Kansainväliset rahoituslaitokset (maailmanpankki ja kansainvälinen valuuttarahasto IMF) perustettiin maailmansotien jälkeen, jotta valtiot voisivat huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista.

Kylmän sodan, eli kahden kilpailevan talousjärjestelmän, aikaan Kansainvälistä valuuttarahastoa pidettiin liberaalin talouspolitiikan edistäjänä. Todellisuudessa valuuttarahasto ja Maailmanpankki korostivat tekevänsä avustus- ja lainapäätökset ainoastaan taloudellisten näkökohtien perusteella. Kyseiset tahot eivät siis periaatteessa puuttuneet valtioiden poliittisiin järjestelmiin eivätkä varsinkaan niiden sisäisinä asioina pidettyihin ihmisoikeuksiin.

Nykypäivänä tilanne on kuitenkin toinen. Markkinatalouden sääntöjen noudattamisesta on tullut avustusten ja lainojen myöntämisen edellytys, ja kurinalainen talouspolitiikka on yhteistyön perusedellytys. Tiukka talouskuri tarkoittaa valitettavasti sitä, että valtioiden ja erityisesti kehitysmaiden, on entistä vaikeampaa huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista ja vastata siten ihmisoikeuksien toteutumisesta.

Useat kansainvälisten rahoituslaitosten vaatimukset ovat itse asiassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaisia. Sama kansainvälinen yhteisö, joka toisaalla on sitoutunut turvaamaan perusvapaudet ja ihmisarvoisen elämän kaikille, asettaa toisaalla kehitysmaiden hallituksille ehtoja, jotka estävät niitä huolehtimasta ihmisoikeuksien (etenkin taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien) turvaamisesta. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tarkan tulkinnan mukaan velvollisuus oikeuksien toteutumisen turvaamisesta siirtyy tällöin kansainväliselle yhteisölle – sille samalle, joka esittää markkinatalouden vaatimukset.

Perustuu tekstiin Anttila: Ihmisoikeusnäkökulmia globalisaatioon ja kehitykseen.