Muutama silmänräpäys sitten

Mistä lie Filmihullun pitkä polku oikein alkoikaan. Sisäinen pakko on kai täsmällisin määritelmä. Elettiin aikoja jolloin elokuvaa harrastettiin kiihkeästi. Ympärillä oli yhden tärkeän asian tyhjiö, ja jo sen kommentointi sisälsi sosiaalisen tilauksen. Kotimainen elokuva eli routa-aikaa. Jarvan, Niskasen ja Donnerin elokuvat olivat enteitä paremmasta, mutta yleisvaikutelma oli raskas. Suuret elokuvayhtiöt, spektakuläärisimmin SF eli Suomen Filmiteollisuus, olivat joutuneet lopettamaan. Niiden yleisö oli ajatutunut televisioiden ääreen ja yli 30 vuotta kestävä korpivaellus - aika jolloin yleisö vierasti kotimaista elokuvaa - oli alkamassa.

Ehkä tästä syystä elokuvakirjoittaminen sai todellisen korvikkeen aseman. Se eli sinälläänkin korkeasuhdannetta, joten ainakin pientä kanttia oli sille ylinopeudelle jolla nuori arvostelijat sai melkoisen aseman. Esimerkiksi Ylioppilaslehden - joka eli 60-luvun alussa kaikkien aikojen suhdannettaan - luetuinta antia olivat elokuva-arvostelut. Varteenotettavia sanomalehtiä oli vielä ja tavallinenkin kansalainen seurasi useita niitä ja piti niitä keskenään vaihtoehtoina. Ehkä vasta 90-luvulle tultaessa - Uuden Suomen katoaminen oli käännekohta - oltiin yhä vallitsevassa tilanteessa jossa Helsingin Sanomien ohella ei ole mitään lehteä jonka painama tuntuisi todella. Sellainen tilanne, täydennettynä radion ja television pääasiassa sönkötyksen tasolla jäävällä annilla, ei ole omiaan virittämään elokuvakritiikin kenttää.

"Kriittisen elokuva- ja televisiolehden" synty oli jotenkin maailman luonnollisin asia. Kätilövaiheessa käytännöllisesti orientuvat ihmiset olivat tärkeitä. Heitä olivat Helena ja Kalevi Suomela joiden Fredrikinkadun kodissa ensimmäiset kokoukset pidettiin. Mukana olivat ainakin Matti Salo, Eero Tuomikoski, Olli Tuomola ja Sakari Toiviainen. Itselläni ei luovaan synnytystapahtumaan ollut isoa arpaa paitsi yhdessä painamassa. Muistan kuinka päätoimittajaa pähkäiltäessä sanoin vain: eiköhän se ilman mutta ole Eero. Niin yksinkertaisesti se sitten menikin. Mitään keskustelua ei käyty, vaihtoehtoja ei esitetty. Olin täysin vakuuttunut asiasta, vaikka jälkikäteen oletankin että muilla saattoi olla toisia ajatuksia, esimerkiksi Tuomola oli aivan järjellinen vaihtoehto. Joka tapauksessa poeettinen oikeus voitti.

Liikenneonnettomuuksien taide

Koska kysymys oli peruskivien asettelemisesta ja lehden hengen luomisesta ei vain siihen hetkeen vain ikuisuuteen, persoonallisuuskysymys oli tärkeä. Alkuaikoina ote oli jopa ammattimaisuutta hipova: ensimmäinen toimitussihteeri Kirsti Sarmanto oli kokenut toimittaja. Mutta täytyy muistaa että sitä oli Tuomikoskikin. Hän oli ollut Ylioppilaslehden senttarikautensa jälkeen ollut vuosia töissä Kauppalehdessä jonka toimitussihteeri oli uskonut lopulta hänen tehtäväkseen Näkökulma-liitteen. Se oli vain nelisivuinen mutta sisälsi kuitenkin nykyoloja vasten peilaten komean määrän tekstiä. Ja nimenomaan olennaista tekstiä. Skaala laajeni elokuvasta esimerkiksi kuvataiteisiin joista Juhana Blomstedt kirjoitti.

Ylioppilaslehdessä oli ennen sukupolveani kaikkien aikojen elokuvakriitikkokaarti: Risto Hannula, Matti Salo, J.Sakari Helander ja sitten Eero Tuomikoski jonka tekstejä luin jo koululaisena erityisen haaveellisesti ja ajatellen - ja kuitenkin tajuten olevani mahdottomuuden äärellä - että ehkä pääsen jonain päivänä samaan määrittelyn selkeyteen. Kenelläkään ei leikannut samalla tavalla, eivätkä kenelläkään ironia ja huumori olleet vastaavasti hanskassa. Kukaan ei myöskään ollut yhtä nopea. Eerolta syntyi monen liuskan arvostelu muutamassa hetkessä, eikä se ollut vain arvostelu: se oli kuva maailmasta, liikkeestä, jossa ainesosia ja elementtejä oli aina yllättävän paljon. Ja mikä parasta, havainnon keskellä on aina oivallus elokuvan ominaislaadusta.

Eeron taiteellinen sensibiliteetti tuntui kaikessa hänen tekemässään. Piirre oli jopa järkkymätöntä pokkaa pitävien lehtimiespiirien keskuudessa legenda. Jokainen hänen Kauppalehteen raportoimansa liikenneonnettomuusuutinen ei välttämättä ollut fiktio, mutta kaukanakaan ei oltu. Kriitikkona Tuomikoski tiivisti sen parhaan, joka elokuvamme tämän alueen paras sukupolvi — 1950-luvulla elokuvakerho- ja arkistoliikkeen nostanut kirjoittajien joukko — loi. Hänen kirjoituksensa olivat meille perässä tuleville itsestäänselvästi enemmän runollista ja huumorintäyteistä Kirjallisuutta kuin vain "arvosteluja". Niissä elivät samat jännitteet ja artikulaatio kuin myöhemmssä televisiotöissä.

Ajanmerkit

Eero oli siis ainoa oikea päätoimittaja. Siitä että hän osasi lukea ajanmerkkejä oli monta ennettä.

Sytyimme Godardiin samalla kellonlyömällä, kun kävimme Kino Tapiolassa katsomassa Nainen on aina nainen. Ei Godardin merkeissä tapahtuva kansalaisaktiivisuus ollut itsestäänselvä käytösmalli. Harva ymmärsi, ohitse aavistuksen, ohjaajan lahjakkuuden täyttä ulottuvutta. Viimeiseen hengenvetoon piti käydä katsomassa Tukholmassa, minkä teimmekin — sensuurihan kielsi sen ensi alkuun. Eero kirjoitti Godardista Suomessa johdonmukaisimmin ja ehkä myös pakkomielteisimmin. Hän oli lähimpänä aavistusta siitä mikä nyt tiedetään: että Godard on Euroopan merkittävimpiä mediafilosofeja. Varmaan Eero myös koki jotain henkistä sukulaisuutta suhteessa Godardin ruumiillistamaan ilmaisun instrumenttien laajapohjaiseen, "mittaamattomaan" käyttöön. Kulma josta Eero lähti Godardin erityisluonnetta selvittämään ketään muuta suomalaista kirjoittajaa aktiivisemmin valkeni parhaille ulkomaisillekin tahoille vasta aikojen päästä — ja kun väitän näin, tiedän että tämän voi vertailevasti todistaa kaivamalla esille 1960-luvun alun tekstejä.

Suurta sympatiaa herätti tietysti se miten esimerkillisen piittaamaton Suomea alati alentavista muotien nuoleskelusta ja siitä "menestymisen pakosta" joka altistaa niin monen alkujaan lahjakkaan ihmisen hernerokkalautasen hinnasta henkiseen tyhjätilaan. Kirjoittamisen hän jätti liian aikaisin, kuin leikaten, mikä tapahtui kun hänestä tuli televisioelokuvan tekiojä. Timo-Erkki Heino on onniteltavasti TV 1:n dokumenttisarjassa ottanut esille useita Eeron dokumentteja. Niistä vaikkapa Turkkaa että Pellonpäätä käsittelevät ohjelmat ovat harvinaisia aarteita tavassaan liikkua fiktion ja todellisuuden rajaviivalla. Teoksissa puhuttelevat samat ominaisuudet kuin edellä luonnehdituissa kirjoituksissa. Ne olisivat muuten aikamoinen antologian aihe, minkä elokuva-arkistolle varmaan aivan turhaan toivomuksena esitän.

Minusta tuli päätoimittaja vähän alle kolme vuotta myöhemmin, 1971. Suomelat olivat tyytymätömiä Eeroon ja muistan kuinka olin jopa heidän ikkunansa alla ulvomassa armoa. Koska the proof of the pudding eli lehti itse oli rautaa, kyse oli jostain muodollisista, aikataulujen luisumisesta tai vastaavasta. Ja niin siinä kävi että luiskahdin ehkä byrokraattisempana vaihtoehtona Eeron tilalle, meidän kesken aivan täydessä sovussa, mitä seuraavan vuoden tittelitkin ("vastaava" ja "vastuuton" päätoimittaja) heijastavat.

Ovat muistojemme lehdet eläviä

Koska maailma on täynnä elokuvalehtiä, niitä on helppo kuvitella pitkäikäisemmiksi kuin ne ovatkaan. Jotkut ovatkin teknisesti sellaisia, kuten 30-luvulla aloittanut Filmikamarin läpyskä Kinolehti joka piru tietää vaikka ilmestyisi vieläkin. Mutta puhukaamme vakavasti. Sight and Sound, joka on anglosaksisen maailmanosan tunnetuin julkaisu, suoritti pienen pyrähdyksen 30-luvulla ja aloitti sitten 1949, aina 90-luvun alkuun asti (jolloin kaikki levitykseen tulevat elokuvat esittelevä Monthly Film Bulletin liitettiin siihen) neljästi vuodessa, nyttemmin kerran kuukaudessa. Ikää on siis kuutisenkymmentä vuotta. Ranskalaisista lehdistä sekä Cahiers du Cinéma että Positif ovat täyttäneet puoli vuosisataa tämän vuosikymmenen aikana. Ruotsalainen Chaplin aloitti 50-luvun lopulla mutta kuopattiin sitten elokuvainstituutin lyhytnäköisyyden vuoksi 90-luvulla. Tanskalainen Kosmorama on täyttänyt 50 vuottaan.

Voimme siis nähdä että Filmihullu on kestänyt joltisenkin ajan ja kuulunut alan sitkeään siipeen. Ensimmäisestä toimituskunnastakin on vielä yksi jäärä jäljellä eli Sakari Toiviainen. Avustajakunta on käsittänyt suuren joukon maan parhaita elokuvakirjoittajia joista kukaan ei tietenkään ole voinut elää Filmihullun tienesteillä. Vain hyvin harva on "promovoitunut" arvokkaampiin foorumeihin, näin siitä positiivisesta syystä että Filmihullu on kaiketi onnistunut olemaan yhteismitaton niissä vaaditun orientaation kanssa. "Filmihulluudella" tai alueen todellisella tiedolla tahi näkemyksellä ei ole käyttöä yhteiskunnassa. Tämä vaikutelma on kaiketi syventynytkin jyrkästi.

Useiden tie onkin vienyt yksinkertaisesti hiljaisuuteen. Moni olisi voinut tuottaa relevantin kirjan, mutta kustantajien mielenkiinto on vuosi vuodelta ollut rajatummin puolikaupallisiin tuotteisiin suuntautunutta. Ilmiö on siis sama kuin elokuva-arkiston esityksissä vuosikymmenestä toiseen: suomalaisessa elämässä elokuvan vakava harrastaminen leikkautuu pois varhaisemmin kuin melkein missään tietämässäni maassa.

Monenmoisia toimitussihteereitä on kulkenut Filmihullun läpi, ja voin sanoa sovinnollisesti ja totuudenmukaisesti että jokainen heistä, mukaanlukien siis hekin jotka varmaan kiroilevat esimerkiksi minua, oli aktiivisesti mukana tuottamassa numeroita jotka ovat muistettavia, vieläkin lukemisen kestäviä. Mistä päättelen että hommia on tehty kutsumuksena, entusiasmin kannattelemana.

Eihän kaikki ole putkeen mennyt. Pyydän lukijoilta anteeksi erinäisiä ontuvia numeroita tai kirjoituksia, erinäiset omani mukaanlukien, jotka eivät anna vastinetta lukemiseen kuluneelle ajalle. Esimerkiksi arvosteluosasto on ollut ongelma melkein kaikkina aikoina. Silloin kun se ei yllä päivälehtien nopeatahtisia juttuja syvemmälle, meillä on ollut syytä hävetä. Olemme jakaneet yleisen kriisin, mutta ilman muiden alibeja. En minä ainakaan pärjäisi kun palstatila on minimoitu

Tänä vuonna on saatu lukea jo kaksi maan suurimman päivälehden ilkeämielistä ja totaaliseen nitistämiseen tähtäävää hyökkäystä lehdestämme. Molemmat olivat säälittäviä. Ensin ilmestyi Nyt-liitteen älytön ja johdatteleva "haastattelu" josta nuori polvemme, räävipuheisella Toiviaisella vahvistettuna, selvisi mainiosti. Sitten saatiin Eero Tammen ja Lauri Timosen toimittaman Filmihullu-antologian (1968-1977) arvioinnissa jonka kirjoittanut kesätoimittaja ei ollut ymmärtänyt lukemastaan mitään. Hän onnistui sotkemaan lyhyessä tekstissä mukaan uusien aikojen kaunatkin ja nyyhkimään sitä miten elokuva-arkistoa käsitellään — oivaltamatta edes että arkisto oli käsiteltynä kautena nimenomaan ja aivan tasapainoisesti yksi lehden julkaisijoista. Sellaistakin elokuvakulttuuri saattoi once upon a time olla ettei julkaisuihin, kerhoihin ja arkiston ulkopuolisiin kirjoittajiin suhtauduttu vihamielisesti.

Uskoakseni nimenomaan parin ensi vuosikymmenensä aikana Filmihullun osuus oli merkittävä siinä että keskustelu elokuvasta ja sen roolista eteni kansallisesti katsottuna korkeisiin sfääreihin. Pari Tuomikosken riviä oli käytännön ammus joka tehosi yhtä paljon kuin jonkun nykyisen suurlevikkisen lehden pitkä punnerrus.

Lehti oli paljon härskimpi kuin nykyisin tulisi mieleenkään, mutta koska paukkujen takana oltiin tosissaan, lehteä kunnioitettiin. Peukaloruuvit, joissa Tuomikoski, Tarmo Malmberg ja kai minäkin otimme aikaa kovilla vastakkain alan silmäätekevien kanssa, olivat malli jota olisi pitänyt jatkaa johdonmukaisemminkin. Elina Kataisen sarjakuva Kumpulan veljekset oli niin osuva että siitä jaksetaan olla loukkaantuneita vielä nyt, melkein 40 vuoden päästä. Ja jos television historiaa joskus kirjoitetaan - tähän mennessä maassa on ilmestynyt pelkkiä parodiakirjoja — uskon että alkuvuosien Filmihullusta löytyy pätevimmän tason observaatiota.

Ilonpidon ohella jo alkuaikoina tärkeäksi tuli eräänlainen koulutusaspekti. Moni numero tähtääkin jonkinlaiseksi tietopankiksi. Varsinkin ensi vuosikymmeninä lehden sivuilla julkaistiin paljonkin ulkomaalaisia perustekstejä jotka eivät mitenkään muuten olisi päätyneet suomalaisen lukijakunnan ulottuville. Siksi lehteä luettiin paljon yli elokuvanharrastajien kapean — joka ei silloin tosin vielä ollut niinkään kapea — piirin. Vaalilause "jokaisessa numerossa kirjan verran asiaa" on usein ollut kirjaimellisesti tosi.

Tähän mennessä tapahtunut...

Vielä pieni listaus parhaista 40 vuoden aikana tapahtuneista elokuvaa koskevista asioista:

1. Kotimainen elokuva on saanut suuren yleisön luottamuksen jota sillä oli vielä jonkin verran 1968 mutta ei useinkaan sen jälkeen.

2. Elokuvakulttuuri, "elokuvan yleissivistys", ehti häivähtää 60- ja 80-lukujen välisenä aikana.

3. Suomessa alkoi ilmestyä elokuvan Kansallisfilmografia joka on valitettavasti — ja skandaalimaisesti — lopetettu, ehkä signaalina ajatuksesta että alan byrokratia on saavuttanut sellaisen täydellisyyspisteen ettei elokuvaa enää tarvita.

4. Elokuvakirjoja on julkaistu paljon ja monen kustantajan toimesta. Ennen vuotta 1968 suomalaisten julkaisujen määrä oli häviävä, sen jälkeen ainakin jossain vaiheessa niitä on ollut selvästi enemmän kuin esim. muissa pohjoismaissa.

5. Dokumenttielokuva on kristallisoitunut varteenotettavaksi perinteeksi ja lakannut olemasta kirosana.

6. Suomalainen elokuva on saanut ensimmäisen maailmannimen — Aki Kaurismäki. Sekä dokumentin alueella Pirjo Honkasalo ja Markku Lehmuskallio (sekä Anastasia Lapsui) jotka luetaan alan suuriin maanosassamme.

Olisi ollut hienoa listata tähän myönteisiä kehityskohtia esimerkiksi elokuva-arkistosta joka oli sentään yli vuosikymmenen yksi julkaisijamme. Sanokaamme diplomaattisesti että tiemme ovat hiukan erkaantuneet. Toivotaan että seuraavat 40 vuotta palauttavat arkiston alkuperäisen kutsumuksensa linjoille. Jospa vaikka tuona aikana joku johtajista oivaltaisi vanhan totuuden: elokuvat on tehty nähtäviksi, ei kätkettäviksi.

Olisi ollut miellyttävää niinikään kertoa että yliopistollinen elokuvaopetus, "elokuvatiede", olisi noussut Feeniks-linnun lailla tultuaan alkuruutuun viimeisenä Euroopassa. Ehkä sekin tapahtuu, tuskin kuitenkaan ennen kuin suorittava porukka vaihtuu aivan perusteellisesti.

Tasa-arvoisesti molemmista rinnoista

Katsokaa hyviä elokuvia! Se on valitettavasti nyt vaikeampaa kuin aloittaessamme 1968, mutta yhä eri keinoin mahdollista. Perustakaa, varsinkin jos asutte aika pienellä paikkakunnalla, elokuvakerho. Aivan piruillessanne, elokuva-arkiston kiusaksi ("kilpailua")!

Otan viimeisen brechtiläis-ironisen esimerkkini vuoden 1968 poleemisessa hengessä. Mikä rikos on se että "tasa-arvoministerin" sihteeri kopeloi hiprakassa muutaman naisen rintoja verrattuna siihen isompaan seikkaan että hänen ministerinsä, tai tarkasti ottaen kaikki ministerimme, ovat aivan nössöinä kannattamassa ns. Aalto-yliopistoa? Liikealan ehdoilla ja kuitenkin valtion isoilla rahoilla perustettava kolmen koulun yhdistymä haistattaa pitkät yliopistojen perinteiselle itsemääräämisoikeudelle. Ja yhtenä pienimmistä väkäsistä se työntää elokuvakoulun — vastoin oppilaiden ja opettajien yksimielistä mielipidettä — teknologian ja kaupan puristukseen, juuri sellaiseen virikekenttään josta voi kuvitella olevan maksimaalista haittaa elokuvan henkiselle ilmapiirille.

Koska lehdillä on sanomista rintaepisodista mutta ei mitään Aalto-yliopistosta, tarvitsemme sivistynyttä cinefiilistä mielipidettä — siksi tilaa Filmihullu! Elokuvan ymmärtäminen näet auttaa ymmärtämään asioiden yhteyksiä ja sisempiä suhteita. Kelpo kiekkojen katsominen rikastuttaa maailmankuvaa ja vivahteiden tajua. Todellinen cinefilia, filmihulluus, on ovela ja sensitiivinen tapa ymmärtää maailmaa myös yhteiskunnallisesti — lyhyemmin en voi luonnehtia sitä mikä on ollut Filmihullun sanoma nyt 40 vuoden ajan.

Tilaa Filmihullu