Viimeiset madonluvut

Elokuvan ensimmäinen vuosisata on päättymässä. Pessimistin täsmällisestä näkökulmasta päättymässä on vuosisata, jolloin kuva taisi voittaa ihmisen. Se "kuvaihminen", josta jo Pentti Haanpää kirjoitti nerokkaassa Noitaympyrä-teoksessaan, oli suhteessaan "todellisuuteen" lopulta absoluuttisesti helisemässä. Mutta miksipä emme ottaisi näin vuosisadan lopun kunniaksi myönteisemmän kannan.

Suuret illuusiot

Oikeasti eletyn vuosisadan viereen ja taustalle, sen kanssa limittäin asettuva elokuvan versio vuosisadasta on varmaankin myönteisempi kokonaisuus kuin, mitä 1900-luku sitten lopulta todellisuudessa oli. Varmasti vuosisata täytti kaiken sen, ja enemmänkin, mitä siltä odotettiin teknologian ja "edistyksen" asioissa. Ja aivan yhtä ilmeisesti vuosisata jäi vajaaksi siitä, mitä inhimillisesti ja ihmisen kollektiivisen laadun kysymyksissä odotettiin ja toivottiin. Näiden ammottavien kuilujen ja epätoivoisten lohkeamien täyttämisessä elokuva on tehnyt valtavan työn. Elokuvassa aukeaa jonkinlainen "vaihtoehtoinen 1900-luku", käsittämätön ja hallitsemattomissa oleva määrä filmimateriaalia ja tämän materiaalin sisältämä todistusaineisto.

Siitä on paljon kadonnut ikiajoiksi, mutta hyvin paljon myös on jäänyt jäljelle. Ja kun näinä viikkoina "oikea" ja eletty 1900-luku katoaa, meille jää tuo valkokankaan versio. Se taas on kuvan aikakauden logiikan mukaisesti oleva yhä todennäköisemmin "ihmisten muistama 1900-luku", aivan kuten Lokakuun vallankumouksen oikeista tapahtumista ei ole pätkääkään filmiä, mutta Eisensteinin näytelmäelokuvan (1927) kohtaukset ovat alkaneet tajunnallisesti täyttää tuota aukkoa. Ne ovat saavuttaneet melkein virallisen aseman, tai jos ei aivan sellaista, niin ne toimivat ikään kuin arkistofilminä kaiken aikaa kuvittamassa vuoden 1917 lokakuun tapahtumia.

Vuoden 2100 ihminen voi niinikään yrittää hahmottaa erilaisin keinoin 1900-luvun historiaa, tämän hahmotuksen edellytykset ovat hänen kannaltaan varsin erilaiset kuin jos hän tarkastelee 1800-lukua. Nyt vuosisadan tarina on luettavissa valkokankaan kuvista, ensisijaisesti tietysti dokumenteista ja uutiskatsauksista, mutta aivan yhtä pätevästi näytelmäelokuvista. Tämän todistaa kirjoittajakuntamme suola tämän numeron laajassa kokonaisuudessa, jossa 1900-luku kerrotaan elokuvan kautta. Sitä koostetta on vielä vuoden 2100 ihmisenkin nautittava selailla.

Elokuva ja kaikki ajat

Tarkassa sihdissä näistä kolmesta on vain nykyhetki, jota elokuva usein heijastaa loistavan kiintoisasti ja joskus demonisen tarkasti. Näin siis silloinkin kun kameroiden edessä on historian maisema. Ja sellaiseksihan elokuvan kuvaama näky aina lopulta muodostuu, sillä filmatessa tallennetaan - Cocteaun kuuluisan määritelmän mukaan - "kuoleman työskentely 24 kuvaa sekunnissa". Cocteaun lausahdus on yksi parhaita kiteytyksiä elokuvasta, yhtä hyvä kuin Blaise Cendrarsin "Nopeutettuna kukkien elämä on shakespearelaista". Molempia näitä tokaisuja on siteerattu Filmihullunkin sivuilla jo useamman kerran. Jo siksi, elokuvan perusasioiden vuoksi, lehteämme on tarvittu, ja tullaan tarvitsemaan jatkossakin. Siksi ettemme olisi aivan aseettomat kuvien vyöryn edessä.

Sinänsä ja laajemmin ottaen elokuva on tallentanut tämän vuosisadan ihmisen kokemuksia, ja vähän enemmän. Kun ukrainalainen ohjaaja Aleksandr Dovženko kirjoitti isovanhemmistaan kauniita rivejä, ne sisälsivät vihjeen: ne kertomukset, joita ehkä 1840-luvulla syntyneet isoisä ja isoäiti olivat kertoneet, löysivät tiensä melkein vuosisataa myöhemmin valkokankaalle. Siis niin kauas elokuvalla on ollut melkein suora linkki, ja vielä suorempi ehkä 1860-luvulle, jolloin syntyneistä muutamat - Georges Méliès esimerkiksi - olivat elokuvan aivan ensimmäinen sukupolvi.

Jäähyväisten aika

Näitä ensimmäisiä pioneereja seuraavien polvien monet suuret nimet - John Ford, Jean Renoir, Alfred Hitchcock, Luis Buñuel - olivat vielä hengissä ja jopa työelämässä kun lehtemme perustettiin vähän yli 30 vuotta sitten. Näinä vuosina heitä muistellaan heidän 100-vuotissyntymäpäiviensä vuoksi samalla kun he itse, tai suuri osa heidän perintöään, alkaa nykyisen katsojakunnan kannalta psykologisesti luisua jonkinlaiseen ulko- tai sivuavaruuteen. Tämä on luonnollista, mutta kyseessä on samalla sellainen muutos, jonka etenemiselle Filmihullussa pistetään kaikin voimin hanttiin. Kuten yleensäkin unohduksen ja historiattomuuden aaveille. Elokuva, vuosisadan ylivertainen todistaja, on vielä niin nuori ilmiö, että sen vanhimmat ilmaukset ovat parhaasta päästään aivan yhtä tuoretta nähtävää kuin viime viikon uutuuselokuva.

Filmihullussa on usein kerrottu siitä, kuinka elokuva on ollut ideoiden ja ihanteiden historiaa, niiden taistelukenttä. Niin nytkin, kun sananvuoron ovat saaneet kaksi viime kesän Sodankylän festivaalien päävierasta, italialainen Francesco Rosi ja kreikkalais-ranskalainen Costa-Gavras. Lehdessämme on elokuvan parhaiden tekijöiden jäljittelemättömiä ääniä kuulosteltu aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Niin ensi vuosituhannellakin.

Valitse tosi onni!