Kahvi, suklaa, banaanit, appelsiinit, tee... Monet päivittäin nauttimamme elintarvikkeet on viljelty kehitysmaissa. Useimmiten kuitenkin vain pieni osa kuluttajien maksamasta hinnasta päätyy elintarvikkeiden tuottajille kehitysmaihin. Suuri osa kehitysmaiden pienviljelijöistä ja maatyöntekijöistä elää taloudellisessa ahdingossa, kun tuotteista saadut tulot eivät riitä elämiseen tai lasten koulutukseen.

Maailmantaloudessa vallitsevat tiukat kysynnän ja tarjonnan lait eivät ota huomioon kaupankäynnin heikoimpia osapuolia, kuten kehitysmaiden maatyöntekijöitä ja pienviljelijöitä. Useiden raaka-aineiden kauppa on vain muutaman suuryrityksen hallussa, ja siksi ne voivat säädellä maailmankaupan hintoja mielensä mukaan. Joillakin monikansallisilla yhtiöillä on enemmän rahaa kuin yksittäisillä köyhillä valtioilla.

Monet kehitysmaat kilpailevat monikansallisten yhtiöiden tuomista vientituloista, eivätkä ne tulojen menettämisen pelossa uskalla puuttua niiden toimintaan, esimerkiksi työolosuhteisiin. 500 suurinta monikansallista yritystä hallitsee 70 prosenttia koko maailmankaupasta, kun taas maailman 49 köyhintä valtiota – joissa asuu noin kymmenesosa maailman väestöstä – hallitsee alle 0,5 prosenttia maailmankaupasta.

Reilun kaupan järjestelmä sai alkunsa 1980-luvulla meksikolaisten kahvinviljelijöiden ehdotuksesta. Kahvin hinta maailmanmarkkinoilla oli tuolloin niin alhainen, että se ei riittänyt turvaamaan viljelijöiden ja heidän perheidensä toimeentuloa. Paikalle saapuneet hollantilaiset avustustyöntekijät kysyivät viljelijöiltä, mitä he toivovat kehitysyhteistyöltä. Kahvinviljelijät vastasivat, että he haluaisivat mieluummin ansaita toimeentulonsa omalla työllään kuin olla kehitysavun passiivisia vastaanottajia.

Reilun kaupan tarkoituksena on parantaa kehitysmaiden pienviljelijöiden mahdollisuuksia myydä tuotteitaan kansainvälisillä markkinoilla. Reilun kaupan tuotteista maksetaan viljelijöille aina reilun kaupan takuuhinta, joka saattaa olla huomattavasti maailmanmarkkinahintaa korkeampi. Takuuhinta määritellään viljely- ja elinkustannusten mukaan. Hinnan täytyy kattaa viljelystä aiheutuneet kustannukset ja taata viljelijän perheen toimeentulo niin, että esimerkiksi lasten lähettäminen kouluun on mahdollista.

Reilussa kaupassa on tavoitteena käydä kauppaa mahdollisimman suoraan viljelijöiden kanssa, ja siksi tuotantoketjusta on karsittu ylimääräisiä välikäsiä. Reilu kauppa takaa viljelijöille pitkät kauppasuhteet ja tarjoaa mahdollisuuden ennakkorahoitukseen. Pitkät kauppasopimukset tuovat viljelijän työhön vakautta, ja ennakkorahoituksen ansiosta viljelijän ei tarvitse ottaa lainaa esimerkiksi tuotantoa kehittäessään.

Reilussa kaupassa tuotteista maksetaan myös niin sanottua reilun kaupan lisää, joka käytetään pienviljelijöiden osuuskunnissa sosiaalisiin projekteihin, esimerkiksi terveydenhoitoon, koulutarvikkeisiin tai yhteisiin maatalouskoneisiin.

Reilu kauppa kiinnittää huomiota myös kehitysmaiden maatyöläisten oikeuksiin. Se varmistaa, että suurtilojen työntekijöille maksetaan työstä lainmukainen korvaus ja että työntekijöiden työolot (mm. työaika) ovat muutenkin lainmukaiset. Kaikilla reilun kaupan tuotteita tuottavien tilojen työntekijöillä on myös oltava mahdollisuus liittyä ammattiyhdistykseen.

Reilun kaupan merkkijärjestelmässä tuottajilta vaaditaan sitoutumista ihmisoikeussopimuksiin ja ympäristömääräyksiin. Reilun kaupan merkki takaa, että tuotannossa on noudatettu kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksia, YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja lapsen oikeuksien sopimusta. Tuotannossa ei saa käyttää lapsityövoimaa.

Reilun kaupan järjestelmään hyväksyttyjä tiloja valvotaan jatkuvasti. Valvonta perustuu käynteihin tiloilla ja kirjalliseen dokumentaatioon. Reilun kaupan kansainvälisen kattojärjestön FLO:n (Fairtrade Labelling Organisations International) valtuuttamat puolueettomat tarkastajat vierailevat sertifioitujen tuottajien luona säännöllisesti vähintään kerran vuodessa. Mikäli ehtojen noudattamisessa havaitaan puutteita, tuottajat joutuvat määräajaksi vientikieltoon.

Suomessa reilun kaupan merkkiä myöntää ja sen käyttöä valvoo vuonna 1998 perustettu Reilun kaupan edistämisyhdistys ry. Yhdistys ei itse osallistu kaupankäyntiin, vaan toimii kehitysmaiden tuottajien ja suomalaisten kauppiaiden välisenä linkkinä. Yhdistys myös tiedottaa Suomessa maailmankaupan ongelmista ja reilun kaupan periaatteista.

Suomessa on myynnissä reilun kaupan banaaneja, kahvia, teetä, kaakaota, suklaata, sokeria, hunajaa, ananasta ja appelsiineja. Reilun kaupan tuotteet kuuluvat jo lähes jokaisen suomalaisen ruokakaupan valikoimiin. Ne on merkitty kansainvälisellä sinimustavihreällä tunnuksella, joka kuvaa vilkuttavaa ihmistä. Logo symboloi reilun kaupan järjestelmään kuuluvia ihmisiä, niin tuottajia kuin kuluttajiakin.

Reilun kaupan merkkijärjestelmä tarjoaa vaihtoehdon niille, jotka haluavat omilla kulutusvalinnoillaan edistää kehitysmaiden myönteistä kehitystä. Vuonna 2005 reilun kaupan tuotteita myytiin yhteensä jo 22 eri maassa: 16 Euroopan maassa sekä Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Meksikossa ja Japanissa.

Reilun kaupan merkki ei tarjoa vastausta kaikkiin maailmankauppaan liittyviin ongelmiin, mutta se tukee konkreettisesti reilun kaupan järjestelmässä mukana olevia viljelijöitä. Tällä hetkellä reilun kaupan järjestelmään kuuluu noin miljoona viljelijää ja työntekijää. Kun mukaan lasketaan myös heidän perheensä, reilu kauppa tarkoittaa parempaa elämää noin viidelle miljoonalle ihmiselle kehitysmaissa.

FLO:n vuosiraportti netissä www.fairtrade.net .

Teksti: Reilun kaupan edistämisyhdistys.