähettäjän henkilöllisyyden. Kaupunki oli pieni loppujen lopuksi... Kenties siitä irtoaisi jotakin? Arvaa mattomia kytkentöjä, riippuvuussuhteita ja kausaaliketjuja...
SAATANANPALVONNASTA SAISI ALYKON MAINEEN JA SAATANA ANTAISI VARMASTI MINULLEKIN YHTA JA TOISTA HYVAA JOS PYYTAISIN.
Voi, miten tuo ihmisrukka säntäili Jumalan ja saatanan väliä kyltymättömine toiveineen, syöksähteli kuin laboratoriohäkissä juuri niin kuin kaikki muutkin. Tämä vain oli tarpeeksi viaton kertoakseen muille levottomuudestaan.
MASENNUIN SIITÄ ETTÄ OLKALAUKUSTANI HAJOSI VETOKETJU. SE TAPAHTUI JUURI KUN OLIN NIIN LÄHELLÄ TÄYDELLISYYTTÄ. SE TAPAHTUU AINA SILLOIN. TAKAISKU.
Entä jos kirjeet lakkaisivat äkkiä tulemasta? Jospa joku tuttava kertoisi kirjeiden saajalle: "Apropos, kuvittele, miten minun siivoojalleni kävi. Mainitsinko hänestä koskaan? Hän oli, tyttöriepu, hieman erikoinen tapaus. Pukeutui aina jäänvalkoiseen mekk oon, jossa oli puhvihihat ja sinisiä ruusuja..."
Ja siten kävisi ilmi nimettömän nimi ja kuinka ja missä hän eli ja miten hänen oli käynyt. Sehän olisi melkein kuin Maughamia.
Mutta Maugham ei ollut Gamman lempikirjailijoita, ja kirjoittajan nimi ja asuinpaikka ja olosuhteet olivat seikkoja, jotka eivät kiinnostaneet häntä vähimmässäkään määrin. Oikeastaan Gamma ei mistään hinnasta halunnut tietää kirjoittajan nimeä tai osoite tta, ja hän oli "tuolle ihmiselle" kiitollinen siitä, ettei tämä ainakaan toistaiseksi ollut niitä paljastanut.
Todellisessa elämässä - vaikka Gamma ei aina voinut mennä senkään todellisuudesta takuuseen - kirjeet eivät suinkaan lakanneet saapumasta. Ne putoilivat putoilemistaan hänen eteisensä kuluneelle sisalmatolle. Joka viikko vähintään kolme tai neljä, toisin aan samana päivänä kaksikin.
EX-MIEHENI OLI VAAKA ENKA TULE TOIMEEN KUIN VESIMERKKIEN KANSSA. EN OLE KOSKAAN TUNTENUT MITAAN POSITIIVISTA ENKA NEGATIIVISTA HANTA KOHTAAN. EMME SYONEET KOSKAAN YHDESSA JA KUMMALLAKIN OLI OMA JAAKAAPPI, JONNE TOISELLA EI OLLUT ASIAA.
Kirjeitä tuli helmikuussa, kun Gamma poti lievää keuhkokatarria ja kuunteli päivät pitkät toisella korvalla Monteverdin Orfeusta ja toisella puhelimesta hyökyvää kiihtynyttä päättymätöntä lausetta samalla kun hän lueskeli iltalehteä. Se oli hänen tuttavan sa joka vuodatti linjalle - taas kerran - elämänsä luvuttomat epäoikeudenmukaisuudet alkaen siitä päivästä, jolloin hänen isänsä sinkosi hänelle kauhistuttavat sanat: "Senkin öllerö!".
Ja nyt hän oli päässyt vasta vuoteen 1964. Nuo sanat olivat kohtalokkaasti takertuneet häneen. Ne muistuttivat kroonista tautia tai kohtalokasta vammaa, vaikkapa pahaa ihotautia, joka muuttaa sekä ihmisen käsitystä itsestään että koko hänen maailmankuvaa n.
Entä jos Gamma olisi keskeyttänyt hänet tylysti ja sanonut: -Sinä kärsit, mutta sinun kärsimisesi on vapaaehtoista ja itsevalittua. Sinä voit luopua siitä, jos haluat. Paljon on niitä, jotka haluavat, mutta eivät voi. Mutta sinä et edes halua. Miksi sinä et halua? Koska sinä jumaloit kärsimystäsi. Koska sinä kuvittelet, että se saattaa sinut erityisasemaan ihmisten joukossa. Koska ilman piinaasi, joita vaalimalla vaalit, sinä et tuntisi edes olevasi olemassa.
Mutta Gamma ei sanonut mitään. Gamma ei edes kuunnellut. Hän tiesi, että aavesärkykin tekee kipeää, eikä hän oikeastaan ollut varma, riittäisikö ihmisen heikko tahto sen lopettamiseksi.
Gamma haukotteli pitäen luuria kaukana korvastaan ja käänsi lehteä varovasti, jottei tuttava olisi kuullut ja pahastunut.
Lehdessä oli taas uusi lista edellisenä päivänä kadonneiksi ilmoitetuista.
6.
Pikku hiljaa katoamiset olivat tihentyneet ja kiihtyneet. L. kuului katoajien ensimmäiseen aaltoon kaupungissa. Sitä eivät monet edes huomanneet, se tuli ei-mistään ja vetäytyi takaisin ei-minnekään. Mutta sitä seurasivat toiset aallot.
Gamma tiesi, että oli tahoja, jotka eivät vielä helmikuussakaan tunnustaneet onnettomuuden todellisuutta. Eräät käyttäytyivät ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut, eikä tapahtuisikaan. Ihmisiä nyt aina katoaa. Oli totta, että kaupungin väkiluk u väheni. Ihmiset lähtivät, mutta eivät millään epäluonnollisella tavalla. Jotkut lähtivät omasta halustaan, mutta suurkaupungissa oli aina niitäkin, jotka joutuivat onnettomuuksien ja rikosten uhreiksi.
Toiset väittivät, että katastrofi oli kyllä todellinen, mutta se oli psykologista laatua. Autioituminen johtui paniikista, joukkohysteriasta tai -paranoiasta, jota eräillä tahoilla lietsottiin ties minkälaisten hämärien päämäärien vuoksi.
Gamma näki, miten katoamisten toinen toisiaan seuraavat aalot muuttuivat tuhotulvaksi, joka mursi väkivalloin päivien jatkuvuuden. Se jätti jälkeensä sekasortoa, murhetta ja oudoksuntaa, mutta ennen kaikkea pelkoa, kuvottavaa pelkoa.
Myöhemmin sinä talvena useita lapsia jouduttiin toimittamaan päiväkodeista lastenkoteihin, koska äidit tai isät eivät koskaan tulleet hakemaan heitä. Vanhempia ei tavoitettu kotoa, ei työpaikoilta, ei sukulaisista, ei kapakoista. Kaupunkilaisia alkoi kad ota työ- ja koulumatkoilla. Huhuttiin sellaisista toimeliaisuuden muodoista, jotka aikaisemmin olivat kaupungissa tyystin tuntemattomia: kidnappauksista, mafiasta, elinsiirtorikollisuudesta, jopa kannibalismista.
Joulun alla samanlaiset uutiset olivat jokapäiväisiä, mutta vain iltapäivälehdissä. Suurimmissa päivälehdissä kaupungin yleinen puheenaihe jätettiin kuin yhteisestä sopimuksesta huomiotta. Radio ja televisio vaikenivat niinikään.
Joidenkin väitteiden mukaan tammikuun alussa selvittämättömiä katoamisia oli kaupungissa jo toistasataa, tammikuun lopussa määrä oli noussut liki kolmeentuhanteen. Paljonko niitä oli todella selittämättömiä, oli kiistanalaista.
Gamma oli taipuvainen uskomaan psykologisiin syihin. Kun pelko oli ruvennut paisumaan, se ajoi ihmisiä ulos kaupungista päätäpahkaa. Monet eivät ilmoittaneet kenellekään lähdöstään. He pakenivat kuin murhaajan kirvestä jättäen jälkeen kaiken omaisuutensa .
Helmikuun lopulla liikkeitä alettiin lopettaa, sairaalaosastoja ja ravintoloita sulkea.
Katoamisjutut työllistivät kaupungin poliisilaitosta siinä määrin, että niin perinpohjaisia kuulusteluja kuin L:n tapauksessa ei enää myöhemmin pystytty järjestämään. Tapaukset vain arkistoitiin ja tilastoitiin. Niitä ei enää tutkittu, sillä tutkijoitaki n oli viikko viikolta vähemmän.
Gamma yritti pysytellä etäällä paniikkireaktioista, mutta tämä väistö merkitsi samalla yhtäkaikkisuutta ja suoranaista tylsistymistä.
L:n ja hänen äitinsä jälkeen Gammaan vaikutti eniten välikohtaus, joka sattui myös Leguaanin korttelissa, hänen omassa asuintalossaan, mutta toisessa kerroksessa.
Inkan ja hänen perheensä tapaus oli kaupungin talvelle mitä luonteenomaisin: juuri sillä tavoin ihmiset lähtivät. He eivät kertoneet etukäteen, minne ja miksi. Äkkiä he vain olivat poissa. He eivät jättäneet jälkeensä edes ruumiitaan. Ruumiille saattaa k uitenkin tehdä jotakin: pestä, pukea, panna arkkuun ja haudata. Ruumiista näkee, että se on autio ja hylätty. Ja jos se on tutun ihmisen ruumis, autius leviää siitä pitkäksi aikaa koko maailmaan. Se on kysymyksen autiutta, joka on paljon ruumista ja hauta a suurempi.
Näiden katoajien jättämä tyhjyys tosin muistutti kuolleiden autiutta, mutta oli kuitenkin laadultaan erilaista. Mitään ei voitu luoda umpeen. Nämä jotka katosivat - mitä heille oli tehty ja mitä enää oli tehtävissä?
Gamma tunsi hieman Inkaa. Hän oli ujo vaalea tyttö, joka usein keinui koulun jälkeen pihalla yksikseen. Talossa ei asunut monia lapsia eikä yhtäkään samanikäistä tyttöä. Kerran talvipakkasella Inka oli unohtanut avaimen ja istui rapulla kotioven ulkopuol ella. Gamma sanoi silloin tytölle, että hän voisi tulla Gamman luo odottamaan, mutta Inka sanoi: - Kiitos ei, minä odotan äitiä.
Joitakin viikkoja sen jälkeen hän kuuli sydäntäsärkevän parahduksen toisesta kerroksesta, sillä hän oli aukaissut ovensa lähteäkseen luennolle.
- Inka! Liisa! Petrus? Missä te olette?
Se oli vanha nainen, Inkan isoäiti, joka oli kutsuttu kylään tyttärensä luo. Hän oli aikansa soitellut turhaan ovikelloa ja hakenut sitten paikalle talonmiehen. Kun ovi avattiin, he näkivät pöydällä täytekakun, joka oli koristeltu kynttilöin ja lakritsik aramellein.
- Jumalani, älkää tehkö tätä minulle. Tulkaa heti esiin. Minä olen liian vanha tällaisiin leikkeihin. Sydän ei kestä! hän parahti.
- Otetaan rauhallisesti, rouva, sanoi talonmies. - Kahvinkeitin on päällä. He ovat varmaan vain pistäytymässä jossain. Naapurissa tai kaupassa. Tai ehkä kioskilla. Kyllä he tulevat.
Mutta talonmiehen äänessä ei ollut varmuutta. eikä nainen näyttänyt kuulevan miestä. Hän jo tiesi. Hän alkoi vaikeroida, monotonisella käheällä nuotilla. Välillä oli kirkkaampi kohta, kuin vaskipuhallin olisi äännähtänyt.
Naapureita kerääntyi porrastasanteelle ja kurkisteli yläkerran kaiteen yli. Siellä olivat sekä Hazametdin että Silkopää että Groth, niin oletin. He olivat vaiti ja välttivät katsomasta toisiaan. Mutta Gamma ei voinut estää itseään pysähtymästä avoimen ov en kohdalle.
- Inkalla piti olla syntymäpäivät tänään. Seitsenvuotispäivät, vanha nainen sanoi Gammalle pää täristen. Hän kätki surkeasti vääntyvät kasvonsa käsiin.
Hän oli varmaankin käynyt kampaajalla ihan tätä tilaisuutta varten. Hänen huolellisesti kammattujen harmaiden hiuksiensa ohi Gamma näki katetun lahjapöydän. Parvekkeen ikkunasta, kaupungin kattojen yli tulviva ilta-aurinko säkenöi laseissa ja hehkutti pö ytäliinan sinisiä orvokkeja. Gamma näki hedelmäkakun ja seitsemän kynttilää. Hän näki karamelli- ja lakritsimaljan, serpentiinejä ja limonaadipulloja ja lamppuun kiinnitettyjä ilmapalloja. Hän näki avaamattomia lahjapaketteja iloisissa käärepapereissaan. Huone oli täynnä valoa ja värejä; se näytti tyynenä ja valmiina odottavan riehakkaan lapsilauman saapumista. Mutta vain Gamma seisoi kynnyksellä ja katsoi huonetta kuin se olisi ollut museon näyttelytila, jonne ei saanut astua.
- He tulevat varmaan ihan pian takaisin kotiin, talonmies sanoi taas avuttomasti, välttäen katsomasta naiseen.
- Ei, he eivät palaa tänne enää koskaan. Me emme enää tapaa. Minä tiedän sen jo. Miksi he eivät ottaneet minua? Miksi minut jätettiin tänne, isoäiti itki. - Minun olisi pitänyt kadota, ei heidän.
- Tulkaa minun kanssani, sanoi joku naapurin naisista säälivästi ja tarttui hänen tutisevaan käteensä.
Hän antoi taluttaa itsensä tahdottomasti pois. Gamma ei sinä päivänä kyennyt lähtemään luennolle.
7.
KADUIN VAHAN ETTEN MENNYT KYSYMAAN HINTAA KUN NAIN KIRPPUTORILLA THORVALDSENIN KLASSISEN KRISTUS-PATSAAN KULLANVARISENA. SEURAAVANA PAIVANA SEN TILALLA OLI TYHJA PAIKKA.
Mutta nimetön kirjoittaja ei ollut kadonnut minnekään. Gamma huomasi, että kaupungilla liikkuessaan hän saattoi miltei itsetiedottomasti etsiskellä katseellaan ihmisten joukosta henkilöä, jolla olisi jäänvalkoinen, puhvihihainen leninki.
Ja mitähän Gamma olisi tehnyt, jos hänen katseensa olisi löytänyt sellaisen ihmisen. Olisiko hän mennyt naisen luo ja sanonut: - Minä olen se ja se. Te olette lähettänyt minulle paljon kirjeitä, mutta nyt se saa riittää. Olkaa hyvä ja lopettakaa se nyt.< p> Tuskinpa vain. Gamma olisi kulkenut nopeasti ohi ja toivonut, ettei tuo ihminen olisi tunnistanut häntä.
Kirjeitä tuli helmikuussakin, jolloin satoi lunta päivästä toiseen ikään kuin kevät ei koittaisi milloinkaan. Gamma yritti unohtaa katoamiset järjestämälla taas kerran kirjastoaan. Hän unohtui lukemaan Metsäniityn kirjaa, joka löytyi ilman kansia hyllyje n välistä. Hän oli lapsi, kun hän oli lukenut sitä edellisen kerran, ja nytkin hän oli sama lapsi.
MIES TULI VASTAAN KADULLA MUSTANA KUIN HIILIHANKO.
Ei hän ollut koskaan lakannut olemasta se lapsi; hän vain ei näyttänyt enää lapselta. Jollakin lailla hänen ylleen oli saatu ujutettua epäpukeva valepuku, täysikasvuisuus, jota ei enää käynyt riisuminen ja jonka kohtalona olisi vain virttyminen ja nuhraan tuminen.
KUN OLIN VIELÄ VOIMISSANI PIDIN SILKKIHAMETTA JA NAHKABERMUDOJA - NYT EN ENAA JAKSA.
Yhtä satoisia kirjeet olivat myös maaliskuussa. Gamma löysi seminaarimatkalta palattuaan seitsemän eriväristä kirjekuorta. Niitä putoili eteiseen riemunkirjavina myös niinä viikkoina, jolloin huoneistossa tehtiin ikkunaremonttia.
Mutta novelli, jota hän oli aikonut kirjoittaa niiden pohjalta, tuntui taas väistyvän kauemmaksi. Hän oli kadottamassa siihen kaiken mielenkiintonsa.
Aivan pian tulisi kevät, tulisi kesäkin huolimatta kaupungin murheesta. Ja mitä kummaa hän keksisi tehdä sen nopealla suloisuudella?
HERMOSTONI ON SELLAINEN JOSSA VALKKYY VILKKUVALOT - KUIN RIKKINAINEN NEONVALO.
"Kristus, ihminen!" Gamma huusi mielessään. "Lakkaa tuijottamasta niitä vilkkuvaloja. Äläkä ainakaan herrannimessä välkyttele niitä tänne päin. Sinulla on oma jääkaappisi, minulla omani."
YSTAVIENI MIELESTA MIEHENI OLI IDIOOTTI. SISARENI OLI SAMAA MIELTA. MINUSTA HAN ON ARVOKKAAMPI IHMINEN KUIN MINA.
Hän aivasteli paljon. Ja kesä oli jo tullut. Kaupunginosassa leijui kaikkialla keveitä haituvia, höytyviä, hahtuvia.
Untuvaiset! Ne olivat yhtä vaaleita ja pehmeitä kuin maaliskuun lumi oli ollut, mutta paljon lämpimämpiä. Ilma oli niitä täynnä monta päivää. Mistä ne oikein tulivat keskelle kaupunkia? Pajuistako? poppeleistako?
Gamma ei tiennyt. Mutta aivan ilman aikojaan ne tekivät hänet onnelliseksi kun hän katsoi niiden äänetöntä purjehtimista kesäillan korkeudesta.
Hahtuvat lensivät yli ihmisten, jotka kulkivat katuja mustina kuin hiilihangot ja yhä harvalukuisempina. Ne lensivät yli Gamman ja nimettömän, yli Thorvaldsenin Kristus-patsaan ja suolakeksejä pureskelevan kriitikon ja jokainen niistä vei mukanaan uuden puun mahdollisuutta. Tulevien aikojen mahdolliset metsät lensivät lentämistään tyhjenevän kaupungin yli. Ehkä vain joka tuhannes, joka miljoonas niistä tulisi koskaan itämään. Hahtuvat lensivät jotta joka kesä uudet hahtuvat tulisivat lentämään.
Sitten alkoi sataa ja hahtuvat hävisivät. Kirjeitä tuli koko sateisen heinäkuun, mutta Gamma oli kääntänyt postin, niin että hän avasi niitä saaristossa lapsuudenystävänsä luona.
Maailmassa on niin paljon hyviä harrastuksia, Gamma ajatteli murheissaan. Miksi "tuo ihminen" ei käyttänyt aikaansa johonkin niistä? Keilailuun, mehikasveihin, kirjoneuleisiin, perhojen sitomiseen, aerobiciin, mihin tahansa.
VAATTEIDEN KANSSA ON NIIN ETTA JOS LAITAN VAARAA VARIA PAALLENI PAIVASTA TULEE FIASKO.
Kirjoittelu ei ollut hyvä harrastus, se oli ties mitä sotkua, se oli kiusallinen ja intiimi tauti, monomaniaa, syyhyä, umpihulluutta. Siihen kun juuttui niin siinä sai räpiköidä päiviensä loppuun. "Rimpuile siinä sitten", niin juuri, se oli Tsehovia. Hän itse oli aina ymmärtänyt hävetä sitä että kirjoitti. Ja nyt hän koetti pitää varansa, ettei lankeaisi taas samaan tautiin.
ERAS KUNDI KAVI PSYKOTERAPIASSA 14 VUOTTA EIKA HYOTYNYT SIITA MITAAN. HAN OLI YHTA TAYDELLINEN ARVOITUS ITSELLEEN TERAPIAN LOPPUVAIHEESSA KUIN SEN ALKAESSAKIN.
Gamma johtui ajattelemaan niitä, jotka uurastivat luovan ilmaisun kursseilla kesän toisensa jälkeen ilmaistakseen itseään aina vapaammin, luovemmin, täydellisemmin... Heiltäkin liukui yhä kauemmas se itse, jota he niin kiihkeästi halusivat tutkia ja ilmai sta. Ja oliko mitenkään ajateltavissa, että tuo "täydellinen arvoitus" jolloinkin ratkeaisi, ja mitä ihmisten oletettiin tekevän, jos se kerran ratkeaisi?
Kirjeitä tuli pitkin elokuuta, jolloin Gamma istui kirjastossa ja luki skolastikoista kaiken, mitä oli saatavissa.
Eivätkä kirjeet harventuneet syyskuussakaan, mutta silloin Gamma ei enää lukenut niitä. Hän ei edes avannut niitä. Hän laiminlöi tätä leiviskäänsä ja työnsi taas kirjeet kuorineen päivineen kirjoituspöydän alimpaan laatikkoon, jonka enää töin tuskin sai suljetuksi. Ja hän ajatteli, että toista laatikkoa häneltä ei kirjeille enää liikenisi.
Edessä olisi jo toinen talvi kaupungissa, jonka väkiluku vähenemistään väheni.
Kuinka Gamma voisi kääntää kaiken saamansa informaation merkitykseksi? Se oli kysymys, joka ei koskenut vain noita nimettöminä saapuvia kirjeitä. Se koski kaikkia hänen elämänsä päiviä, koko sitä nimettömän tiedon tulvavuota, johon hänen henkilöllisyyten sä oli vaarassa hukkua ja hajota. Miten hän, miten kukaan oppisi erottamaan merkityksettömän siitä, mikä merkitsi, ja olivatko ne ollenkaan erotettavissa?
Miksi Gamma olisi rakennellut mitään nimettömän katkeamattomasta muistojen ja päähänpälkähdysten ja mielipiteiden virrasta. Hän ei tahtonut eikä tohtinut kirjoittaa niistä yhtään mitään. Kirjeet jäivät laatikkoon kunnes hän tyhjensi sen sisällön roskasäk kiin ja vei takapihalle, jonka kapean nurmikkokaistan kuura oli jo kevyesti silannut.
Mutta seuraavana päivänä posti toi jälleen uuden kirjeen.
AURINKO PAISTAA ULKONA. EDITHIN AURINKO. ONKO SE YHA SAMA AURINKO JOTA EDITH KATSOI VAI ONKO SE JO TOINEN. EHKA ELAMA ODOTTAA MINUA. EHKA SE ODOTTAA MINUN SANOJENI KAUTTA MONIA MUITA.
8.
L:n äiti soitti Gammalle pari kertaa viikossa eikä Gamma enää yrittänytkään lohdutella häntä. Gamma muisti hänet aina samassa silkkisessä kiinalaismallisessa aamutakissa, jonka selässä oli punainen lohikäärme. Hän ei ollut suorastaan tyly, mutta hänen vas tauksensa kävivät yhä karummiksi ja lyhyemmiksi. Mitä äiti oikeastaan Gammalta odotti? Hänen äänensä hillitsemätön epätoivo sai Gamman hankkimaan puhelinvastaajan. Hän ei nostanut kuuloketta, jos äänimerkin jälkeen kuului äidin värisevä viesti.
L:n äidin ja Inkan isoäidin tavoin yhä useamman kaupunkilaisen elämä suistui raiteiltaan. Kun ystävät tapasivat, he tapasivat aina kuin viimeistä kertaa. Koskaan ei voinut tietää...
Oli totta, ettei sellaista varmuutta ja jatkuvuutta, jolle he olivat elämänsä perustaneet, ollut oikeastaan ennenkään ollut. Ja silti he olivat voineet luottaa siihen. Ihmiset kyllä olivat aina kadonneet, mutta yksitellen eivätkä näin äkkiarvaamatta. Tap ahtumien nopeus ja hallitsemattomuus muutti paljon, koko perspektiivin.
Nyt ihmiset tarrautuivat toisiinsa epäillessään yhteyden kestävyyttä. Sillä ainoastaan sen yhteyden kautta heillä oli maailma ja elämä ja merkitys. Ainoastaan sen kautta he itse saattoivat olla sitä, mitä olivat.
"Miksi he eivät ottaneet minua?" kysyi Inkan isoäiti. Hänen laillaan monet kaupunkilaiset ajattelivat, että kysymyksessä oli jokin määrätty taho, joka kidnappasi ihmisiä tietymättömiä tarkoituksia varten. Oli niitäkin, jotka väittivät maan ulkopuolisen älyn olevan tämän outouden takana ja jotka puhuivat lakkaamatta sieppauksista ja "abduktioista".
Itseään valistuneempina pitävissä piireissä tosin epäiltiin, että tällä tapahtumien vyöryllä oli puhtaasti poliittinen selitys: salainen juntta oli vastuussa katoamisista. Uusia puolueita perustettiin ja hallituksen eroa vaadittiin.
Lopun ajan ja tuomiopäivän julistajat kokosivat nopeasti seurakuntia. Profeettoja, uusia uskonlahkoja ja hämäräperäisiä koulukuntia ilmaantui eri puolille kaupunkia. Huhuttiin, että joissakin lahkoissa harrastettiin kannibalismia ja että se osaltaan lisä si kadonneiden lukua.
Sitten oli niitä, jotka selittivät asiaa ikään kuin tieteellisemmästä perspektiivistä. He viittasivat paralleelisiin ja haarautuviin universumeihin, madonkoloihin ja singulariteettiin.
"He ovat poistuneet tapahtumahorisontin taakse", sanoi eräs sukulainen Gammalle päätään tietävästi nyökäyttäen.
Vangiten keskustelukumppaninsa tai pikemminkin kuulijansa lakkaamattomalla ja kiihkeällä sanatulvallaan hän mainitsi Schrödingerin kissan, kvantti-ilmiöiden tulkinnanvaraisuuden, suprajohtavuuden, polarisaation ja jopa hologrammitekniikan. Mutta kuinka k aiken kaikkiaan nämä ihmeellisyydet liittyivät siihen käytännölliseen ongelmaan, että ihmisiä katosi heidän keskeltään joka päivä, ei käynyt sen selvemmäksi.
Tonja, Gamman entinen opiskelutoveri, vakuutti että kyse oli uudenlaisesta, tavattoman nopeavaikutteisesta viiruksesta. Se hajottaa ihmislihan alkeishiukkasiksi: takyoneiksi, baryoneiksi tai virtuaalisiksi hiukkasiksi. Tämän viiruksen alkuperää on luulta vasti keinotekoinen, niin hän sanoi. Se on tahallisesti kasvatettu idän laboratorioissa.
- Kummallista, Gamma sanoi, eivätkö ne hiukkaset ole jo valmiiksi kaikessa aineessa, myös lihassa? Eikö kaikki aine ole juuri niitä? Mihin siinä viiruksia tarvitaan?
- Et ymmärrä, hän selitti. - Tämä viirus ikäänkuin laajentaa tai räjäyttää ihmisen. Kaikki se, mikä pitää nämä hiukkaset yhdessä hahmossa, katoaa kuin sitä ei olisi koskaan ollut. He tavallaan ovat täällä vielä, mutta heillä ei ole enää hahmoa. He ovat levinneet laajalle ympäristöön. Ei heitä voi enää nähdä.
Gammaa värisytti eikä hän vieläkään ymmärtänyt. Hänen käsittääkseen hiukkaset eivät koskaan pysyneet ihmishahmossa eivätkä missään muussakaan hahmossa; ne vain tanssivat kaikkien hahmojen kautta. Tonjan selitys kylmäsi Gammaa. Se oli niin tolkuton, että Gamma epäili, oliko hänen ystävättärensä enää täysin järjissään.
Oli myös itseään positiiveiksi kutsuva koulukunta, jonka mukaan se, mikä oli tapahtunut, oli vain väliaikaista ja pohjimmiltaan myönteistä. Kysymys oli ennen kaikkea moraalista. Tapahtunut oli tarkoitettu ihmiskunnalle opiksi ja kun ihmiset vihdoin ymmär täisivät sen ja korjaisivat itsekkäät ja ahneet elintapansa, kadonneet ennen pitkää palaisivat.
Koska poliisi oli ymmällään ja voimaton, käytännöllisemmin suhtautuvat alkoivat aseistautua ja perustaa yksityisiä vartiointiketjuja.
Gamma ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista intohimoa tilastoja kohtaan. Tilastoja julkaistiin joka viikko. Niitä tarkasteltiin huolellisesti ja tulkittiin monin eri tavoin, mutta usein kasvavan paniikin vallassa. Katoajien käyrä epäilemättä oli nousu ssa eikä tämä nousu näyttänyt loiventuvan viikkojen vieriessä. Oltiin huomaavinaan, että tietyistä kaupunginosista katosi ihmisiä enemmän kuin toisista, mutta seuraavalla viikolla puhuttiin taas uusista kortteleista.
Asianharrastajat piirtelivät omia käyriään etsiessään mitä eriskummallisimpia lainalaisuuksia. Väitettiin, että vain tiettyyn veriryhmään kuuluvat katosivat, tai ruskeatukkaiset tai ne, joiden nimessä esiintyi o-kirjain tai ne, joiden sosiaaliturvatunnuk sessa olivat numerot 6 tai 9.
Mutta mitään tilastollisesti merkittävää näyttöä ei koskaan saatu näiden viikko viikolta vaihtuvien väitteiden tueksi.
"Kukaan ei enää ole turvassa", sanoi lehtikioskin myyjä, jolta Gamma haki päivittäisen lehtensä. Kaikki alkoivat olla sitä mieltä. Juuri siksi ihmiset riensivät töistä kotiin kauhu sydämessään. He seisoivat tuskaisina ulko-ovella tai riippuivat ikkunasta , jos heidän lapsensa tai aviomiehensä ei astunut sisään sovitulla kellonlyömällä. Toiset kieltäytyivät kokonaan käymästä töissä ja kielsivät myös lapsiaan menemästä kouluun, vaikka viralliset tahot vaativat kansalaisia elämään kuten ennenkin ja välttämää n hysteriaa.
Juuri kun kaupungista alettiin puhua katoajien kaupunkina ja kun muuttoliike pois kiihtyi, saatiin uusia tietoja. Tai ehkä nekään eivät olleet tietoja, ehkä ne olivat pelkkiä huhuja. Sanottiin, ettei Gamman kaupunki suinkaan ollut ainoa paikkakunta, joss a asiat olivat näin onnettomalla tolalla. Mainittiin muiden kaupunkien nimiä, sekä kotimaisia että ulkomaisia.
"Kysymyksessä lienee globaali ilmiö," lausui TV-haastattelussa eräs sosiologi, "eräänlainen nopea eroosio, sosiaalinen epidemia, jota on vaikea pysäyttää tai edes hillitä, niin kauan kuin ei ymmärretä sen syntymekanismeja."
9.
Gamman piti syödä lounasta Tonjan kanssa. Jouduttuaan irtisanotuksi pankista Tonja oli jo kahden vuoden ajan käynyt kursseilla toisensa jälkeen. Hän oli opiskellut tuina-hierontaa, shiatsua, fytoterapiaa, aleksanderterapiaa, polariaterapiaa ja aromaterapi aa. Hän oli saanut todistuksen äänenvapauttamisen intensiivikurssilta, reikin peruskurssilta, bioenergian jatkokurssilta ja kirologian alkeiskurssilta.
Taiji qigongin pikakursseja, joihin hän nyt osallistui, pidettiin kellarihuoneistossa, jossa ennen oli ollut biljardisali. Aivan sitä vastapäätä on roomalaiskatolinen kirkko, jonka korkeilla portailla meidän piti tavata.
Gamma tuli jo hieman ennen aikojaan ja hänen olonsa oli levoton. Hän istuskeli portailla ja silmäili kioskilta ostamastaan lehdestä uusia tilastoja. Ohikulkijat pitivät kiirettä, monet riensivät juoksuaskelin.
Kerran Gamma kävi biljardisalin ovella, mutta se oli kiinni eikä sisältä näkynyt valoja. Kirkkoon sen sijaan pääsi sisään ja Gamma istuikin hetken aikaa kovalla puupenkillä.
Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt kirkossa. Päivänpaiste valahti keskilaivalle ikkunoiden ruusustoista vihreänä ja viininpunaisena. Sali oli tyhjä, vain ristiinnaulittu riippui takaseinällä ja hänen läsnäolonsa hallitsi tilaa sen perimmäisiä nurkkia myöten. Gamma oli aistivinaan veden ja öljyn tuoksun, palmujen tuoksun, öylätin ja kynttilöiden puhtaan lemahduksen. Hänen mieleensä palautui ylistyksen ja sovituksen ja armon sanoja, jotka olivat hänelle vierasta kieltä, sellaisia kuin kunnia olk oon Jumalalle korkeudessa ja Herra armahda meitä ja Kyrie eleison. Hän muisti sakramentteja, joita hän ei ollut koskaan ottanut vastaan, ja joiden nimistä huokui oudon maailman henki.
Väsyttyään kirkon tyhjyyteen Gamma kävi uudestaan biljardisalin ovella. Se oli lukossa ja nyt hän näki, että lasioveen oli kiinnitetty tarralla hätäisesti käsinkirjoitettu lappunen: Taiji Qigongin pikakurssi peruutettu meistä riippumattomista syistä. Kum mallista kyllä hän ei ollut huomannut sitä ensimmäisellä kerralla.
Gamma etsi kolikoita kukkarostaan ja meni soittamaan puhelinkioskista puiston laidalla. Tonjan puhelinvastaajasta kuului heti hänen korkea äänensä, joka äänenvapauttamiskurssista huolimatta oli jatkuvasti hieman kireä ja varovainen.
- Olen lounaalla. Palaan noin kello kahdeksantoista, se puhui luottamuksellisesti Gamman korvaan. - Jos haluat, voit jättää viestisi äänimerkin jälkeen, se jatkoi.
Toivehikkaasti mutta hengästyneenä Gamma sanoi: - Minä täällä vain. Odotan sinua turkkilaisessa paikassa.
Hän sai heti ikkunanvieruspöydän, sillä tästäkin ennen suositusta paikasta kävijät olivat vähentyneet. Kebabin äärestä Gamma tarkkaili herkeämättä katua. Kenties Tonja ymmärtäisi tulla sinne, vaikka ei saisikaan Gamman viestiä ja vaikka heidän piti päät tää lounaspaikasta vasta tavattuaan.
Gamma söi kebabinsa ja istui sen jälkeen ikkunapöydässä mitään tekemättä lähes kolme tuntia. Tonja ei tullut eikä tulisi, se Gamman oli myönnettävä, kun epäluuloiselta vaikuttava tarjoilija jo toisen kerran pyyhki hänen pöytänsä. Outouden tunne, joka oli asettunut Gammaan jo L:n katoamisyönä, vahvisti hänestä otettaan. Se alkoi muuttua monihaaraiseksi olennoksi, joka majaili hänen ruumiissaan ja alinomaa kasvoi. Se liuotti hänen minuuttaan kuin virus, josta Tonja oli puhunut. Hänen oma pelkonsa ravitsi s itä.
Koko sen illan ja monta seuraavaa päivää Gamma soitti Tonjan numeroon, mutta viesti pysyi samana. Sen sävyt ja alamerkitykset tuntuivat kuitenkin alinomaa muuttuvan. Niitä tuntui olevan loputtoman paljon. Gamma ei jättänyt enää omia viestejään, se tuntui tarpeettomalta.
Sen sijaan hänen omassa puhelinvastaajassaan oli tavattoman pitkä viesti L:n äidiltä. Äiti sanoi: - Te ette ole koskaan tavattavissa. En tiedä, oletteko tekin mennyt. Se ei surettaisi minua. Ei siksi, ettenkö olisi pitänyt teistä, vaan siksi, etten sure enää edes omia poikiani. Te varmaan jo kuulittekin, että toinenkin...
Sitä Gamma ei ollut tiennyt. Hän ajatteli haulikkoa, jota veli oli pitänyt patjallaan. Eikö hän ollut ehtinyt tarttua siihen? Mutta kuinka voisikaan haulikolla puolustautua sitä vastaan, joka ehkä hyökkää ihmislihasta itsestään.
Hänen mielenterveytensä on järkkynyt, Gamma ajatteli. Ja olisiko se kummallista, kun tietää, että molemmat pojat...
- Jos kuitenkin kuulette tämän viestin, hän jatkoi, pyydän anteeksi, että taas vaivaan teitä. Tahdoin vain sanoa teille - tai jollekulle, että heti kun toinenkin oli kadonnut, minä ymmärsin. Olen lakannut suremasta. He ovat tosin poissa, mutta mitä heidä n poissaolonsa tarkoittaa? Ensinnäkin se tarkoittaa, että heistä on tullut näkymättömiä, kuulumattomia, hajuttomia. Kukaan ei voi koskettaa heitä. He eivät enää vastaa, ja siinä he muistuttavat Jumalaa.
Mutta samalla tavalla, tiedättekö, nyt he ovat minulle kaikkialla. Sikäli he ovat olemassa paljon enemmän kuin ennen. Heidän poissaolonsa on herkeämätöntä läsnäoloa. He ovat nyt yhtä minun tajuntani kanssa. He ovat nyt yhtä Jumalan kanssa. Heistä on tull ut äärettömiä, eikä se joka on ääretön voi ollakaan missään paikassa.
Mikään, ei mikään elä niin väkevänä, niin lakkaamatta läsnäolevana kuin niiden poissaolo, joita rakastimme. Niin kuin hurskaissa Jumalan valtakunta, niin he elävät nyt sisäisesti minussa.
10.
Kun Gamma oli kuullut L:n äidin sanat, ennennäkemätön levottomuus iski häneen. Hän yritti soittaa äidille, mutta sieltä ei vastattu. Hän odotti postin tuloa, mutta sitä ei tullut. Gamma muisti, että oli jo kolmas perättäinen päivä, jolloin hän ei ollut sa anut mitään postia. Nyt hän vasta huomasi, että oli jo toista viikkoa siitä, kun hän viimeksi oli saanut nimettömän kirjeen. Hän ei kokenut sitä helpotusta, jota olisi odottanut.
Gamma otti kaukosäätimen ja etsi kanava kanavan jälkeen: ei mitään. Hän meni rappuun ja alkoi painella järjestelmällisesti naapureiden ovikelloja. Ei Hazametdin, ei Silkopää eikä Groth avannut oveaan.
Gamma lähti ulos, sillä nyt hän kaipasi seuraa. Hän kävi jopa L:n veljen ovella arvellen, että vanha äiti oli ehkä erehtynyt. Mutta ovi oli sinetöity, ja siitä hän ymmärsi, että äiti oli puhunut totta.
Palattuaan kotiin Gamma ikävissään alkoi jälleen lueskella nimettömiä kirjeitään. Hän avasi jo viikkoja aikaisemmin tulleita kirjeitä, jotka hän oli työntänyt vanhojen sanomalehtien pinoon, ja luki ne läpi ahneesti, taukoa pitämättä. Oli myös kirjeitä, j otka olivat peräisin jo edelliseltä kesältä.
MASENNUIN SIITÄ, ETTÄ OLKALAUKUSTANI HAJOSI VETOKETJU. SE TAPAHTUI JUURI KUN OLIN NIIN LÄHELLÄ TAYDELLISYYTTÄ. SE TAPAHTUU AINA SILLOIN: TAKAISKU. AINA KUN LUULEN, ETTÄ NYT ON KAIKKI HYVIN JA KUTEN PITÄÄKIN, KENGANPOHJA RATKEAA TAI LAUKUN OLKAHIHNA NAPSAH TAA POIKKI. KAVIN KAUPASSA JA OSTIN PARSAA, RETIISEJA, KUKKAKAALIA, MAISSIA, HERNEITÄ, IANIKUISTA TILLIÄ, KAKSI KURKKUA, KAHDEKSAN PERUNAA JA YHDEN LOHKON VESIMELOONIA. EN LÖYTÄNYT TAHITI-MEHUA OMASTA KAUPASTANI, MUTTA ÄÄNI SANOI: "MENE KATSOMAAN YRJONKAD UN KAUPASTA." MENIN, JA SIELLÄ OLI TAHITI-MEHUA.
MINUN ON JOKA PAIVA TOISTETTAVA LAHES SAMAT RITUAALIT. SAMAT VAATTEET, SAMAT RUUAT, SAMA KAMPA, SAMANMERKKINEN HUULIPUNA JA SAMA BANAANISHAMPOO.
PANIN SINISELLE VADILLE MANDARIININ. MITEN KAUNIS SE OLIKAAN SIINA.
Hämmästyksekseen Gamma löysi noista kirjeistä merkinnän, jonka hän arveli liittyvän L:n äitiin. Jos hän olisi arvannut aikaisemmin puhua tälle nimettömien kirjeiden kirjoittajasta, hän ehkä jo tietäisi niiden kirjoittajan henkilöllisyyden.
Nyt hän ei enää voinut kysyä.
LOHIKAARMEROUVA EI JUURI NAYTA VALITTAVAN SIITA MITA TEEN. - PESTAANKÖ IKKUNAT? MINA KYSYN. - PESTAAN VAAN, HAN SANOO. - VIENKO MATOT ULOS? - KYLLÄ SE SOPII.
MITÄ TAHANSA EHDOTANKIN, KAIKKI KELPAA HANELLE. JOS SANOISIN: - RIKONKO POSLIINIT? HEITANKÖ HOPEAT ULOS IKKUNASTA? HAN SILLOINKIN NYOKKAISI: - SOPIIHAN SE.
HAN ELAA MUISSA MAAILMOISSA NIIN KUIN SANOTAAN. EI SENIILI MILLAAN LAILLA, SITA HAN EI OLE. MUTTA POISSAOLEVA, IKAAN KUIN HAN KOKO AJAN AJATTELISI KESKITTYNEESTI JOTAIN AIVAN MUUTA.
NYT KAIKKIALLA KAUPUNGISSA LEIJAILEE UNTUVAISIA HAHTUVIA, KUIN PIENIA POLYPALLOJA. LOHIKAARMEROUVAN LUONA NIITÄ TAKERTUI OLJYMAALAUSTEN PINTAAN JA VASTAVAHATTUUN PARKETTIIN. ROUVA EI OLISI KIINNITTANYT NIIHIN MITAAN HUOMIOTA, MUTTA MINA NAYTIN YHTÄ SELLA ISTA HANELLE.
- MITÄ SE OIKEIN ON? ROUVA KYSYI.
- MINA EN TIEDA, MINA SANOIN. - SITA TULEE ULKOA, JOISTAKIN PUISTA VARMAAN.
- VOI VOI SENTAAN, PITAISIKÖ PANNA IKKUNAT KIINNI? HAN SANOI. - TALLA HELTEELLA?
- NE OVAT HYVIN TAKERTUVIA, MINA SANOIN. - VAIKEITA SIIVOTTAVIA.
HAN PANI IKKUNAT KIINNI.
Mikä meitä kaikkia yhdistää? Gamma ajatteli. Eikö se ole juuri pöly? Pöly ja katoaminen...
SEURAAVAKSI MENIN TOOLOON ELMALLE. ELMA SANOI, ETTÄ OLIN IHAN ERINAKOINEN KUIN VIIMEKSI. VALEHTELIN, ETTÄ SE JOHTUU VAATTEISTA. HALUAISIN OLLA AINA SAMANNAKOINEN, MUTTA EN PYSTY. OLEN MILLOIN MITAKIN. OMASTA MIELESTANI OLEN AINA SAMANLAINEN, MUTTA IHMISTE N MIELESTA MUUTUN JATKUVASTI. HE KOKEVAT SEN PELOTTAVANA JA YMMARRAN MIKSI. TEKISIN SILLE JOTAIN JOS VOISIN, MUTTA EN PYSTY.
Ensi kertaa kirjoittaja puhui kaupungin tyhjenemisestä. Mutta hän ei näyttänyt kokevan sitä uhkana.
KAUPUNKI TYHJENEE. KAIKKI LAHTEVAT LOMALLA POIS, KAIKKI JOTKA VOIVAT, TOISET MOKILLE TAI TAYSIHOITOON TAI POHJOISEEN HIIHTAMAAN, TOISET ETELAAN. KADUILLA ON VAIN PUMMEJA JA ULKOMAALAISIA. PYSYN KOTONA JA LUEN. EN SYO MITÄÄN. SYOMINEN EI SOVI MINULLE.
KAMPAAMOSSA OLI IHMEELLINEN TUNNELMA, KUIN HIDASTA JAZZIA. KAMPAAJA SANOI, ETTÄ TUKKANI ON TODELLA KAUNIS. KUN LAHDIN SIELTA JA VEDIN RUUSUTAKKIA PAALLENI, KAIKKI PEILIT OLIVAT TAYNNA AURINGONVALOA JA TUKKANI OLI IHANAN KAUNIS.
Siinä oli onnea, arkipäivän ja jossain väikkyvän nuoruuden onnea, jonka olemassaolon Gamma oli melkein jo unohtanut.
SELLAINENKIN MUISTO ON AIVAN MIELETTOMAN MIELETTOMAN IHANA, KUN ERAAN ASIAKKAAN OLOHUONEEN POYDALLÄ OLI KIMPPU PIONEJA, JOTKA OLIVAT VAALEANPUNAISIA JA ASIAKKAALLA OLI JALOISSAAN KIRKKAANPUNAISET NAHKA-AAMUTOSSUT. SE ILTAPAIVAN HETKI ON TAYDELLINEN KUIN L EIVOS KUTEN ERAAN TOISEN ASIAKKAAN HATTU HEIDAN HATTUHYLLYLLAAN.
AJATTELEN SITÄ HATTUA HARVA SE PAIVA, PALAUTAN MIELEENI SEN VARIN JA MUODON JA SAAN SIITÄ VALTAVASTI ILOA, SIITÄ KAUNIISTA HATUSTA.
11.
Elokuvateatterit olivat pimeät. Ravintoloissa ei enää tarjoiltu. Raitiovaunuja ja busseja ei kulkenut enää ollenkaan, vain jokunen henkilöauto kiiti pääkadulla ylinopeutta.
Ihmiset, minne te kaikki menitte? Gamma kysyi sydämessään. Ikään kuin he olisivat piilosilla. Ikään kuin he olisivat voineet milloin tahansa hypätä esiin nauraen ja metelöiden kuin pienet lapset.
Gamma muisti lukeneensa kerran filosofia, joka sanoi, että jos ihmiskunta tulee kuolemaan sukupuuttoon, kaikki merkitykset kuolevat sen mukana. Millään, mitä kukaan on milloinkaan tehnyt, ajatellut tai toivonut, ei olisi silloin enää mitään merkitystä.
Hän ei tiennyt, oliko filosofi oikeassa. Mutta hän toivoi, ettei niin olisi.
Katuvaloista paloi enää jokunen. Gamma kulki pimeän puiston halki ja laski valaistuja ikkunoita suuresta asuintalosta puiston pohjoisreunalla. Se oli yhdeksänkerroksinen, siinä kaupungissa todellinen pilvenpiirtäjä. Ilta illalta valaistut ikkunat olivat vähentyneet. Helmikuussa oli ollut jo kokonaisia kerroksia, joihin ei syttynyt yhtään ikkunaa. Mutta nyt Gamma näki valoa enää vain kolmessa ikkunassa.
Videovuokraamon ovi oli auki, ja hän poikkesi sisään. Hän kierteli hyllyjen välissä ja luki otsikoita. Ei mitään uutta: Painajaisen toinen silmä, Verinen helvetti, Riivattu jumalatar, Koston labyrintti, Mielipuolen panttivankina.
Hän otti umpimähkään käteensä yhden kasetin, jonka kannessa oli huutava suu ja suussa kaksinkertainen rivi hampaita. Kasetti oli hienon pölyn peittämä ja kun hän kuljetti sormeaan hyllyllä, hän huomasi, että sama pöly peitti kaikkia hyllyrivistöjä.
- Onko täällä ketään? Gamma huusi, mutta vaimeasti kuin olisi pelännyt herättävänsä nukkujan. Hän avasi varovasti takahuoneen oven. Vaatteita ja tavaroita oli sikinsokin lattialla. Mitä tahansa siellä olikin tapahtunut, se näytti tapahtuneen jo viikkoja aiemmin.
Gamma otti kasetin mukaansa ilman tunnonvaivoja. Ei sitä kukaan enää kaivannut.
Hän tuli kirkon kohdalle, jonka portailla oli kerran odotellut Tonjaa. Sen korkea ovi oli jäänyt tai jätetty selkoselälleen. Heti ovensuusta Gamma näki, että kirkossakin oli käynyt varkaita tai vandaaleja, sillä osa penkeistä oli rikottu ja osa kokonaan poissa. Keskikäytävällä virui muovipusseja ja tyhjiä pulloja. Rippikomeron ovi riippui vain yhden saranan varassa.
Jopa ristiinnaulittu oli viety. Se oli murrettu irti ristiltään niin että vain vasen käsi ja osa rannetta olivat jääneet jäljelle.
Kun Gamma seisoi alttarin edessä, hän kuuli takaansa juoksuaskelia. Gamma kääntyi seuraamaan, kuinka kaukaa keskilaivan päästä lähestyi juokseva mies joggingasu kahisten. Lenkkitossujen kumipohjat napsahtelivat pehmeästi kirkon kivilattiaan. Hän pysähtyi Gamman kohdalle kuumissaan, kostein otsin. Kaljua päätä kiersi keltainen elastinen hikinauha. Hän oli juossut pitkän lenkin, vaikka ilta oli jo myöhä.
- Olisivat vieneet kädenkin, hän huohotti.
Gamma hymähti ja jäi odottamaan.
- Ehtoollisviinitkin on juotu, mies jatkoi alakuloisesti. - Minä olin tämän seurakunnan pappi.
- Ettekö enää ole? Gamma kysyi.
- Seurakunnasta tuskin enää voi puhua, hän sanoi. - Ja mikä se sellainen pappi on, jolla ei ole seurakuntaa? Näettehän: olen riisunut jo kasukkanikin.
Gamma ei osannut sanoa siihen mitään. Tämä mies ei herättänyt hänessä mitään myötätuntoa. Siinä vasta hengenmies! Asian ei olisi pitänyt kuulua Gammalle millään lailla, sillä eihän hänellä ollut tämän kirkkokunnan kanssa mitään tekemistä. Siitä huolimatt a hän huomasi olevansa syvästi närkästynyt, ja miehen sanat ja esiintyminen saivat hänet entistä enemmän pois tolaltaan.
Gamma ajatteli dosenttia, joka luennoi Vermeeristä vain kahdelle kuulijalle. Eikö tämä kirkonmies ymmärtänyt, että juuri nyt enemmän kuin koskaan he tarvitsivat kaikki instituutionsa, kirkkonsa, pörssinsä ja virastonsa, dogminsa ja lakinsa. Kaupungin jär jestyssäännön! Kymmenen käskyä! Valuuttakurssit! Bussiaikataulut! Heidän oli riiputtava niistä kiinni kuin itse elämästään, sillä ilman niitä - niin Gamma uskoi - kaupunki oitis hajoaisi pölyksi ja tuhkakeoksi.
Sillä mitä he nyt kaikkein kipeimmin tarvitsivat? Mistä he elivät silloin kun tavanomainen elämänmeno järkkyi ja luhistui? Nyt Gamma sen vasta todella selvästi näki.
He tarvitsivat symboleja, merkkejä. Ne eivät murtuneet, ne eivät palaneet, ne eivät mädäntyneet eivätkä ne syöpyneet rikki. Ne kestivät sen mitä mikään liha ei kestänyt, ja niiden sitkeys ehkä voisi kantaa myös heidät kaikkein vaikeimman yli. Ei kaupunki laisia yksilöinä, ei, niin houkkamainen Gamma ei sentään ollut, että olisi siihen uskonut. Heidän henkilökohtainen ja fyysinen elämänsä voisi kyllä tuhoutua, mutta merkkien kautta heidän ihmisyytensä säilyisi ja ehkä voisi aikanaan siirtyä jonnekin toisaa lle.
Kirkonpalvelija huohotti yhä alttarin edessä. Gamma katsoi häntä synkästi alta kulmain. Miehen olisi pitänyt hoitaa tehtäviään vaikka ilman kuulijoita, ilman kirkkoa ja ilman ristiinnaulittua, ilman uskoakin jopa, jos sekin kerran oli menetetty, kuten ny t näytti. Mutta ei suinkaan Gamma, jolla ei ollut uskoa koskaan ollutkaan, ollut sovelias muistuttamaan miehelle hänen virkansa vaatimuksista? Se olisi ollut sekä röyhkeää että naurettavaa.
- Eikö täällä pidetä enää messua? Gamma kuitenkin tiedusteli ärtyneenä, jopa niin kiihtyneenä että hän huomasi jalkojensa vapisevan.
- Ei, entinen pappi sanoi, ei tietenkään. Olisitteko te tarvinnut messua?
- Moni varmaankin olisi, Gamma sanoi väistäen.
Mutta kiinnittämättä hänen sanoihinsa huomiota, yhä katsellen Kristuksen ainoaa kättä, mies huomautti: - Ehkä on hyvä, että ottivat hänet taas ristiltä pois. Pitäähän hänenkin levätä. Ja niin on käynyt ennenkin. Ehkä nyt oli juuri sopiva hetki. Ainako hä nen pitäisi siellä riippua? Ja mitä tapahtui sen jälkeen, sen me kaikki tiedämme. Ehkä se tapahtuu taas.
- Tarkoitatteko ylösnousemusta? Gamma kysyi. - Mihin me enää tarvitsisimme pelastajaa?
- Kysyttekö te sitä? Tällaisena päivänä? mies sanoi niin kuin olisi todella tyrmistynyt.
Illalla Gamma nukahti kesken kaksirivisten hampaiden huudon.
12.
Aavesärky oli palannut Gamman hampaaseen vaikeampana kuin koskaan. Hän ei osannut millään tavoin ennakoida näitä kohtauksia. Oliko kysymyksessä tietty ruoka-aine, ilmanpaine, stressi? Gamma ei osannut nähdä mitään lainalaisuuksia sen tulemisessa ja menemi sessä. Toki oli totta, että rasitukset hänessä ja hänen ympärillään olivat nyt kasvaneet. Mutta aavesärky ei puhjennut vain stressin seurauksena, sen hän oli havainnut. Olihan saattanut tapahtua niinkin, että rahahuoletkin hetkeksi olivat väistyneet, että hän lomaili, nukkui hyvin, tarttui juuri ahnaasti lasilliseen, ja silloin - ping! kuin joku olisi tahtonut antaa opetuksen: älä luulottele turhia. Älä kuvittelekaan hallitsevasi elämääsi saati minua! Sillä minä olen se joka annan sinun vielä elää, mutta vain niin kauan kuin kuin se minulle sopii. Minä olen sinun kohtalosi. Minä olen sinun kuolemasi.
Toisinaan kohtaukset pysyivät kuukausia poissa, ja hän uskoi päässeensä siitä jo kokonaan eroon. Ja tuli päiviä, jolloin aavesärky hyökkäsi hänen kimppuunsa jopa kahdesti. Silloin hän pelkäsi: entä jos se ei enää koskaan jätä häntä? Oppisiko hän milloink aan elämään sellaisen piinan kanssa?
Gamma istui keittiön pöydän ääressä ja tuijotti jähmettyneenä ikkunaa. En edes ikkunasta ulos, vaan itse ikkunalasia. Hänellä ei ollut voimaa katsoa kauemmaksi, yli kattojen, joiden ylitse liikkuivat levolliset ja raskaat pilvirintamat. Tuima, käsittämät ön särky. Miksi se näin häntä silpoi? Ja mitä hänessä oikeastaan tapahtui, kun hän kärsi siitä?
Kipu on aina totta, hän ajatteli.
Koko aavesäryn olemassaolo asetti Gamman todellisuuskuvan koetukselle. Sitä ei olisi pitänyt olla olemassa. Sille ei löytynyt mitään elimellistä syytä. Gamma ajatteli ihmistä, jonka jalkaa särkee, vaikka sitä ei enää ole.
Mutta jollakin lailla tuo särky oli nyt yhtä hänen tilansa ja koko kaupungin tilanteen kanssa.
Aavesärky oli eräänlainen muistutus, yksi monien joukossa, joita hänen päiviinsä oli siroteltu. Se muistutti häntä häviöstä, lihan hauraudesta ja siitä, miten olosuhteiden armoilla hänenkin mielenrauhansa oli. Eikö hänen päiväänsä, hänen näkemystään, hän en älynsä kirkkautta riittänyt samentamaan yksi vaivainen tikku, joka oli juuttunut syvälle etusormen niveltaipeeseen? Pistos kyljessä - ja hänen tasapainonsa, hänen päivärytminsä olisi mennyttä. Mitä mitättömin ja viheliäisin bakteeri, joka pesiytyisi hä nen vatsansa limakalvolle - ja hän olisi pakotettu oksentamaan ja ulostamaan vedet silmistä valuen.
Ja kuitenkin Gammassa eli itsepintainen toivo, että jokin hänessä kestäisi ja pysyisi vankkumattomana jopa kuolinvuoteella, pakolaisen mierontiellä, keskitysleirin parakeissa ja nyt täällä, tässä kaupungissa, joka hajoamistaan hajosi, äänettömästi ja epä dramaattisesti, matalien pilvikenttien alla.
13.
Gamman puhelinvastaajaan ei tullut enää viestejä edes L:n äidiltä. Tuon tuostakin kaupungissa syttyi tulipaloja. Gamma epäili, että suurin osa niistä on sytytetty tahallaan. Tulen kajo sai taivaanrannat, kattojen ja tornien siluetit lepattelemaan, kunnes aamu kätki liekit omalla hehkullaan. Yhä useammin rakennukset saavat palaa yksinään loppuun saakka; palokuntaa ei kuulunut eikä kukaan muukaan edes yrittänyt sammuttaa liekkejä. Savuhuntu leijui melkein pysyvästi kaupungin yllä.
Se ei johtunut pelkästään tuhopoltoista. Muunkinlaisia tulia sytytettiin. Ne olivat tavallaan mieron nuotioita. Siihen oli ilmeinen syy: monet kaupungin taloista olivat nyt aivan kylmillään eivätkä ihmiset viihtyneet sisätiloissa.
Keskellä katua saattoi palaa nuotio ja sen ääressä toisilleen vieraat vaikenivat ja palelivat. Toiset linnoittautuivat koteihinsa, mutta kaikki odottelivat kevään tuloa ikään kuin se voisi muuttaa asioiden kulun, ikään kuin heidän tuttunsa palaisivat muu ttolintujen mukana.
Kevään tuloa? Eikö se ollut ennenaikaista, kun toinen talvi ollut vasta aivan alullaan...
Pahimpia olivat sentään inhimilliset tulet. Yhä useammin näet kaupungissa tapahtui niin kutsuttuja spontaaneja syttymisiä. Gamma otaksui, että se liittyi jollain lailla ihmisten epävakaaseen mielentilaan. Hän oli itsekin nähnyt, kuinka vastapäisellä jalk akäytävällä kulkeva mies äkkiä pysähtyi. Gamma kuuli äänen, jonka hän muisti koulun kemiantunnilta: se oli syttyvän bunsenlampun humahdus.
Mies päästi kummallisen kimeän kirkaisun ja leimahti samanaikaisesti liekkisoihduksi. Siniset korkeat lieskat kurottivat kohden illan taivasta. Hetken tuo kauhistava ilmestys hulmusi ääneti paikallaan. Sitten se paiskautui katuun muodottomana ja vääntel ehtivänä liekkikäärmeenä rätisten ja kipinöiden. Uskomattoman nopeasti inhimillinen muoto hupeni ja katosi. Oli tyrmistyttävää, miten vähän ainetta sellaisesta tapauksesta voi jäädä jäljelle.
Vielä toisenkin kerran Gamma joutui näkemään sellaista, mitä hän ei olisi halunnut nähdä. Kadulla seisoi ryhmä ihmisiä, joka tukki jalkakäytävän kokonaan. He seisoivat piirissä ja aivan ääneti tuijottaen jotakin katukivien tasalla. Kun Gamma tuli lähemmä ksi tahtoen vain kulkea eteenpäin, piiri avautui ja paljasti kummallisen näyn. Nyt vasta Gamma tunsi etovan löyhkän.
Siinä olivat ihmisen jalkaterät, pelkät jalkaterät. Nilkoista ylöspäin Gamma näki vain valkoista tuhkaa, jonka ympärille oli levinnyt musta ja laaja vielä savuava rasvalammikko. Mutta merkillisintä oli, että nuo jalkaterät oli verhottu hyvänlaatuisiin na hkakenkiin ja englantilaisiin villasukkiin, jotka eivät olleet edes kärventyneet.
Oli niitä, jotka jäivät seisomaan keskelle risteystä. He odottivat, että auto ajaisi heidän päälleen, mutta liikenne oli nyt melkein kokonaan loppunut. Mutta ehkä he ajattelivat näkyvänsä siinä paremmin, ehkä heidät siitä olisi helpompi temmata pois, sin ne minne toiset oli jo viety.
Kirkot saattoivat olla tyhjiä, mutta rautatieasemalla, puistoissa ja ravintoloissa saarnattiin. "Pelastakaa edes sielut!" huusi ämyriin tavaratalon hissien luona tiukka laiha nainen, joka oli pukeutunut Gammalle tuntemattoman järjestön luumunpunaiseen u nivormuun, joka muistutti hieman pysäköinninvalvojien asuja.
Se käsitys, että vanhurskaat temmattiin näin taivasten valtakuntaan, mutta muille koitti tuomiopäivä, sai myös opponentteja. He väittivät, että kadonneita oli kohdannut oikeudenmukainen rangaistus ja ettei heitä suinkaan otettu autuuteen vaan päinvastoi n sinkautettiin suoraan kadotukseen. Gamman oli vaikea taipua kumpaankaan katsomukseen, niin sattumanvaraisesti ja sikäli tasapuolisesti näyttivät häviävän niin vanhurskaat, fariseukset kuin väärintekijät.
Kaupunkilaiset pysäyttelivät toisiaan kadulla: - Oletteko nähnyt sitä ja sitä? Hän katosi silloin ja silloin. Odottakaahan, minulla on tässä kuva...
He kaivelivat taskujaan ja lompakoitaan ja vetivät niiden uumenista toivorikkaina esiin rippikuvia, passikuvia, luokkakuvia, hääkuvia.
- Tämä on pari vuotta vanha, mutta ei hän ole paljoa muuttunut. Oletteko mahdollisesti nähnyt? Ettekö? Katsokaa vielä kerran. Oletteko aivan varma?
Ja kun toinen pudisti yhä vain päätään, he lähtivät hitaasti pois, kuva yhä kädessään.
Gamma jäi katsomaan poistuvien perään. Hän katsoi heidän selkiään ja alistuneita hahmojaan ahdistunein sydämin. Noita selkiä, hän ajatteli, hän ei tulisi koskaan enää näkemään.
14.
Tilastoja ei enää julkaistu, ja kenties niin olikin parempi. Juuri nehän olivat lietsoneet kaupunkilaisten paniikkia. Monet sanomalehdet olivat lakanneet kokonaan ilmestymästä. Syvenevä hiljaisuus valtasi kadut, kauppapaikat ja virastotalot. Yliopistollak aan ei enää luennoitu. Dosentti oli luvannut pitää luentosarjansa loppuun, mutta jo kahdesti Gamma oli turhaan käynyt sekä luentosalin ovella että dosentin vastaanotolla.
Ja nyt Gammakin oli alkanut suunnitella lähtöään. Olihan järjetöntä viipyä kaupungissa, joka kenties pian olisi aivan autio.
Mutta mihinkään konkreettiseen toimeen, muuttovalmisteluihin tai asioidensa hoitoon hän ei kuitenkaan tullut ryhtyneeksi. Aamuisin hän lähti heti herättyään ulos ja etsi jonkin vielä toimivan kahvilan.
- Tilauksia ei ole toimitettu, sanoi neiti tiskin takaa. - Meillä ei ole muuta tarjolla kuin leipää ja munia.
- Tuokaa jotain, Gamma sanoi. - Teetä ja mitä teillä nyt sattuu olemaan.
Tuodessaan hänelle lämmitettyä leipää tyttö kysyi varovasti: - Luuletteko, että tilanne vielä normalisoituu?
- Kuinka minä voisin tietää? Gamma sanoi. - Ehkä tämä onkin juuri normalisoitumista.
- Pilailetteko? tarjoilijatyttö kysyi.
- Oliko se normaalia, se miten me ennen elimme? Gamma tuli sanoneeksi, ties mistä syystä.
- No tähän verrattuna - kyllä! Kyllähän toki, tyttö vakuutti katsellen Gammaa yhä synkemmin ja karsaammin.
Gamma tunsi olonsa epämukavaksi ja siemaisi teetään, vaikka se oli vielä liian kuumaa. Äkkiä, varoittamatta, tarjoilija tempaisi leipälautasen Gamman nenän alta.
- Ei täällä kaikenlaisille tarjoilla, hän kivahti.
Gamman olisi pitänyt osata varautua. Sellainen äkkipikaisuus ja vihamielisyys olivat kaupungissa tavanomaisia reaktioita.
Kahvilasta Gamma maleksi satamapuistoon, jossa oli suuri shakkilauta, melkein tanssilavan kokoinen, ja puolen metrin korkuiset puiset nappulat. Sinne kokoontui aikaisemmin pelaajia joka ilta, jos sää oli vähänkään siedettävä. Viime aikoina hän oli nähnyt laudan liepeillä vain yhden vanhan miehen. Yksikseen hän ei pelannut, istuskeli vain penkillä ja odotti kärsivällisesti, että joku tulisi.
Kun Gamma lähestyi, hän oitis huusi: - Neiti, te siellä! Ettekö ottaisi yhtä erää?
- Minäkö? Gamma kysyi havahtuen synkistä ajatuksista. - Enpä tiedä. Pelaan aika kehnosti. Ei minusta ole teille vastusta.
- Ei se haittaa ollenkaan, hän sanoi. - Ihan vain ajankuluksi.
Hän aloitti nostaen hevosen takarivistä ja kysyi: - Luuletteko, että he ovat kaikki kuolleet?
- Eivät kaikki varmaankaan, Gamma sanoi siirtäen kaksin käsin yhtä talonpoikaa. - He ovat vain poissa. Ehkä he vielä palaavat. Mitä te itse ajattelette?
- Kuolleita kuin kivi, mies sanoi. - Mutta missä ovat ruumiit? Sanokaahan se. Ja koska tulee meidän vuoromme?
- Täytyy vain osata pitää varansa, Gamma sanoi hajamielisesti, ja siirsi toista talonpoikaa.
- Hah, niinkö luulette? Ettäkö olisi mahdollista pitää varansa? vanhus kysyi hieman pilkallisesti irrottamatta laudasta valpasta katsettaan.
Gamma kohautti olkapäitään. Tietenkään se ei ollut, mies oli aivan oikeassa. Pian heidänkin oli kadottava niin kuin noiden muiden.
Kun Gamma katsoi sataman suulle, hän tajusi, miten hiljaista sielläkin oli. Yksikään laiva ei ollut viime päivinä tullut eikä lähtenyt.
- Ettekö usko, että hekin yrittivät, mies sanoi ja shakkasi.
- Joko nyt? Gamma sanoi hämmästyneenä. - Siinä näette, ei tästä mitään tule.
- Näettekö tuon naisen? mies kysyi ja osoitti tummiin pukeutunutta pientä naista, joka kulki ruohikolla pussi kädessään Aina välillä nainen kumartui ja näytti kaivelevan maata.
- Mitä hän tekee? Gamma kysyi.
- Hän käy täällä joka päivä. Hän sanoo istuttavansa kukkasipuleita.
Nainen oli ehtinyt nyt pelaajien kohdalle. Hän nyökkäsi heille kuin tuttavilleen.
- Mitä te panette maahan? Gamma kysyi.
- Sipuleita ja mukuloita, hän sanoi.
- Mitä niistä tulee?
- Gladioluksia, anemoneja, ranunculuksia, varjoliljoja.
- Luuletteko olevanne täällä, kun ne puhkeavat kukkaan?
- En tiedä, hän sanoi, ja katsahti Gammaa yllättyneenä kuin hän ei olisi aikaisemmin ajatellut koko asiaa. - Ehkä olen, ehkä en.
- Luuletteko, että täällä on enää ketään, kun kesä on tullut?
- Vaikka ei olisikaan, hän sanoi ja syventyi taas puuhaansa.
- Oletteko te kaupungin palveluksessa? Gamma kysyi vielä hänen selältään, mutta ei enää saanut vastausta. Gamma tuijotti hänen kumartunutta selkäänsä ja yritin muistaa, missä oli nähnyt aikaisemmin naisen kasvot.
Eivät kasvot vaan ilme, Gamma ajatteli. Se on tuttu. Mutta mistä? Mistä?
Ja sitten Gamma muisti: Mutta hänhän on niin kuin Maitotyttö! Paljon vanhempana vain. Sama alasluotu katse, sama puhtaus, sama keskittyneisyys jokaisessa eleessä... Voi ihmettä! Dosentin pitäisi nähdä tämä, tosiaankin pitäisi. Siinä hän on ilmielävänä, s iunattu Maitotyttö!
15.
Postia ei tullut sinäkään aamuna. Gamma ajatteli, ettei hän enää koskaan saisi keneltäkään kirjeitä, ei edes nimettömältä.
Gammasta tuntui, että nyt olisi korkea aika hänenkin lähteä. Hitaasti ja puolihuolimattomasti hän alkoi haalia kasaan joitain välttämättömiä tarvikkeita, vaatteitaan, papereitaan. Mutta kun Gamma meni parvekkeelle, hän näki, että lapsille tarkoitettu pih akeinu heilahteli hieman. Sitä ei ollut aikoihin tapahtunut. Siellä keinui lapsi, ja hetken aikaa Gamma uskoi, että Inka oli palannut.
Hän kumartui katsomaan tarkemmin, ja silloin hän näki, että se olikin vieras lapsi, nuori poika.
Keinu pysähtyi ja poika katsoi ylös.
- Hei! Gamma huusi. - Sinä siellä!
Poika ei sanonut mitään. Gamma katseli häntä hetken odottaen ja sulki sitten parvekkeen oven. Hän etsi matkalaukkuaan, mutta ei muistanut, minne oli pannut sen. Ja mihin hän oikeastaan lähtisi?
Kun hän tunnin tai kahden kuluttua vilkaisi uudelleen ikkunasta, poika istui yhä keinussa. Vain istui.
Gamma meni parvekkeelle ja huusin: - Etkö mene jo kotiin?
Hän katsoi Gammaa, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Hänen kasvonsa olivat varjossa eikä Gamma voinut erottaa niin korkealta tarkasti hänen piirteitään.
- Eikö sinun pitäisi mennä kouluun? Gamma kysyi sitten, mutta muisti samassa, etteivät kaupungin koulut olleet toimineet enää kolmeen viikkoon.
Hän vain katsoi ja katsoi. Gamma sulki taas oven, mutta avasin sen heti uudelleen. Nyt pojan kasvot näyttivät Gammasta maidonvalkeilta ja sairailta. Hänen mielensä ei tehnyt ruveta huolehtimaan vieraasta lapsesta, mutta hän pelkäsi, että vastedes aina vi lkaistessaan ikkunasta hän näkisi pysähtyneen keinun ja sen poloisen istujan.
- Haluatko tulla ylös? Gamma kysyi vihdoin epäröiden ja melkein vihoissaan.
Hän tuli viipymättä.
Gamma antoi pojalle pari voileipää, mutta hän söi niistä vain toisen. Gamma näki, että hän oli hyvin väsynyt.
- Haluatko nukkua? Gamma kysyi.
Mutta hänen silmänsä olivat jo kiinni. Poika ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hän vain pudisti päätään tai nyökkäsi. Se oli kuin leikki. Gamman oli keksittävä kysymykset, joihin saattoi vastata vain kyllä tai ei. Mutta Gamman ei tehnyt mieli leikkiä , ja niin he kummatkin vaikenivat.
Kun hän oli herännyt myöhään iltapäivällä, he lähtivät puistoon; jotakinhan heidän oli tehtävä.
Missään muualla kaupungissa ei kasvanut niin monia puulajeja kuin tässä puistossa. Nyt puut olivat vielä paljaat, mutta hevoskastanjassa erottui jo kiiltäväntahmeita silmuja. Pian puhkeaisivat sen suuret, seitsensormiset lehdet ja pyökin soikeat ja silk inkarvaiset lehdet ja niiden jälkeen vihdoin kesätammen nahkeat, tummat lehdet. Silloin olisi vihdoin täysi kesä.
Joku viittilöi kaukana puistokäytävällä, siltä ainakin näytti. Alkoi olla niin hämärää, ettei Gamma voinut nähdä tarkasti.
- Onko tuolla joku? hän kysyi varmuuden vuoksi pojalta, joka seurasi hitaasti hänen perässään.
Hän teki päällään pienen eleen, niin vähäisen, ettei voinut tulkita, oliko se kyllä vai ei. Ehkä hän ei ollut havainnut sitä, mitä Gamma havaitsi.
Hän oli näkevinään varjon häilähtävän kauempana edessäni puistokäytävällä, vanhan kesätammen alla. Gamma kiirehti askeleitaan ja erotti nyt miehen hahmon. Hän katsahti taakseen ja äkkiä Gamma oli melkein varma siitä, että oli nähnyt L:n kasvot. Hän huusi toverinsa nimeä, mutta mies ei pysähtynyt eikä enää katsonut taakseen. Gamma kiersi puunrungon, mutta sen takana ei ollut ketään. Hän alkoi juosta ja kuuli pojankin juoksevan perässään askelin, jotka olivat niin keveitä, että ne töin tuskin saivat hiekan ratisemaan.
Mutta Gamma ei nähnyt enää tuttua hahmoa. He olivat nyt nousseet jyrkälle kalliolle. Gamma oli hengästynyt ja myös hieman tolaltaan. Hän seisoi raskaasti hengittäen kallion laella, ja nyt hän ajatteli, ettei ketään miestä kenties ollutkaan. Hänen aistins a alkoivat kenties pettää.
Kauan sitten, ehkä pojan ikäisenä, hän oli yrittänyt saada leijaa lentoon saman kallion päältä. Mutta leija oli väärin rakennettu, se ei koskaan noussut ilmaan. Hän kertoi sen pojalle kuullakseen oman äänensä. Poika ei nytkään sanonut mitään, mutta nyökk äsi niin kuin kokemus olisi ollut tuttu hänellekin. Gamma muisti, ettei vieläkään tiennyt pojan nimeä.
Mitä hän oikein tekisi pojan kanssa? Gamma alkoi pelätä, että nyt hän ei voisi lähteä kaupungista, tai että jos hän lähtisi, hänen täytyisi viedä poika mukanaan.
Aivan kallion juurella, hyvässä tuulensuojassa, paloi vähäpätöinen nuotio, jonka valo vangitsi heidän huomionsa ja pimensi muun illan.
Kaupunkilaisia istuskeli tulen ympärillä kymmenen tai ehkä kaksitoista. Mutta L:a tai ketään häntä muistuttavaakaan Gamma ei siellä nähnyt. Kun hän laskeutui varovasti kallion sivua, hän tunnisti eräitä kasvoja, vaikka liekit ja oksien varjot leikkivät p iirteillä ja tekivät ilmeistä vaikeasti tulkittavia. Hän näki nuotiolla lehtikioskin myyjän, Inkan isoäidin ja läheisen ruokamarketin kassan. Muutama rantojen mies nojaili lahoon veneeseen, jonka alla he varmaan yöpyivätkin. Siellä oli myös vanha mies, jo nka kasvoissa oli jotain poikkeuksellista. Hän näytti katsovan nuotioon kuten muutkin, mutta hetken päästä Gamma ymmärsi, ettei hän katsonut minnekään; hän oli sokea.
Poika, joka tuli perässä, meni suoraan sokean miehen luo, ja kosketti tämän kättä. Gamma kuuli huudahduksen, ikään kuin olisi lausuttu jokin nimi, mutta mikä, sitä hän ei kuullut. Ehkä se oli juuri nimettömän pojan nimi. Gammaa ilahdutti se, että poika o li nyt löytänyt tuttavan. Hän aikoi mennä lähemmäksi, mutta silloin hänet pysäytettiin.
Mies, joka pelasi shakkia puistossa, tervehti häntä ystävällisestui.
- Tässä me vielä olemme, hän sanoi. - Mutta minkä vuoksi, sanokaahan se. Kaikki me kysymme samaa: milloin ja kuinka se tulee tapahtumaan?
Poika ei tuijottanut liekkejä kuten muut, vaan tähyili jonnekin puiden alle. Myös vanha mies oli kääntänyt sinne päin sokeat silmänsä.
Siellä hän taas oli! Voi miten Gamma ilahtuikaan nähdessään hänet jälleen. Vanha Maitotyttö kaiveli ahkerasti paljasta maata. Alkoi olla jo niin hämärä että Gamma ihmetteli, kuinka hän enää näki uurastaa.
- Tuo rouva istuttaa kukkien mukuloita, Gamma sanoi pojalle. - Mistä hänellä riittääkin niitä niin paljon?
He seurasivat hänen hidasta ja vaivalloista kumarteluaan hämärässä puistossa, lauhan yötuulen levottomasti liikuttelemien oksien alla.
Joku sanoi hiljaa: - Onko tuo nainen aivan viisas?
Ehkä hän ei ollut, Gamma ajatteli. Mutta milloin tiedon ja viattomuuden liitto olisikaan mahdollinen?
Nuotion kitku, joka yhtyi etäisten tulipalojen savuihin ja kylmästä maasta nousevaan usvaan ja kaukaa mereltä saapuvaan sumuun, sai heidän silmänsä vuotamaan. Kaikki tuo kosteus, joka kumpusi sekä ulkoa että sisältä, sai nuotion valon häilymään yhä levot tomammin.
Oli alkanut tuulla. Mykkä poika heitti kuivan risun tuleen. Kun Gamma katsoi liekin leimahdusta, hänestä näytti siltä kuin jätepuiden joukosta olisi hetken vilahtanut ihmisen hiiltynyt sääri.
- Mitä tuolla on? Kuinka se on mahdollista? Mitä te oikein poltatte? Gamma huusi ja ponnahti pystyyn. Voimakas vavistus puistatti häntä.
Eräät lähellä värjöttelevistä silmäsivät Gammaa kummissaan. Shakkimies taputti häntä olkapäälle. - Mikä teille tuli? Älkää toki pelästykö noin. Minäkin huomasin sen. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Katsokaa tarkemmin! Se vain näyttää jalalta, mutta s e on pelkkää puuta.
- Pelkkää puuta? Jokin veistosko? Gamma kysyi. Jo toisen kerran hätkähtäen hän muisti kirkon ja sen ryövätyn ristin. Tännekö ristiinnaulittu siis oli päätynyt? Sielläkö oli Kristuksen oikea käsi?
- Kuinka niin? Ei, miten te sellaista ajattelette? shakkimies sanoi hämmästyneenä. - Jokin muita paksumpi oksa vain.
Gamma pakottautui tyyntymään ja kyykistyi uudelleen nuotion eteen. Vaikka se olisi ollutkin alttarin veistos, entä sitten? Miksei juuri ristiinnaulittu saisikin päätyä lämmittämään palelijoita...
Poika heitti tuleen taas uuden risun. Jos siellä oli mitään, sen pelastaminen oli jo myöhäistä. Ehkä se tosiaan oli vain kesätammen kuivunut oksa.
Gamma alkoi rentoutua ja samalla väsyä.
Oksan palaessa rätisten ja singotessa kipinäsuihkun korkealle ilmaan, hän muisti kauan sitten lukemansa säkeet. Mutta hän ei muistanut, kuka ne oli kirjoittanut ja milloin. Kuka tahansa se oli ollutkin ja kuinka kauan sitten ne oli kirjoitettukin, tuo tu ntematon tiesi myös Gammasta jotakin, mitä hän ei koskaan itse olisi tohtinut sanoa.
Etäisyys sumussa nyyhkyttää. On palanut lanta kirpeää. Kutsumustani muistan: elän, ettei etäisyys ikävöisi. Ettei kaupungin rajan takaa enää yksin itkisi maa.
Puiden yltyvä kohina kuulosti Gamman korvissa ihmisjoukkojen hälyltä, pauhinalta, joka lähestymistään lähestyi kaupungin rajan takaa.
Poika viskoi tuleen yhä uusia risuja. Gammasta oli hauska nähdä hänet niin toimeliaana ja keskittyneenä, nähdä värin nousevan hänen poskilleen, vaikka se oli ehkä vain nuotion kajastusta. Hänen teki äkkiä mieli sanoa pojalle jotain hellää ja kiihkeää. Mu tta hän ei rohjennut, ajatteli ainoastaan: Kultaseni! Voi, oma rakkaani!
Väri pojan poskilla lämmitti häntä kuin kesän odotus ja kuin kadonneiden paluun toivo.
Pojan askartelua katsoessaan Gammassa alkoi elpyä jotain elämää, todellista elämää muistuttavaa. Siitä ei voinut erehtyä, niin kipeää se teki. Hän kuuli äännähtävänsä heikosti ikään kuin jokin olisi yllättäen pistänyt häntä kylkeen tai sydämeen. Hän kuum eni ja hänen mielensä teki katkerasti itkeä.
Joku oli ojentanut hänelle huovan, kenties se oli vanha shakkimestari. Gamma verhosi sillä kasvonsa etteivät muut näkisi kuinka ne vääristyivät.
Oksat rätisivät. Pauhina voimistui. Gamma kuuli sen huovan ja nyyhkytystensä läpi ja ajatteli: "Nyt he siis saapuvat kotiin. Vihdoinkin! He tulevat takaisin yhdessä, yhtä aikaa. Minä saan taas nähdä L:n ja L:n veljen ja Tonjan ja Inkan ja kaikki muut. Ny t he palaavat, kaupunki herää taas eloon, ja vihdoinkin me saamme tietää, mitä oikeastaan tapahtui ja kuinka se tapahtui ja mikä on tämän kaiken tarkoitus."
Copyright Leena Krohn 1994