Johdantoa:
Tähtitieteestä ja valokuvauksesta. Filmistä digiin (I)
Tähtitiedettä olen harrastanut kouluajoilta 1960-luvun lopulta alkaen.
Tuohon aikaan laitteet olivat kuitenkin niin kalliita koulupojalle, että harraste jäi kirjojen lukemiseen. Pari kertaa poikkesin Jyväskylän tähtitieteellisen yhdistyksen Siriuksen tornilla Kypärämäessä ihmettelemässä mitä kunnon putkella voi
nähdä.Sen jälkeen seurasi muutto Tampereelle, opintoja ja perheen perustaminen.
Tähtitiede jäi siinä tohinassa sivuun.
Kesällä 1999 tilanne muuttui. Vanhin poikani Seppo oli juuri päässyt lukioon ja innostui tähtitieteestä. Hän alkoi vaatia kaukoputkea, jolla voisi katsella tähtiä ja planeettoja.
Hieman yllättäen onnistuin hankkimaan Venäjältä tuodun TAL-120 -kaukoputken, vieläpä melko edullisesti. Tämä seurantamoottorilla varustettu 120-millimetrinen Newton-kaukoputki on parin vuoden aikana osoittautunut hinta-laatusuhteeltaan aivan erinomaiseksi. Eipä siis ihme, että Sepon kiinnostus tähtitieteeseen sai myös isin innostumaan asiasta uudelleen.
Kuvassa poikani Seppo ja Jukka ovat katselemassa uutta kaukoputkea elokuussa 1999.
Syysiltojen pimennyttyä huomasin, että vanha Zenit -järjestelmäkamera käy suoraan TAL-kaukoputken okulaarin paikalle. Tästä alkoi kiinnostus tähtivalokuvausta kohtaan. Olen kuvannut myös Olympus OM-10 ja OM-2 -kameroilla, kun pienen etsiskelyn jälkeen Teknofokus Oy:stä löytyi välirenkaita ja sovittimia TAL-kaukoputkea varten. Suurin osa näilläkin sivuilla olevista tähtikuvistani on kuitenkin otettu Zenitillä, sillä tämä vanha ja kömpelö 1950-luvun teknologiaa edustava venäläinen kamera toimii paremmin talvipakkasilla. Olympuksista on useaan otteeseen loppunut paristo, kun mekaanisella verhosulkimella varustettu Zenit ei ole moksiskaan -20 asteen pakkasessa.
Tähtivalokuvaus ei ole helppoa
Monet oppirahat tuli maksettua kaudella 1999-2000. Pari ensimmäistä filmirullaa elokuussa 1999 meni pilalle, kun lähetin ne kehitettäväksi "edullisiin" Ifi- ja Extra-Film -postimyyntiliikkeisiin. Onneksi Kangasalta löytyi valokuvausliike, jonka omistaja osoitti ymmärrystä harrastettani kohtaan. Hän huolehti ettei kuvia pilata kuvavalmistamoissa automaattivalotuksella.
Ei tämäkään tosin kaikkia ongelmia ratkaissut, vaan epäonnistuneita kuvia tuli edelleen paljon. Suurin syy oli yleensä liian iso suurennus ja ylipitkä valotusaika. Parhaat kuvat ds-kohteista olenkin saanut kytkemällä kameran suoraan kaukoputkeen okulaarin paikalle. Suurennus on tällöin noin 16x. Käyttämällä 400-800 ASA filmiä ja 2-5 minuutin valotusaikoja olen saanut filmillä näkyviin 15-16 magnitudin tähtiä.
Isommilla suurennuksilla ja pitemmillä valotusajoilla (10-30 min) kuvat hyvin usein epäonnistuivat ensimmäisinä vuosina, vaikka Talissa on seurantamoottori.
Talin ongelma tähtivalokuvauksessa on sen hyvä puoli eli tolppajalusta. Tolppajalusta vaatii mahdollisimman tasaisen alustan. Keväällä 2001 tein harkkotiilistä ja betonista pihalle tasaisen alustan, jossa kaukoputki seisoo vaakasuorassa.
Oheiset kuvat kertovat miten valoin alustan.
Jos ei aio rakentaa kotipihalleen ihan tähtitornia, tasainen ja vaakasuora alusta auttaa jo huomattavasti kaukoputken suuntaamista sekä tähtitaivaan katselua. Betonialustalle voi lisäksi merkitä valmiiksi jalkojen paikat, jolloin rektaskensioakselin suuntaaminen kohti Pohjantähteä helpottuu ja nopeutuu. Samalla seurantamoottori toimii varmemmin.
Tällainen pieni tasainen alusta on edullinen ja lisäksi naapureiden kannalta ystävällisempi ja viehättävämmän näköinen kuin omatekoinen tähtitorni.
Betonista valettu tasainen alusta on ollut ehkä tärkein parannus, jolla olen saanut kaukoputkestani enemmän hyötyä. Sama alusta on ollut käytössä myös talvella 2003-04, jolloin käytössäni oli 200-millinen Tal-200K -kaukoputki. Ilman kunnollista alustaa havainnointi noin kaksi kertaa vanhaa putkea painavammalla laitteella olisi ollut kotioloissakin jokseenkin hankalaa. Ison putken tehosta huomattava osa olisi mennyt hukkaan.
Ongelma lienee varsin yleinen vähänkin isompien harrastajakaukoputkien kohdalla. Useimmissa on kohtuullisen hyvä optiikka, mutta huonot jalustat. Jos harrastaja haluaa saada kaukputkestaan täyden hyödyn, kannattaa käyttää energiaa jalustan tukevuuden paranteluun.
Tämä ei silti tarkoita etteikö varsinkin ds-kohteiden kuvaamisessa riittäisi ongelmia. Voimakkaita suurennuksia käytettäessä Talin seurantamoottori nimittäin aiheuttaa kaukoputken heilumista, kun painava kaukoputki kääntyy koneiston mukana, vaikka akseli olisi kuinka tarkasti suunnattu alkuillasta kohti Pohjantähteä. Pienetkin liikkeet tulevat armotta esiin pitkillä valotusajoilla, kun suurennus on 100-150 -kertainen.
Siksi tein samalla omalle tähtihavaintopaikalleni teräksisen lisätuen, jolla Talin tolppajalkaa voi tukea entisestään. Teräksisen putken läpi menee kierretanko, jonka saa siipimuttereilla kiinni kaukoputken jalkaan. Tarkoitusta varten taivutin alumiinilatasta tuen, johon porasin reiät kierretankoa varten.
Kun Talin tolpan kolme jalkaa on kerran sovittanut alustalle ja lisätuen siipimuttereiden kierteet kerran mitannut kohdalleen, kaukoputken rektaskensioakselin saa varsin nopeasti ja tukevasti kohti Pohjantähteä.
Valotusajat ja suurennukset
Aloittelevan tähtivalokuvaajan suurimpia virheitä on liian voimakkaan
suurennuksen käyttäminen. Itse asiassa voimakkaita suurennuksia tarvitaan melko harvoin, sillä
harrastajan ulottuvilla olevat ds-kohteet tulevat esiin usein jo 8-30x
suurennuksilla. Monet sumumaiset kohteet (Andromedan ja Orionin sumut) ovat kooltaan
niin laajoja, että ne eivät edes mahdu näkökenttään käytettäessä liian voimakasta
suurennusta. Tällöin liian voimakas suurennus on jopa haitta. Suuren osan
harrastajan ulottuvilla olevista ds-kohteista saa esiin 400-800 ASA filmillä käyttämällä
2-10 minuutin valotusaikoja.TAL-120 on sinänsä varsin hyvä kaukoputki nimenomaan valokuvaukseen. Sen aukkosuhde on 805/120=6,7 eli kyseessä on ns. nopea kaukoputki.
TAL-kaukoputken hyvä puoli on kamerapidike (ks. oheinen kuva). Eräät parhaista tähtikuvistani olenkin ottanut kiinnittämällä tähän pidikkeeseen Olympuksen tai Zenitin ja 400 mm Soligor-teleobjektiivin. Yhdistelmä antaa 8x suurennuksen. Monien laajojen sumumaisten kohteiden kuvauksessa se on tuottanut parhaat kuvat. Usein myös 135 mm Vivitar -objektiivi on tuottanut erinomaisia kuvia, ja esim. revontulien kuvaamiseen sopii jopa laajakulma, esim. 35 mm.
Alkusyksystä 1999 valokuvien onnistumisprosentti oli ehkä 10 eli rullalla oli yleensä 3-4 kunnon kuvaa. Loppukeväällä 2002 onnistumisluku oli noussut yrityksen ja erehdyksen menetelmällä 35% tietämille. Aika monet ds-kohteet, kuten Messierin listaamat pallomaiset ja avonaiset tähtijoukot olen onnistunut nappaamaan filmille.
Tällä hetkellä olen siirtynyt digitaaliseen kuvaukseen.
Nettiä selattuani päädyin kokeilemaan web-kameran muuttamista tähtivalokuvaukseen sopivaksi, koska ohjeita oli tarjolla. Aikomukseni on harjoitella web-kameralla ennen siirtymistä digitaaliseen järjestelmäkameraan. Web-kameran jälkeen olen hankkinut myös Nikon Coolpix 4500 -kameran, jossa on B-valotusaika ja mahdollisuus kuvata okulaarin kautta.
Jorma Mäntylä (JM)
YTL, toimittaja
Tanhuanpääntie 25
36200 KANGASALA
03-3765860, 0400-333575
E-mail: jmantyla@kaapeli.fi
