Oikeus turvapaikkaan on yksi harvoista asioista, joissa vuoden 1948 ihmisoikeuksien julistus menee pitemmälle kuin mistä valtiot ovat sittemmin kyenneet sopimaan oikeudellisesti velvoittavin kansainvälisin sopimuksin. 

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 14. artiklan mukaan jokaisella vainotulla on "oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa". Pakolaisuus on eräs aikakautemme vakavimmista ihmisoikeusongelmista, ja pakolaisia on jo kaksikymmentä miljoonaa.

Vuodelta 1951 oleva YK:n pakolaissopimus on tarkoitettu antamaan suojaa vainotuille. Ensi sijassa se edellyttää pakolaisten saavan oleskelumaassaan saman kohtelun kuin maan omat kansalaiset. Pakolaissopimus ei sisällä ihmisoikeuksien julistuksen 14. artiklaa vastaavaa määräystä varsinaisesta oikeudesta turvapaikkaan. Sen sijaan siihen sisältyy tärkeä palauttamisen kielto, joka antaa suojaa vainotuille samaan tapaan kuin ihmisoikeussopimusten kidutuskielto estää karkottamasta henkilöä maahan, jossa tämä joutuisi epäinhimillisesti kohdelluksi.

Pakolaisille annettavan suojan muoto eli turvapaikka on silti jäänyt kansallisessa lainsäädännössä säänneltäväksi instituutioksi. Suomen ulkomaalaislaissa turvapaikan saamisen edellytykset on määritelty YK:n pakolaissopimuksen pakolaismääritelmää läheisesti seuraten.

Perustuu tekstiin Scheinin: Yhteiset ihmisoikeutemme.