Eeron aika

Ei näin pitänyt tapahtua. Filmihullu täytti 40 vuotta viime numerossaan, ja sen mukaisesti meistä useammatkin kirjoittivat lämpimästi Eero Tuomikoskesta, lehden ensimmäisestä päätoimittajasta ja tärkeimpien linjanvetojen tekijästä. Nyt, samana päivänä kun asetun kirjoittamaan tätä pääkirjoitusta, tulee tieto Eeron kuolemasta.

Pari viikkoa sitten keskustelin hänen kanssaan aivan kuten niin monet kerrat aiemmin, melkein 50 vuoden ajan. Puhuttiin hauskoja, hetki oli viime viikkojen viihtyisin minun elämässäni. Eero oli sitä: ironinen, satumaisen tarkasti asioita ja asiayhteyksiä hahmottava, ja ilman että olisi koskaan ollut ilkeä vaikka sanoikin asiat suoraan. Tiesin että hän oli hyvin sairas mutta sitä ei olisi puhelinkeskustelustamme voinut päätellä. Hän tiesi mitä tulisi kohtaamaan, kuten hän oli tiennyt miten elää.

En toista tässä hänen ammatillisen elämänsä seikkoja, kriitikon uraa ensiksi ja sitten ohjaajan. Molemmat hän jätti kokonaan hyvinkin varhain, kriitikon uran noin 35-40-vuotiaana, ohjaajan työn vähän yli 50-vuotiaana. Molemmilla kerroilla syy oli hyvä: hän oli tiivistänyt pääasiat tavalla, joka oli ikimuistettava ja puhdasta olennaisuutta. Kuka muu olisi kirjoittanut Godardista aivan heti tavalla josta voi jo tuntea että "vain elokuvaohjaajassa" piilee Euroopan merkittävin mediafilosofi? Kuka muu olisi poiminut yhtä varmavaistoisesti muotokuviensa kohteiksi juuri Matti Pellonpään ja Jouko Turkan, ja luonut heistä sillä tavalla dialektisen ja erittelevän muotokuvan, että nuo televisiolle tehdyt elokuvat kertovat paljon enemmän kuin pelkän aiheensa.

Mainitsematta on tärkein: Eero oli kultainen ihminen. Hänen lauhkea, ihmisistä kiinnostunut ja ihmisiä rakastava luontonsa… ei ole sattuma, että lehtemme nuoret ovat nyt tolaltaan. Ei kukaan meistä vanhemmista ole tehnyt samaa inhimillistä vaikutusta kuin Eero. Itseään esille tuomaton vaikuttaja ei missään nimessä ollut marginaalinen: hän merkitsi paljon ja esimerkillisesti taiteiden rajojen ylitse. Vain yksi esimerkki. Kun Eero sai taiteilijaeläkkeen, suosituksen kirjoitti Kalle Holmberg, teatterimies. Eero oli aina ollut peruskysymyksien tuntumassa ja aina esimerkillisen piittaamaton Suomea alati alentavista muotien nuoleskelusta ja siitä "menestymisen pakosta" joka altistaa niin monen alkujaan lahjakkaan ihmisen hernerokkalautasen hinnasta henkiseen tyhjätilaan.

On sietämätöntä ajatella, että ne kahvihetket joita Eeron kanssa pidimme Helsingin rautatieaseman alakerran kuppilassa, ovat ikuisiksi ajoiksi ohi. Palaan tapaan jolla hän puhui ja saan vielä yhden johtolangan: elokuvakritiikki saattaa olla merkityksellistä toimintaa. Se loi tietoisuutta maailmasta ja viritti pakkomielteitä joiden kautta elokuvasta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi hienosäikeinen maailmanselitys. Kritiikit levittivät uteliaisuuden kiihkon kaikkialle. Fellinin elokuva Huijarit oli tullut Suomeen 50-luvun lopulla, mutta Oulusta se oli vielä kaukana. Hain joka viikko kioskilta Ylioppilaslehden voidakseni lukea sen kriitikoiden uusimmat jutut, ja niinpä luin Eeron kirjoittaman esseen Fellinin Huijareista heti kun se oli ilmestynyt. Se oli merkitty: "Ensimmäinen osa" ja lopussa "...jatkuu seuraavalla viikolla".

Viikko viikon jälkeen jatkoa ei ilmestynyt. Sittemmin tästä tuli kestovitsi välillämme: "Onko toinen osa jo ilmestynyt?" "Käytännöllisesti katsoen valmis."

Nyt täytynee luovuttaa. Huijareita käsittelevän esseen toinen osa ei ilmeisestikään ilmesty. Mutta me voimme olla ylpeitä, että Eeron elämän tärkeä foorumi oli yhteinen Filmihullumme.

Dokumentti

Yksi Eeron voimakkaasti painottamista alueista - Filmihullun yksi elämänlanka - oli dokumentti. Logiikka oli selvä silloin ja selvempi nyt: dokumentti on alue jossa suomalaiselle elokuvalle ei tarvitse suin päin osoittaa huutolaispojan roolia. Monet tämän numeron jutut osoittavat sen vakuuttavasti ja niveltyvät siten saumattomasti "mestarien" töiden rinnalle.

Richard Leacock joka kuvasi suuren Flahertyn viimeisen elokuvan Louisiana Story ja joka oli sitten 60-luvun alussa ns. direct cineman (jolla nimellä "totuuselokuva" kulki Amerikoissa) uranuurtaja - dokumentaristi siltana kahden luovan aikakauden välillä.

Chris Marker jota käsittelevän pitkän artikkelin liiteosat julkaistiin jo viime numerossa, kuten Filmihullun nurinkurisessa systeemissä kuuluukin tapahtua. Ajatus, yhä vielä asiallinen, taisi olla että kukaan muu elokuvantekijä ei yhtä lailla ruumiillista avainvuotta 1968 kuin Chris Marker moninaisine toimineen.

Nick Broomfield joka on henkilökohtaisesti ja provosoivasti osallistuvan elokuvan tärkeä nimi ja monen vangitsevan dokumentin tekijä.

Ja viimein ruotsalainen Stefan Jarl, maansa merkittävin dokumentaristi Arne Sucksdorffin jälkeisinä vuosina ja tekijä joka on osa Filmihullun historiaa. Hänen haastattelunsa oli luettavissa jo kaikkien aikojen kolmannesta numerostamme, haastattelijana muuan Eero Tuomikoski.

Ja miten sanoikaan kauan sitten kriitikko Émile Vuillermoz:

"Dokumentti nostaa täyteen päivänvaloon kohtalon salaiset strategiat. Ihmiskunta ei ole koskaan omistanut yhtä voimakasta filosofisen tarkastelun työkalua."

Entä Suomi nyt?

Mainitsin Eero Tuomikosken virittämän muistikuvan siitä, että elokuvakritiikillä voi olla merkitystä. Siksi kysynkin, minne tuon merkityksen on annettu karata? Enkä nyt aio puhua pelkästään uskomattomimmista ympärillämme olevista todisteista - kuinka tulevaa Mannerheim-elokuvaa selostetaan melkein päivä päivältä kuin lapsenuskon huumaamina, kuinka ainoa kriteeri alkaa olla onko "näyttelijä näköinen", kuinka kulttuuripalstoilla on entisen esseekulttuurin vastapainona ihastelua siitä, että tehosteita ja lavasteita tulee kuulemma hoitamaan jopa ulkomaalaisia. Ja niin edelleen. Ongelma on laajempi: elokuva on kaikkialla, elokuvan todellinen ymmärtäminen on karkaamassa käsistämme. Kukaan meistä ei kirjoita tällä hetkellä olennaista elokuvakritiikkiä.

Siksi ehdotan, en ehkä täytenä ratkaisuna mutta hyvänä siirtona, Eero Tuomikosken kirjoitusantologian julkaisemista.

Tilaa Filmihullu