1 | 9 9
...jääkö pelkkä mössö?
Peter von Bagh
Stanley Kubrick on kuollut. Aloitan tällä lauseella siksi että koen tapahtuneen vääryytenä ja toisekseen oletan, että Filmihullu on ainoa julkaisu Suomessa jossa tällainen tieto voi vielä olla päälause ja jotain sellaista josta todella välitetään. Ellei perfektionisti Kubrick ole testamentissaan päässyt estämään melkein valmiin teoksensa esittämistä, se nähdään vielä tänä vuonna - komedia tai tragedia, historiaa tai nykyhetkeä, fantasiaa tai hardcorea, mestariteos joka tapauksessa. Yksilöllisyyttään varjelleen erakon lisäksi irtosi maailmasta kuitenkin - jokainen ihminen kuuluu kuitenkin johonkin - myös kulma elokuvan historiaa.
Stanley Kubrick on Rayn ja Aldrichin rinnalla häikäisevin Orson Wellesin "oppilaista", tai oikeammin sanottuna tämän vanavedessä elokuvaan tiensä avanneista ohjaajista. Vaikka hän aloitti melko lailla samoihin aikoihin kuin Ray ja Aldrich, tietoisuudessamme he kuuluvat eri sukupolveen, koska Kubrick kasvoi moderniksi legendaksi toden teolla vasta kun kollegat olivat jo tärkeimmän uransa toteuttaneet, Ray oikeastaan kokonaan ja Aldrich astumalla yhä kiinnostavaan mutta oikullisella tavalla hit and miss-tyyppiseen tekemiseen. Tämä ei tarkoita että Kubrickin 50-luvun anti olisi ollut mitätön; päinvastoin, vaikuttavampia varhaistöitä kuin
The Killing eli Peli on menetetty ja Kunnian polut on harvassa. Ja niitä ennen oli kolme lyhytelokuvaa, joista varsinkin Day of the Fight oli jo täyttä Kubrickia - teos joka voisi olla vain hänen tekemänsä ja joka sisältää koko hänen taiteellisen "ohjelmansa" ja tulevaisuutensa.15-minuuttinen teos alkaa luonnoksena nyrkkeilyn maailmasta yleensä, katsomoista, faneista ("short for fanatic..."), taloudesta, harjoitussaleista. Teksti, jo täyttä Kubrickia, painottaa todennäköisyyksiä: kuulemme että Yhdysvalloissa 6 000 harjoittaa tätä ammattia, heistä 600 elää sillä ja heistä taas 60 "elää hyvin". Karmivan ja iskevästi leikatun teknisten tyrmäysten sarjan päällä kuulemme että tässä yksi eläin tyrmää toisen, olennaista on siis ansaita elantonsa - tämän kuulemme harjoituskuvien päällä - takomalla toinen tajuttomaksi. Yleisiä seikkoja seuraa lähikuva, case study, Walter Cartier-nimisestä nyrkkeilijästä. Näemme hänen aamukävelynsä, seuraamme hänen harjoituksiaan, ruokavaliotaan, keskittymistään, veljen mukanaoloa henkisessä valmennuksessa; kaikessa on jo sama kylmä objektivismi kuin
Kellopeli appelsiinissa - darwinismia, tyypillisen ja yksilöllisen kylmäveristä heijastamista lajipiirteitä vasten. Sitten vielä viimeiset keskittymisen hetket, joissa olennaista on että unohtaa todennäköisyydet; taistelee siis - hybris! - kohtaloaan vastaan, joka viime kädessä on traaginen ansa.Walter katsoo viimeisen kerran itseään peilistä, koska tietää että voi hetken päästä olla eri näköinen. Hän taistelee ja - voittaa, tällä kertaa. Walter Cartier, joka "on kirjaimellisesti joutunut taistelemaan olemassaolon oikeudestaan", on tullut työpäivänsä päätökseen. Tämän päivän voittaja kuitenkin jotain muuta huomenna, suuri peli hahmottuu kuitenkin lopulta väistämättömänä tappiona, kuten Hustonin
Asfalttiviidakossa, joka oli jonkinlainen kubrickilaisen varhaisvaiheen blueprint.Kubrick kuoli ennenaikaisesti. Toisaalta kovin paljon siitä mihin hän on uskonut on kadonnut. Otan Filmihullun linjanvetojen kannalta itsekkäästi vain yhden seikan: usko elokuvaan. Miksi muuten Kubrick olisi hionut elokuviaan ensin vuoden, sitten kolme, sitten melkein vuosikymmen? Siksikö että ihmiset töhräävät popcorn-pussiensa kanssa, vuokraavat niitä videoina ennemmin kuin pyrkivät näkemään ja kuulemaan niitä valkokankaalla, tai siksikö että Suomen kaltaisissa provinssipaikoissa - jonne elokuvasivistys tuli ja josta lähti, ehkä samalla tapaa kuin Saarikoski sanoi kristinuskosta, Turun kautta - ei hänen kuolemansa hetkellä ole yhtäkään elokuvaa levityksessä. Tai tässä taidan sentään liioitella. Yksi niitä sentään oli.
Tiedän, että minun(kin) pitäisi tässä juhlia suomalaisen elokuvan paljon puhuttua nousua. Yleisön mielenkiinnon nousu on upea asia, elokuvista en häpeällisesti tässä vaiheessa osaa sanoa yhtään mitään - muutaman viikon kuluttua kyllä, kun ehdin ne nähdä. Ja elokuvista taas valpasta tekstiä sisäsivuilla. Eräästä lieveilmiöstä kuitenkin haluan sanoa jotain. Huuma on huumaa, ja ymmärrettävää, mutta silmän ei tarvitse olla ilkeä huomatakseen että tietyt sarjafilmin arvot ja maailma on tunkeutunut suomalaiseen kirjoitettuun sanaan ja sitä kautta myös kritiikkiin pelottavan perinpohjaisesti.
Sarjafilmit ovat olleet viime vuosien uskonto. Ne, tai ohjelmavirta, ovat hegemonisia siten kuin ei koskaan aiemmin. Yksilölliset kysymykset ja luominen ovat jo toisarvoisia: esillä on kovin paljon toimintaa, jota hieman epäystävällisesti sanoen ei aikaisemmin ole käytetty ohjauksen nimeä. Vaikka vakuutan ymmärtäväni elokuvan ja television välineiden eron, sanan syvemmässä mielessä kubrickilainen "elokuvan aikakausi" on peruuttamattomasti ohi: sarjafilmit ovat muuntumassa mielentilaksi, jonka lonkerot ovat niin kaduilla kuin yliopistojen tutkijankammioissa (elokuvaa voi opiskella näkemättä eläessään yhtään 35 mm elokuvaesitystä!), sarjafilmien estetiikka jyrää ja hallitsee ylitse kaiken. Virpi Suutari, joka kirjoitti aihepiiristä viisaan jutun (HS 18.3.1999), tulee tässä asiassa avukseni:
"Moni suomalainen draama tuhotaan kehnolla kuvauksella, valaistuksella ja äänimaailmalla. Ilmeisesti kuvitellaan, että teoksen aistillisuus syntyy pelkästä oikeaoppisesta puvustuksesta, lavastuksesta ja aikakauden käytöstapojen hallinnasta."
Huomautettuaan että tasapaksun yleisvalon aikana jopa varjot alkavat olla unohtunut kanta Suutari pelkistää:
"Mutta katsotaanpa Mikko Niskasen 70-luvulla tekemää, liki dokumentaarista tv-sarjaa Kahdeksan surmanluotia. Siinä puhutaan päällekkäin, niin ettei sanoista saa aina edes selvää. Tärkeintä tälle havaitsemisen mestarille ei ollutkaan se, mitä sanottiin vaan se, mitä jätettiin sanomatta. Hän puhuikin ihmisen olemassaolosta."
Mitä elokuvallisen tunteikkuuden menetys merkitsee? Tätä sietäisi tutkia vakavamminkin. Hyväksymme paitsi pikatuotannon säännöt myös suttuisen ajattelutavan, summittaisen kindergarten-psykologian, historian näennäiskopiot (älkäämme puhuko edes fiktiosta!), lööppien kaltaiset pelkistykset ihmissuhteista. Esteettinen esitystapa on erottamaton löpinäohjelmista tai sävelradion puhemyllystä. Katsoja ei enää ymmärrä kaivatakaan elokuvan syvätarkkaa esitystapaa tai kudelman koko rikkautta; koska hänellä on videovuokraamon lainaajakortti, hän uskoo nähneensä kaiken olennaisen.
Olennainen? Pudottaa lehtemme naurettava tilaushinta, mieluiten ps-tilille 800014-51558. Siinä todellisen onnen avain. (Tilaushinnat 1999: vuosikerta 180 mk/150 mk) 
| filmihullu · filmihullu@kaapeli.fi | www-sivut....hopeinenKUU · kuu@megabaud.fi |