Olen Ahmad Razai, afganistanilainen poika, 13 vuotta vanha. Asun perheeni kanssa Helsingissä. Meillä oli Afganistanissa tosi hyvä elämä ja meillä oli kolme taloa. Kun talebanit tulivat Afganistaniin, siitä tuli meille painajainen. Oli perjantai ja aamupäivällä isäni lähti kotoa rukoilemaan moskeijaan. Iltapäivällä hänet tuotiin kotiin tapettuna. Hänen päänsä oli verinen ja irti vartalosta. Sain ison shokin ja pahan änkytyksen. Näin omin silmin tapahtuman. Vieläkin änkytän. Se oli elämäni pahin päivä. Näen yhä joskus painajaisia isästäni. Tämän jälkeen äiti puhui välittäjän kanssa. Me lähdimme pakoon omasta maastamme.

Ensin menimme Pohjois-Afganistaniin. Siellä me erosimme toisistamme. Salakuljettaja sanoi: "Koko perhe on vaikea viedä kerralla." Me kolme, minä, isoveli ja isosisko, joka oli silloin 17 vuotta vanha, lähdimme salakuljettajan kanssa pakomatkalle. Matka oli todella kauhea ja joka paikassa venäläispoliisit kysyivät meiltä passia. Kun meillä ei sitä ollut, raha korvasi kaiken. Nälkä ja pelko oli koko ajan läsnä enkä koskaan unohda sitä matkaa. Muistelen aina, kun pakomatkalla tuli ikävä kotiin ja nälkä. Silloin rupesin lyömään isosiskoani ja kysyin häneltä, minne olemme menossa, missä on äitini ja miksi isoveli yhtäkkiä Venäjällä katosi. Minua harmitti kovasti, kun isosiskollakaan ei ollut vastausta kysymyksiini.

Sen jälkeen kun me kolme olimme lähteneet pakosalle, toiselle siskolle kävi tosi pahasti Afganistanissa. Hän joutui naimisiin alaikäisenä talebanien aikana. Sitten sisko tuli raskaaksi. Hänen miehensä tapettiin raa'asti. Sisko-parka joutui monta kertaa mielisairaalaan ja sukulaiset hoitivat lapsen. Hän on minun siskoni, jota rakastan sydämestäni ja ajattelen häntä koko ajan. Asia vaivaa minua ja perhettäni kovasti. Hän ei päässyt tulemaan mukaan Suomeen, koska hän oli jo 18-vuotias eikä Suomen Ulkomaalaisvirasto antanut hänelle oleskelulupaa. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, että meillä on elämä aivan erilaista. Toivon ja rukoilen kovasti siskoni pääsevän Suomeen.

Minä siis saavuin isosiskoni kanssa Suomeen 1999 joulukuussa alaikäisenä. Olin niin väsy- nyt, että nukahdin heti Helsingin lentokentällä. Emme osanneet sanaakaan suomea. Ensin poliisit haastattelivat meitä ja olimme yötä Helsingissä. Seuraavana aamuna lähdimme suoraan junalla perhe- ja ryhmäkotiin. Lukkarilassa olivat lapset, jotka olivat ilman huoltajia tulleet Suomeen niin kuin me. Alussa oli kaikki vaikeaa, mutta vähitellen totuin elämään ja Lukkarilaan. Viihdyin siellä hyvin, vaikka en tiennyt perheestäni mitään. Lukkarilassa oli erittäin mukavia työntekijöitä. Heistä tuli meille tosi ystäviä ja vieläkin olemme yhteydessä heihin. Ensin luulin, ettei Suomessa voi saada ystäviä. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tietysti riippuu itsestäkin, kuinka tulee toimeen ihmisten kanssa.

On vaikea olla kahden kulttuurin välissä. Kun olen afganistanilaisten kanssa, minusta tuntuu, että olen aivan suomalainen. Mutta kun olen suomalaisten seurassa, tunnen olevani afganistanilainen. Kysyn joskus itseltäni, kuka minä oikeastaan olen. Mielestäni omaa kulttuuria on aina arvostettava, muuten ihminen jää yksin.

Silloin kuin olin Lukkarilassa, harrastin voimistelua. Mutta sitten se ei enää kiinnostanut minua ja aloin harrastaa ratsastusta. Se oli haaveeni, joka toteutui hetkeksi. Tällä hetkellä harrastan lukemista. Haluaisin ratsastaa ja soittaa pianoa, mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Koulu meni todella hyvin, kun asuin Lukkarilassa. Ainakaan kukaan ei kiusannut minua puhevikani takia, tai ehkä kiusasikin, mutta minä olin silloin nuorempi enkä välittänyt. Tein kysymyksiä ohjaajille ja joskus haastattelin heitä. Minua kutsuttiin Lukkarilassa kirjaston johtajaksi, koska olin kova lukija. Minulla oli siellä oma kirjasto.

Jokainen kulttuuri luo omia hahmojaan, tarujaan ja perinteitään ja joulupukki kuuluu vain tiettyihin kulttuureihin. Suomalainen joulupukki oli minulle ihan uusi kokemus. Kirjoitin joulupukille kirjeen ja kysyin, voisiko hän tuoda äitini Afganistanista tänne. Sainpas vastauksen ja siinä luki, ettei joulupukki voi varastaa ihmisiä. Petyin joulupukkiin. Sain tilalle muita lahjoja. Äitini ja kaksi veljeäni saapuivat Suomeen tammikuussa 2002. Taas elämäni muuttui erilaiseksi. Muutimme Turkuun ja se oli kauhea paikka. Siinä talossa oli paljon torakoita. En olisi uskonut, että Suomessa voi olla taloissa torakoita. Sen lisäksi talo haisi pahalle. Kukaan ei voinut auttaa meitä. Alussa meillä ei ollut edes huonekaluja. Yöllä kaikilla piti olla takit ja pipot päällä, koska Suomen talvi ei olekaan helppo. Elimme viikon ilman mitään ja se masensi kovasti meitä. Pikkuhiljaa sitten isosiskon ystävät ja eräs veljeni opettaja auttoivat meitä paljon ja toivat meille, mitä tarvitsimme. Hyvä että ystävät ovat olemassa. Turun koulussa minua kiusattiin melkein joka päivä. Mutta oli hyvä, että opettajat olivat mukavia ja minusta tykättiin ja välitettiin paljon. Opettajien mielestä minä olen fiksu, ahkera ja kohtelias. Turussa ei siis mennyt kovin mukavasti. Oli tylsää ja koko ajan ikävä Lukkarilaan. Se teki minut iloiseksi, kun pääsimme pois sieltä talosta.

Isosiskon ystävät löysivät meille asunnon Helsingistä. Olen kuullut, että Suomessa on harvinaista, että naapurit välittävät toisistaan ja varsinkin maahanmuuttajista. Mutta kävi toisin. Naapurissa asuu todella huomaavainen ja mukava nainen. Hän tuli heti sanomaan meille tervetuloa. Meitä kaikkia helpotti vähän, kun naapuri oli meillä käymässä, ei tuntunut ikävältä. Toivottavasti löydän hyvän koulun ja harrastuksen Helsingistä. Toivon vieläkin siskoni pääsevän Suomeen mahdollisimman pian.

Ahmad Razai on kirjoittanut tekstin Pakolaisneuvonnan järjestämään kirjoituskilpailuun. Se on julkaistu kirjassa Harju (toim.): Palasina maailmalla - Turvapaikanhakijoiden kirjoituksia.