2 | 9 8

"Lamerica oli niin voimakas kokemus, etten halunnut aloittaa uutta elokuvaa ennen kuin nyt, neljän vuoden tauon jälkeen", toteaa Amelio Torinossa, jossa hän ohjaa kahdesta siirtolaisveljeksestä kertovaa elokuvaa Così ridevano ("Niin he nauroivat"). Taustana ovat "todellisen teollisuuskaupungin näkymät, ei mitään postikorttikuvia vauraasta barokkimiljööstä". Kahta veljestä esittävät Varastetuista lapsista ja Lamericasta tuttu Enrico Lo Verso ja 16-vuotias ensikertalainen - toinen ammattinäyttelijä ja toinen "suoraan elämästä" otettu. Vanhempi, käytännössä lukutaidoton veli paiskii töitä antaakseen pikkuveljelle mahdollisuuden opiskella ja päästä elämässä eteenpäin. Mutta nuorempi ei haluakaan käydä koulua, ja isoveli ajautuu huomaamattaan laillisuuden rajan yli, samalla kun 1960-luvun alun Italia vähitellen muuttuu ja ajatus sivistyksestä tienä parempaan elämään romuttuu.

Amelio huolehtii tarkkaan siitä, ettei maisema pääse ryöstäytymään itseisarvokseen. Kaiken on lähdettävä liikkeelle henkilöistä, maisema ei saa "auttaa" katsojaa johonkin tiettyyn tunnelmaan. Kun hänen Avoimissa ovissa oli pakko kuvata kaunista aukiota suihkulähteineen, näkymä saatiin "rumaksi" luomalla väärä valaistus ja kuvaamalla oudosta kulmasta. "Maisema palvelee aina henkilöitä: tärkeintä ovat kasvot ja eleet, joita tausta seuraa." Näkemys houkuttelee etsimään yhteyksiä neorealismiin, mutta Amelion kuvat sisältävät yleensä monia päällekkäisiä tai jopa keskenään ristiriitaisia tulkinnan mahdollisuuksia, eivät pelkkää todellisuuden suoraa tallennusta. Esimerkiksi Varastettujen lasten loppukohtaus, jossa isosisko kietoo takkinsa pikkuveljen hartioille, on oikeastaan sitaatti Antonionin Seikkailun lopusta: siinäkin kaksi päähenkilöä tekee sovinnon ja luo solidaarisen yhteyden heitä ympäröivän lohduttoman yksinäisyyden keskellä. Varastetuissa lapsissa aikuinen on poistunut lasten elämästä, jotakin uutta on alkamassa, yö vaihtuu päiväksi, vaikka ollaankin masentavan maiseman ympäröiminä.

Kuusitoistavuotiaan pojan ohjaaminen ei pelota Ameliota lainkaan. Päinvastoin, amatööri ei "yritä ottaa henkilöä kokonaan itselleen". Amelio sanoo olevansa mustasukkainen henkilöhahmostaan ja pelkäävänsä, että ammattinäyttelijä voi "tehdä tälle pahaa, tai ainakin muuttaa jotenkin tämän luonnekuvaa". Ohjaaja on aina mukana näyttelijän työskentelyssä eikä hän halua delegoida näyttelemistä kokonaan rutinoituneelle näyttelijälle. "Näyttelijän ohjaaminen on läheisyyden luomista, niin että on mahdollista välittää henkilöhahmon oleellinen ja tärkein ydin", sanoo Amelio. Suoraan sydämeen -elokuvassa mukana ollut Trintignant luonnehti ohjaajan työskentelyä sanomalla, ettei "Amelio ohjaa näyttelijöitä, vaan asuu heidän sisintään".

Amelio on itse käsikirjoittanut uuden elokuvansa, jonka tarinassa on samoja aineksia kuin hänen omassaan, Etelä-Italiasta pohjoiseen muuttaneen "siirtolaisen" alkuvaiheen elämässä. Mutta Così ridevano ei ole omaelämäkerrallinen, vaikka monet rajut kulttuurien yhteentörmäykset perustuvat ohjaajan omiin kokemuksiin. "Elokuvan maailma ja monet tunnelmat ovat minulle enemmän kuin tuttuja", sanoo Amelio. Hän ei näe 1950- ja 60-lukujen muuttoliikettä etelästä pohjoiseen pahana sinänsä, vaan pikemminkin edistysaskeleena Italian kehityksessä yhtenäisenä valtiona. Varhaista nuoruutta hän sen sijaan pitää monelle etelässä syntyneelle traumaattisena, joskin tärkeänä aikana.

Elokuvan ydin onkin - jälleen kerran - aikuisen (vanhempi veli) ja lapsen (nuorempi veli) välinen suhde. Olosuhteet korostavat isoveljen asemaa "isänä": oikeat isät olivat siirtolaisperheissä yleensä vielä kauempana, Amerikassa, ansaitsemassa leipäänsä. "Visconti osui aivan oikeaan elokuvassaan Rocco ja hänen veljensä (1960): vain äidit yrittivät pitää kasassa epäsuhtaisia perheitä kaukana kotiseudultaan", Amelio kertoo. Così ridevanon "isähahmo" ei ole yksiselitteinen: hän toimii monissa tilanteissa lapsen tavoin siinä missä pikkuveli "ymmärtää" asiat aikuisemmin. Vastaava tilanne vallitsi henkilöiden välillä Lamericassa, jossa nuori italialainen seikkailija on kyynisyydessään peruuttamattomasti "vanha" ja vankileirille sodan aikana joutuneen vanhuksen ikä taas on pysähtynyt nuoruuteen, jonka jälkeen hän lakkasi hahmottamasta maailman(sa) muutoksia.