Alkuperäiskansalla tarkoitetaan väestöä, joka polveutuu maassa tai tietyllä alueella ennen nykyisen valtaväestön saapumista eläneestä kansasta ja joka on ainakin jossain määrin säilyttänyt yhteyden tuohon aikaan esimerkiksi luonnolliseen ympäristöön perustuvien elinkeinojen tai kielen muodossa.

Alkuperäisväestö on usein muuta väestöä selvästi köyhempää ja huonommassa asemassa. He kohtaavat usein ongelmia, jotka liittyvät muun muassa oikeuteen maahan ja luonnonvaroihin, itsemääräämisoikeuteen, poliittiseen osallistumiseen, kulttuurisiin oikeuksiin, koulutukseen, terveys- ja sosiaalipalveluihin sekä oikeuksia turvaavan lainsäädännön luomiseen. Alkuperäiskansa on usein myös maassaan vähemmistönä.

Yhdistyneiden Kansakuntien Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (1966) mukaan, ’niissä valtioissa, joissa on kansallisia, uskonnollisia tai kielellisiä vähemmistöjä, tällaisiin vähemmistöihin kuuluvilta henkilöiltä ei saa kieltää oikeutta yhdessä muiden ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan tai käyttää omaa kieltään’.

Euroopan neuvostossa laadittu Kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus (1995) sisältää muun muassa yhdenvertaisuuden periaatteen ja syrjinnän kiellon, sekä useita erilaisia toimia, joilla sopimusvaltiot on velvoitettu edistämään vähemmistöjen asemaa. Muun muassa Suomi on näiden sopimusten puitteissa sitoutunut takaamaan kansallisiin vähemmistöihin kuuluville henkilöille oikeuden yhdenvertaisuuteen sekä oikeuden harjoittaa omaa kulttuuriaan.

Euroopan unionin valtioilla on hyvin kirjava suhtautuminen vähemmistöihin ja niiden oikeuksiin. Eräät jäsenvaltiot ovat jopa sitä mieltä, ettei alkuperäiskansoilla ole lainkaan kollektiivisia oikeuksia eikä oikeutta itsemääräämiseen. Vähemmistöoikeudet on nähty myös yhdenvertaisuuden kannalta ongelmallisina: ajattelutavan mukaan kansakunta koostuu yhdenvertaisista yksilöistä, joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Vähemmistöjen erityistarpeiden tunnustaminen ja huomioiminen nakertaisi kansakunnan yhtenäisyyttä ja tasavaltaisia periaatteita. Eriävistä näkemyksistä johtuen unioni ei ole kyennyt muotoilemaan yhdenmukaista määritelmää siitä, mitä alkuperäiskansalla tarkoitetaan.

Ainoaksi Euroopan unionin alueella eläväksi alkuperäiskansaksi on tunnustettu Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa elävät saamelaiset. Maiden EU-jäsenyysneuvottelujen yhteydessä muotoiltiin Norjan aloitteesta saamelaisia koskeva lisäpöytäkirja. Vaikka Norja jäikin EU:n ulkopuolelle, on lisäpöytäkirja yhä voimassa. Se velvoittaa Suomea ja Ruotsia vaalimaan saamelaiskulttuuria ja takaamaan saamelaisille tiettyjä erityisoikeuksia. Alkuperäiskansana saamelaisilla on muun muassa erityisasema alueen porotaloudessa.

Euroopan parlamentti on lisäksi kehottanut kaikkia jäsenmaitaan ratifioimaan kansainvälisen työjärjestön, ILO:n alkuperäiskansasopimuksen numero 169. Sopimus muun muassa edellyttää, että alkuperäiskansalla tunnustetaan olevan omistus- ja hallintaoikeudet niihin maihin, joita se on perinteisesti hallinnut.

Suomessa saamelaisalueen maat ja vedet katsotaan valtion omaisuudeksi. Saamelaisten mukaan maa-alueet kuuluvat kuitenkin heille. Heidän kansansa omisti asuttamansa ja käyttämänsä maa-alueen vesineen ja luonnonrikkauksineen jo kauan ennen kuin nykyinen valtaväestö otti maat haltuunsa ja työnsi saamelaiset alueelta. Suomi ei ole toistaiseksi ratifioinut alkuperäiskansasopimusta.