Humanitaarisen oikeuden historia kytkeytyy vahvasti Punaisen Ristin liikkeen historiaan. 

Henry Dunant esitti kirjassaan Solferinon muisto (1862), että kansainvälisellä yhteisöllä tulisi olla säännöt niiden ihmisten suojelemiseksi, jotka eivät ota osaa taisteluihin. Tästä aloitteesta ensimmäinen sopimus maavoimien haavoittuneiden ja sairaiden kohtelun parantamisesta laadittiin Genevessä vuonna 1864.

Sodan oikeussääntöjen lisäksi Dunant ehdotti kansainvälisen järjestön perustamista, huolehtimaan haavoittuneista ja sairaista sodan aikana. Tästä aloitteesta syntyi Punaisen Ristin kansainvälinen komitea (ICRC). Tänään kansainvälinen Punaisen Ristin liike on yleismaailmallinen järjestö, jolla on valtioiden sille Geneven sopimuksilla antama erityinen kansainvälinen valtuutus toimia kaikilla konfliktikentillä.

Punaisen Ristin komitea on aloitteiden tekijänä ratkaisevasti vaikuttanut humanitaarisen oikeuden sopimusten syntyyn. Komitean sopimusaloitteet ovat pääsääntöisesti syntyneet vasta koetun sodan kokemusten pohjalta, ja niiden vastaanotto on yleensä ollut myönteinen sodan kauhujen vielä ollessa tuoreessa muistissa.

Komitea tarkkailee jatkuvasti sotien ja selkkausten luonnetta ja kansainvälisen ilmapiirin ollessa suotuisa pyrkii aikaansaamaan parannuksia voimassa oleviin sopimuksiin. Aloitteista keskustellaan Punaisen Ristin kansainvälisissä konferensseissa. Viime vuosien merkittävimpiin saavutuksiin kuuluu maamiinojen käytön kieltävä ns. Ottawan yleissopimus vuodelta 1997. 

Komitea edistää humanitaarisen oikeuden tuntemusta tutkimuksen, tiedotuksen, koulutuksen ja kampanjoiden avulla. Tutkimustyö on keskitetty Genevessä toimivaan Henri Dunant -instituuttiin. Eritystä kiitosta on saanut myös komitean humanitaarisen oikeuden neuvontapalvelu, jonka tarkoituksena on auttaa valtioita humanitaarisen oikeuden täytäntöönpanossa tarjoamalla näille lainopillista neuvontaa. Sopimusten tunnetuksi tekeminen kuuluu myös kansallisten yhdistysten tehtäviin.

Teksti: Suomen Punainen Risti.