Ihmisoikeuskasvatuksen ensisijaisena ja perimmäisenä tarkoituksena on antaa yksilöille keinoja omien ja muiden oikeuksien puolustamiseen. Oikeudellisesta näkökulmasta ihmisoikeuskasvatuksen sisältö pohjautuu lähinnä kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin. Peruskivenä voidaan pitää YK:n yleismaailmallista ihmisoikeusjulistusta.

Ihmisoikeusjulistusta täydentävät lukuisat erityiskysymyksiä käsittelevät yleismaailmalliset ihmisoikeussopimukset, joista keskeisimmät ovat kansalais- ja poliittisten oikeuksien sopimus, taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimus, rotusyrjinnän poistamista koskeva sopimus, naisten syrjinnän poistamista koskeva sopimus, kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastainen sopimus sekä lapsen oikeuksien sopimus. Kaikki sopimukset sitovat myös Suomea.

YK:n suositusten mukaan myös humanitaarinen oikeus eli ns. sodan säännöt tulisi sisällyttää ihmisoikeuskasvatukseen jo rauhan aikana. Lisäksi ihmisoikeuskasvatuksessa tulisi ottaa huomioon myös alueellisesti merkittävät sopimukset. Suomalaisten oikeussuojan kannalta merkittäviä sopimuksia ovat Euroopan ihmisoikeussopimus ja Euroopan sosiaalinen peruskirja.

Käytännössä monet ihmisoikeudet on turvattu kansallisella lainsäädännöllä. Tällöin puhutaan yleensä perusoikeuksista. Suomessa toteutettiin vuonna 1995 ns. perusoikeusuudistus ja vuonna 2000 tuli voimaan uusi perustuslaki. Uuden perustuslain 2. luku sisältää luettelon perusoikeuksista, jotka heijastelevat myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sisältöä.

Ihmisoikeuskasvatuksessa on tärkeää myös kiinnittää huomiota keinoihin, joilla ihmisoikeuksia voidaan valvoa ja joilla ihmisoikeusloukkauksiin voidaan puuttua.

Perustuu tekstiin Kouros: Ihmisoikeuskasvatus.