Ensimmäiset ihmisoikeuksia koskevat kansainväliset sopimukset liittyivät uskonnonvapauden hyväksymiseen (esimerkiksi Westfalenin rauhansopimus vuodelta 1648) ja orjuuden poistamiseen. Jo Wienin kongressi tuomitsi orjuuden vuonna 1815, ja 1800-luvun loppupuoliskolla tehtiin myös muita orjuuden kieltäviä kansainvälisiä sopimuksia. Toinen kansainvälisen yhteistyön alue oli sodan lakien valmistelu. Kehitykseen vaikutti suuresti Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC) perustaminen vuonna 1864. 

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen maailmassa on vallinnut kasvava usko siihen, etteivät hallitukset yksin kykene turvaamaan kaikkia ihmisoikeuksia. Jo Kansainliitto – eli ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu yleismaailmallinen hallitustenvälinen järjestö – yritti ottaa tehtäväkseen ihmisoikeuksien suojelun kansainvälisin keinoin, vaikka ihmisoikeuksia ei edes mainittu järjestön mandaatissa. Kansainliiton osallisuus rajoittui kuitenkin pääasiassa vähemmistöjen suojelun tiettyjen ehtojen vahvistamiseen joissakin maissa. 

Vuonna 1919 perustettu Kansainvälinen työjärjestö ILO on kehittänyt uusilla sopimuksilla 1900-luvun alussa määriteltyjä teollisuustyöläisten työolojen standardeja. Orjuutta koskeva Genevessä 15. päivänä syyskuuta 1926 tehty kansainvälinen yleissopimus päätti pitkäaikaiset ponnistelut orjuuden kieltämiseksi. Pakolaisten suojelua koskevat sopimukset taas hyväksyttiin 1933 ja 1938.

Kaikesta huolimatta kansainväliset ihmisoikeudet eivät hahmottuneet vielä sotienvälisenä aikana, vaan 1920- ja 1930-lukujen totalitaariset hallitukset loukkasivat karkeasti ihmisoikeuksia valtioiden omilla alueilla. Toisessa maailmansodassa ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa loukattiin karkeasti. Sodan aikana yritettiin myös eliminoida kokonaisia kansanryhmiä rodun, uskonnon tai kansallisuuden takia. Oli siis ilmeistä, että ihmisoikeuksien suojeleminen edellytti kansainvälisiä sopimuksia, sillä ihmisoikeuksien kunnioitus on maailmanrauhan ja edistyksen keskeisiä edellytyksiä.