okainen EU-maa on sitoutunut YK:n pakolaissopimuksen ja sitä täydentävän lisäpöytäkirjan säännöille, jotka luovat puitteet pakolaisten suojelulle ja asettavat ehtoja myös kansalliselle lainsäädännölle.

Viime vuosina huolta on herättänyt pakolaissopimuksen rajoitettu tulkinta. Tulkintaeroista johtuen pakolaisen määritelmää on tulkittu kapeasti ja paikoin valikoivasti. Yhdenmukaisuutta ei ole aina ollut myöskään turvapaikan tarpeen kriteereistä.

EU-lainsäädäntöön kuuluvat Schengen-sopimus ja Dublin-asetus säätelevät Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikkaa, rajavalvontaa ja vapaata liikkumista sekä määrittävät turvapaikkahakemusten käsittelyvastuun.

Schengen-sopimuksen (1986) tarkoituksena on luoda alue, jossa väestön liikkuminen maasta toiseen on täysin esteetöntä. Sopimukseen sisältyy kansalaisten henkilötarkastusten poistaminen eurooppalaisten sopimusvaltioiden välisillä rajoilla. Schengen-sopimuksessa on myös määrätty sakkorangaistus ja velvollisuus matkustajien kuljettamisesta takaisin lähtömaahan niille kuljetusyhtiöille, jotka tuovat alueelle sopimusvaltioiden ulkopuolisia kansalaisia, joilla ei ole passia ja/tai viisumia.

Dublin-sopimuksen (nykyään korvattu ns. Dublin-asetuksella) pääperiaate on, että turvapaikanhakijan on haettava turvapaikkaa ensimmäisestä EU maasta, jossa hänen on mahdollista ottaa yhteyttä viranomaisiin. Mikäli turvapaikka evätään, päätös pätee koko EU:n alueella. Jos turvapaikkaa haetaan uudestaan jostakin toisesta EU:n jäsenvaltiosta, kyseisellä valtiolla ei ole velvollisuutta tutkia hakemusta. Turvapaikanhakija voidaan palauttaa maahan, jossa hän on jättänyt ensimmäisen turvapaikkahakemuksen.

EU:n jäsenvaltioiden vaihtelevat turvapaikkakäytännöt tekevät Dublin-menettelystä erittäin ongelmallisen. Turvapaikanhakijan odotettavissa oleva päätös vaihtelee jäsenvaltioissa laajasti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sama henkilö voi yhdessä jäsenvaltiossa saada kielteisen päätöksen, kun toisessa valtiossa hänen katsottaisiin olevan suojelun tarpeessa.