Pähkähullu Suomi

Aki Kaurismäki kirjoitti Filmihulluun seuraavan välähdyksen vuonna 1984:

"Seminaari jossain Pohjois-Karjalassa. Alustaja kävelee aplodien saattelemana käytävään pyyhkien hikeä olemattomalta otsaltaan. Oluen rohkaisema kalpea miekkonen tarttuu häntä lujasti kyynärtaipaleesta. Miekkonen: Mitä järkeä on tehdä sellaisia elokuvia, joita kukaan ei katso?
Alustaja: Kuka sellaisia tekee?
Miekkonen: Korvenheimo.
Alustaja: Oletko käynyt katsomassa?
Miekkonen: En.
Alustaja: Hmmm."

Niin. Kenties Suvi-Marja Korvenheimon ja ylipäätään suomalaisen elokuvan ongelman voisi kiteyttää Pentti Saarikosken sanoin: "Tulin tänne asian kanssa. / Ihmiset eivät pitäneet siitä."

Taannoin eräs elokuvatuottajaksi itseään nimittävä miekkonen alkoi oluen rohkaisemana aukoa päätään kapakassa allekirjoittaneelle ja muutamalle muulle, koska Filmihullu on kuulemma lehti, joka ei ole ajan tasalla. Siksi hän ei lehteä ole miesmuistiin lukenutkaan, mutta tiesi kertoa, kuinka julkaisua tekevät kaiken maailman pikkutakkeihin verhoutuneet elämästä vieraantuneet taukit, jotka istuvat toimistonsa liepeillä kapakassa ja aukovat oluen rohkaisemina päätään. Ilmeisesti jutut vedetään vanhoista pöytälaatikoista. Tuottaja tenttasikin valppaasti, tietävätkö muut, mikä on tällä hetkellä ykköspuheenaihe suomalaisessa elokuvassa, se suurin ja merkittävin hanke, jota pitäisi seurata. No, mikä? Star Wreckin jatko.

Sama tuottaja listaili kotimaisen elokuvan suurimpia rimanalituksia ja haukkui Pauli Pentin elokuvaa Macbeth (1986). Tämä kertoo tietysti jotain. 1980-luvun häpeilty vuosikymmen lakaistiin maton alle, lennettiin 2000-luvun taitteen buumiin, ja tänään elämä pelittää palkitulle, Jorma Ollilan tapaan kapeaharteiselle tuottajalle, joka pukeutuu t-paitaan ja aukoo päätään. Monen kollegansa tavoin hän kertaa ylpeänä omaa kehityskaartaan mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta, jollaista hiljalleen ollaan saavuttamassa koko suomalaisen elokuvan kentällä.

Häpeää siis tuntevat vähiten he, jotka arvioivat eilispäivää kaikella sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys tuo. Eli mitä unohtui? Lähinnä historia.

Risto Jarva -seura esittää syyskuussa Orionissa sarjan 1980-luvun suomalaista elokuvaa, joukossa muun muassa Pentin Macbeth. Korvenheimo eli Anssi Mänttäri, Timo Linnasalo, Ville Mäkelä, Jaakko Pyhälä. Kuka muistaa enää tällaisia nimiä? He kaikki ovat hengissä ja työkykyisiä, mutta Lauri Törhönen niitä harvoja aikakauden hahmoja, jotka sivistysmaassamme vielä ohjaavat pitkiä teatterielokuvia.

Vaikka Raja 1918 kuuluu kiintoisimpiin filmeihin, joita Suomessa on tehty vuosiin, Törhönen ei tietenkään peräänkuuluta ohjaajalähtöistä elokuva-ajattelua. Rajaa kovemman täräyksen aiheuttaakin Törhösen seuraavilla sivuilla valaisema Hollywood-tuotantojen vaikutusaste suomalaiseen elokuvaan. Kun esimerkiksi jenkit kuvasivat täällä 1980-luvun alussa elokuvia Punaiset (1981) ja Gorkin puisto (1983), pesiytyi suomalaiseenkin elokuvaan aivan uudenlainen tuotannollinen toiminta, josta hiljalleen kehittyi maan tapa. Kovat arvot kunniaan.

Tietenkin suomalainen elokuvatuotanto on kaikesta ylikansallisuudestaan huolimatta yhtä persaukista pummaamista. Elokuvan budjetti ja aihe eivät koskaan ole järkevässä suhteessa keskenään. Meikäläisittäin jättimäisellä neljän miljoonan euron summalla saadaan aikaan alle 15-vuotiailta kielletty lastenelokuva euroviisutähtien ja englanninkielisten tv-sarjanäyttelijöiden kuurupiilosta. Kun sitä ei videovuokraamossa isketä kuriositeettina suomalaisen elokuvan hyllyyn, se hukkuu 13 tusinaan -sarjan kalkkunavideoiden loputtomaan valtamereen, jonnekin Albert Pyunin ja Boaz Davidsonin väliin.

Tietenkin kysyntää olisi myös muulle, mutta tuotantoneuvojat pohtivat vakavissaan, onko meillä varaa kulttuuriin. Kukapa ei asettuisi seuraavilla sivuilla niin ikään haastatellun Rostislav Aallon "punikkirintamaan" kannattamaan kunnankinoja. Viimeistään 1980-luvun mittaan hävisivät kaikki vaihtoehtoiset esityspaikat uudelle suomalaiselle näytelmäelokuvalle, mistä luonnollisesti seurasi se, että elokuva haihtui kuin savuna ilmaan. 1960-luvun nuorilla, komean perinnön jättäneillä elokuvantekijöillä oli tästä vinkkelistä lähes paratiisimaiset olot! Ja he olivat totaalisessa kusessa.

Tilanne on pähkähullu. Naapurimaassamme Norjassa kunnankinot ovat operoineet vuosikymmeniä ja kerholiike hengittää. Kaikki kotimaan filmit ovat vapaasti lainattavissa arkistosta, ulkomaiset klassikot heltiävät naurusummalla verrattuna meikäläisiin oloihin. Ja mitään perseennuolentaa tässä harjoittamatta vaikuttaa kaikesta huolimatta siltä, että suomalaisen elokuvan historia on huomattavasti rikkaampi.

"Suomalaisen elokuvan ongelmat ovat tuotannon ja levityksen ongelmia ja suomalainen elokuva on koneiston läpi rusennettu torso, heijastuma jostakin, joka olisi saattanut olla elokuva." Elina Kataisen huomio vuoden 1970 Filmihullussa pätee yhä. Valitettavasti lausuntoa tulee hieman päivittää. Jarvan Ruusujen aika (1969) piti alun perin kuvata cinemascopena ja väreissä. Niin voidaan tehdä nykyrainaa, mutta mistä löytyisi edes Hiilloskorven tasoisia tekijöitä pitkään näytelmäelokuvaan? Kyllä he jossain ovat.

Nyt Peter Lindholm filmaa Valkoisen peuran (1952) uudestaan. Huomasiko joku, että alkuperäisestä puuttuvat värit? Ja Timo Koivusalo löysi Pohjantähden. Luultavasti samasta syystä kuin Saarikoski jätti opuksen aikanaan lukematta: koska se alkaa niin typerästi. Näinä päivinä Koivusalon elokuvaa idioottimaisempaa hanketta on nimittäin vaikea käynnistää, mutta löytyihän sellainenkin Arabianrannasta. Odotamme Sailaksen ja Sotamaan kirjoittamaa innovatiivista avauslukua suomalaisen huippuelokuvan historiaan. Alussa oli suo…

Laitakaupungin valojen Koistisen hengessä on kaikesta huolimatta uskottava, ettei elokuvakulttuuri tähän kuole. Muun muassa Taru Mäkelä, Rostislav Aalto ja Seppo Renvall puhuvat seuraavilla sivuilla paljon asiaa. Uralin perhonen lentää. Ja Matti Kassilan kynä sen kun sauhuaa.

Kun luet seuraavia sivuja, heräät kenties poikkeamaan Helsingin Juttutuvassa, jonne päiväauringon säteet lankeavat vielä valaisemaan muistoja satunnaisista kulttuuriväen kohtaamisista, arkipäivän kiireettömistä laadun hetkistä, ja havaitset tyhjän paikan, jota kukaan ei voi enää täyttää. Kevätkautemme seuraavassa numerossa omistamme teemakokonaisuuden edesmenneelle suomalaisen elokuvakulttuurin esitaistelijalle, kulttuuritoimittajalle ja Filmihullu ry:n hallituksen pitkäaikaiselle puheenjohtajalle Risto Hannulalle.

Filmihullun toimituskunta - ranskalaisittain "Les Robinsons de la cinéphilie", kuten kelpo Cahiers du cinéma -lehti huhtikuun numerossaan tituleeraa - jatkaa jo 40-vuotista taisteluaan kaikkien Star Wreckia tuntemattomien taukkien puolustukseksi. Signeeraa siis maailman parhaan elokuvalehden kestotilaus itsellesi, ystävällesi ja vihamiehellesi pilkkahintaan, joka herättää itkunsekaista naurua kyynisimmässäkin absolutistissa!

Tilaa Filmihullu