filmihullu

(etusivu)
(uusin numero)
(arkisto)
(tilaus)
(info)

2 | 9 8

Italialaisia kuvia
Peter von Bagh


Filmihullun pinttyneisiin pakkomielteisiin kuuluvat tärkeille elokuvamaille omistetut erikoisnumerot. Nyt, ja keskellä aikaa jolloin maamme on valinnut vaitenolon tässä kysymyksessä, vuorossa on Italia, vahva kandidaatti jos aletaan kiistellä siitä mikä on kaikkien aikojen elokuvamaa.

Samalla kun epäilen että todellisen julkisen väittelyn hetkellä Ranska saisi paremmin tunnettuna elokuvamaana sympatiapisteitä Italiaa enemmän ja kun rohkenen olettaa että Yhdysvallat voittaisi kuitenkin, totean pari vahvaa argumenttia Italian puolesta.

Aloitan "suuruuden kausista". Elleivät juurikaan esimerkkejä olisi nähneet (tuo näkeminen on ainakin Suomessa ollut skandaalimaisen vaikeaa) elokuvan harrastajat tietävät että yksi elokuvan historian ensimmäisistä, kuin tyhjästä nousseista ihmeistä, oli italialaisen elokuvan 1910-luku, joka käsitti historialliset spektaakkelit (heillä oli sellaisiin kotikenttäetu!), kaikki mielettömyyden rajat ylittävän farssiperinteen (johon siihenkin oli vahvaa perittyä valmiutta), voimamieselokuvat ja diivojen elokuvan - siis yhden omaperäisimmistä panoksista siihen palapeliin jossa naisen asemaa, roolia, uhmaa ja itsenäistymistä on elokuvan keinoin mitattu.

Paremmin tunnettu suuruudenaika sijoittuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, neorealismin kauteen. (Tämä kausi on itse asiassa saanut niin tyrmäävän paljon huomiota että - vastavuoroisesti - 30-luvun elokuva on vasta viimeisten 15 vuoden aikana huomattu. Ja todettu ettei summittainen käsitys fasismin vuosikymmenten elokuvan surkeasta tasosta - "valkoisten puhelimien ajasta" - pidäkään täysin paikkaansa. Suoranaista poliittista elokuvaa tehtiin vähän samalla kun aidosti populaari elokuva saavutti monia merkittäviä voittoja.

Lisään tähän vähän omaperäisemmän arvion - tiedä sitten, onko siinä mitään järkeä. Joka tapauksessa olen taipuvainen ajattelemaan että jos systemaattisesti kertaamme maailman elokuvan tilanteen saumakohdassa vuonna 1970, minkään maan elokuva ei voinut olla italialaisen annin tasoa. "Vanhat suuret" Visconti, Rossellini ja de Sica (Fitzi-Continin puutarhat) ohjasivat yhä, heitä vähän nuoremmat mestarit (Fellini, Antonioni) ja neorealismin vankat, parhaimmillaan aivan upeita elokuvia tehneet ohjaajat (Germi, Lattuada) niinikään. Erinäiset kansalliset leipälajit olivat yhä rajussa kurssissa: jos voimamiehet - Herkules, Maciste - olivat väliaikaisesti tauolla, rankka "commedia italiana" (Scola, Risi, Comencini, Monicelli) oli hurjassa vireessä, "spaghettiwesterninä" tunnettu 60-luvun ilmiö - Sergio Leonen ja kumppanien tuotekehittelemä outo ja väkivaltainen näky ihmisyyden olemuksesta - oli hakannut amerikkalaisetkin heidän omalla maaperällään. Ja tämän päälle oli 60-luvulla aloittaneiden lahjakkuuksien polvi jonka päällimmäisetkin nimet riittävät osoittamaan jännevälin: Pasolini, Bertolucci, Bellocchio, Rosi, Ferreri, Olmi, Bene, Taviani-veljekset...

Tämän jälkeen ei tee mieli muistaa että kaksikymmentä vuotta myöhemmin eli juuri nyt italialainen elokuva on traagisen ongelmallisessa tilassa. Tuotantojärjestelmä ontuu maassa jossa televisiokanavat syöksevät elokuvaa - ja sen piiristä enimmäkseen täyttää paskaa - päivittäin ulos täysin holtittomasti ja jonkinlaista tukirankaa edustanut RAI on Berlusconin vaikuttamassa henkisessä maisemassa menettänyt kompanssinsa tarkkuuden - tämä valtiollinen televisioyhtiö ehti olla ties kuinka monen merkittävän elokuvan kätilö - ellei koko kompassiakin.

Palaan edellisen litanian yksityiskohtaan eli lajityyppeihin. Onko koko maailman populaarielokuvassa hervottomampaa perinnettä kuin "commedia italiana"? Tämä suurten farssinäyttelijöiden (Totó, Nino Manfredi, Vittorio Gassman, Alberto Sordi), loistavien ohjaajien ja näkemyksellisten käsikirjoittajien laji sai lähtöpotkunsa reaktiona fasistisen elokuvan vaaleanpunaiseen, pehmennettyyn ja imellettyyn näkemykseen ihmisestä ja yhteiskunnasta - ja toisaalta kai vastareaktiona neorealismin vakavikkovaiheeseen. Se kävi yhä kunniottamattomammaksi ja agressiivisemmaksi ja laajensi aihepiirinsä kaikkea yhteiskuntaa ja italialaista perusihmistä koskevaksi; kulutusyhteiskunnasta, intellektuaaliseta onttoudesta, rikoksen tunkeutumisesta kaikkialle, vakiintuneista auktoriteeteista, sovinistisioista, kansalaisten massatiedotusvälineiden ehdoilla tihentyvästä emotionaalisesta epäkypsyydestä ei ole parempaa kuvastoa kuin näissä enimmäiseen 1955-1975 syntyneissä elokuvissa joiden heiluriliike farssin ja traagisten elementtien välillä teki niistä erityisen antoisia.

"Tuskinpa minkään muun kansakunnan" - näin on Peter Bondanella päätellyt - "populaari kulttuuri on yhtä hellittämättömästi tuonut esille kansakunnan huonoimpia puolia ja alistanut niitä sydämelliselle naurulle."

Istuttuani viime vuonna Udinessa pohjois-Italiassa viikon ajan italowesternin symposiumissa, ilmaisen nyt yhä epäuskoisen hämmennykseni siitä näkemyksen voimasta ja ankaruudesta jota lähes tuntemattomien tekijöiden elokuvat osoittivat - useimmilla mailla lienee vaikeuksia tuoda esille yhtäkään niin vahvaa kertojaa kuin vaikkapa Sergio Sollima jonka nimi lienee Suomessa tuttu vain äärimmäisille aficiendoille.

Seuraavalle aukeamalle jäljennetty italialaisen elokuvan sukupuu on jäljennetty mainion ranskalaisen taskukirjasarjan "128" italialaista elokuvaa käsittelevästä niteestä. Mitä se osoittaa? Ei vähempää kuin että tokkopa minkään muun maan elokuvassa jatkuuden ja vuorovaikutuksen säikeet ovat yhtä hienovaraisesti ja jännittävästi punoutuneen käytännön elokuvantekoon. Se on hyvin hieno asia.

Tuntemattomia alueita, tekijöitä, elokuvia on joka tapauksessa luvattoman ja traagisen paljon. Siksikin - vaatimattomana ja pienenä muistutuksena - tämä numero oli tehtävä.

André Bazin kirjoitti joskus Vittorio de Sican elokuvien "napolilaisesta hyvyydestä" - kun painotetaan jälkimmäistä sanaa, ollaan tietyn ihmisyyden ja ystävyyden perinteen tuntumassa. Ehkä tämä side tekee luonnolliseksi erikoisnumeron hypyn ulos Italiasta: meillä on ilo julkaista artikkeli iranilaisesta Abbas Kiarostamista joka useammin kuin kerran on mainittu de Sican humanismin jatkajaksi modernissa elokuvassa. (Ja mikä lie se surullinen rajoitus levityssysteemeissämme, ettei yksikään Kiarostamin elokuva vieläkään ole saanut teatterilevitystä Suomessa?)

Lopuksi mainitsen tietopaketin: paljon elokuvakirjallisuutta lukeneiden tuntijoiden rivejä todella painokkaista, rakkaista, merkitsevistä elokuvakirjoista - joukossa paljon sitä vanhaa kunnon "elokuvasivistystä" joka on tainnut unohtua jo yliopistoistakin mutta jonka vankka taso ja teeskentelemätön viritys kannattaa muistaa. Näistä kirjoista on kaukana se "vastenmielinen erikoiskieli" josta Philip French - häntä lainaa osuudessaan Jerker A. Eriksson - on kirjoittanut. ·


filmihullu · filmihullu@kaapeli.fi www-sivut....hopeinenKUU · kuu@megabaud.fi