Elämisemme kylmäävät puitteet

Kylmä sota on aiheena muhinut Filmihullussa pitkään. Joku voi ehkä ihmetellä jälleen kerran lehden näin sinnikästä jälkijättöisyyttä. Kylmä sotahan on ohi, asetelmat ovat tyystin muuttuneet sitten vuoden 1990, useat ex-sosialistiset maat ovat EU:n ellei peräti jo NATO:nkin jäseniä, sodan pääpukarit Yhdysvallat ja Neuvostoliitto suurin piirtein vaihdannaisia jne. Siksipä kirjoitan hädissäni - mehän olemme nyt vuodenvaihteessa tilauskannan perässä - että numero käsittelee kylmän sodan ikuisuutta.

Kuten käsitteleekin, mutta sillä tavalla onnellisen konkreettisesti, että numeron kirjoittajat ovat itse kukin kokeneet aikalaisina kylmän sodan ja elokuvan välisiä suhteita. Joista kasvanut yksittäisten teoksien verkosto on melkein käsittämätön vyyhti. Sen jäsentäminen, "kylmän sodan elokuvien filmografia" eli satojen elokuvien listaaminen, on numeromme läpikäyvä ylpeyden aihe, jota Matti Salo on hionut pitkään ja parhaan asiantuntemuksen voimalla - hänen vuonna 1994 julkaisemansa Hiljaiset sankarit (jonka ydinteema on senaattori McCarthyn aikaisen "mustan listan" aikaisten käsikirjoittajien elämäntyö) on kansainvälisestikin parhaita varsinaisen kylmän sodan aikaisia elokuvia käsitteleviä kirjoja.

Ja lista puhaltaa reippaasti yli minkä vain nimellisen "kylmän sodan loppumiskohdan", oli se sitten McCarthyn viraltapano, Kuuban kriisin selviäminen tai joku muu. Numeromme naulaa paikoilleen jännittävän todistusaineiston siitä, että uudenaikaisen historian sodissa käydään aina rinnakkain kahta sotaa joista toista reaalirintamilla ja toista elokuvassa.

Voisi kai ohimennen noista reaalirintamista sanoa, että sielläkin toinen osapuoli käy usein eräänlaista virtuaalisotaa: lentäjät, pommittajat ja käskyjen saajat ovat kuin jonkun tietokonepelin keskellä. Toinen osapuoli, sen kärsimykset, kuolemat ja mittaamaton tuska, pitää huolen siitä että tuntuma perinteisen sodan kiroukseen säilyy, ainakin jossain. Mutta mitäpä siitä välittäisi edes media jolle yhden banaaninkuoreen liukastuneen amerikkalaissotilaan elämä on arvokkaampi kuin tuhat äkillisesti elämästä pyyhkäistyä irakilaista lasta.

Kuvien sota

Lehtemme todistaa luontonsa mukaisesti kuvien sodasta. Siinä asiassa mutkat alkoivat muodostua jo selvästi toisen maailmansodan vuosina, joiden suomalaiseen elokuvatarjontaan Kaarle Stewenin artikkeli kurottuu. Teksti herättänee sellaiseen perushuomioon, että elokuvateatteri on sotakenttä sekin. Jerker A. Eriksson, suomalaisen elokuvakritiikin grand old man, kirjoittaa paranoiasta yhdysvaltalaisessa elokuvassa, eli asettelee paikoilleen niitä henkisiä ja ahdistavia seuraamuksia jotka kylmän sodan kuuman vaiheen jälkeen ovat tuomitut varjostamaan ihmiskuntaa vielä kauan.

Elokuva-arkistoon viime keväänä koottu sarja kylmän sodan Helsingissä filmatuista elokuvista palautti mieleen elämän ja kuvan kuvitteellisen ja merkillisen kohtauspaikan, jossa Helsinki monen elokuvan voimalla markkeerasi esimerkiksi Pietaria. Arkkitehtuuri oli sama, ja sitä olisivat olleet myös ihmisten silmille jämähtäneet kasvonaamiot, jos niitä olisi dokumentoitu. Mutta fiktiotahan silloin tehtiin, ja John Hustonin Kremlin kirjeen alkutekstien alla nähtiin viisi minuuttia Helsingin Suurkirkkoa. Timo Aarniala, silloinen elokuvan opiskelija ja elokuvan alimmassa hierarkiassa puuhannut persoona, kertoo mitä tapahtui.

Yksi teksti, ja asiallahan pitäisi olla useampiakin, muistuttaa että aiheesta parhaiten muistetut amerikkalaiset eivät kuvienkaan rintamalla sählänneet yksin. Eikä kysymys ollut kaksinapaisuudestakaan, vaikka nimenomaan Neuvostoliiton silloista elokuvaa on myös muisteltu ja analysoitu paljon. Kukin silloin sosialistimaa, jokainen niistä uusi luomus kollektiivisessa psykologisessa kartassa, teki omia elokuviaan, joista useimmat vaikuttavat peräti pakkopullan luontoisilta, mutta kasvavat nyt nähtynä niin ilmaisevaan (ja usein herkulliseen) todistusvoimaan, että arkiston soisi joskus esittävän niitä todella ison nipun. Espanja ja Ruotsi on mainittu esimerkein, ja kuten Matti Salon filmografiaa lehteilemällä voi havaita, mukana sinnittelee myös pieni ja sisukas Suomi.

Eräänlainen yhteenveto käsittelee John Frankenheimerin mestariteosta Mantshurian kandidaatti. Miten esitellä sen kirjoittaja, Greil Marcus? Michael Chabon kirjoittaa Marcusin upouuden teoksen The Shape of Things to Come. Prophecy and the American Voice takakannessa seuraavasti:

"Greil Marcus on kulttuurikritiikin Lew Archer: teräväkatseinen, kovapäinen, teoriaansa asekotelossa kantava, valmis menemään minne tahansa ja kyseenalaistamaan kaiken, yhtä kotonaan kirjallisuuden, taiteen ja musiikin kartanoissa kuin syrjäkujillakin, amerikkalaisen menneisyyden vaivaama mutta täysin kiinnittynyt meidän nykyhetkeemme tonkiessaan säälimättömästi esiin ja paljaaksi toisilleen ensi alkuun etäisiltä vaikuttavien hahmojen ja rikosten salaisia yhteyksiä ja yhteisiä tarinanlankoja."

Lyhyemmin sanottuna Marcus on jännittävimpiä yhdysvaltalaisen kirjallisuuden ja populaarikulttuurin - hänen Elviksestä tai Dylanista kirjoittamansa tekstit ovat parasta mitä aiheesta on olemassa - kommentaattoreita ja niin ikään kylmän sodan ja sen kulttuurin asiantuntija. Frankenheimerin teoksesta hän on kirjoittanut myös kirjan, jota suosittelen lämpimästi.

Yhä vielä jääkylmässä vedessä

Kun nyt koko mediamme on keskittynyt juhlimaan - eikä lainkaan analysoimaan - uuden Bond-elokuvan markkinointia, mekin voimme tehdä osuutemme ja sijoittaa sen ilmiösarjan kylmän sodan kontekstiin. Lainaan kahta lausuntoa. Ensiksi mustan listan vainoama veitsenterävä käsikirjoittaja-ohjaaja Abraham Polonsky:

"Musta lista meni sirpaleiksi koska sillä ei ollut enää mitään mieltä, mutta kylmä sota on yhä keskellä jonkinlaisena ideaalisen uskonnon muotona, jota yhteiskuntamme johtajat ylläpitävät jopa tänään kun kommunismin uhka on enää vain illusorinen ja kun kommunistiset hallitukset ovat siirtymässä ties millaiseen olemattomuuteen."

Ja ranskalainen Marie-France Toinet teoksessaan La Chasse aux sorcières:

Avantgarde on tullut yhä tärkeämmäksi markkinafasismia ja kulutuskuvakulttuuria vastaan käytävässä taistelussa. Juuri siksi konkreettisten materiaalisten tilojen vallankumouksellinen haltuun ottaminen ja haltuunottoa vastustavien henkisten tilojen luominen on välttämätöntä.

"Noitavaino on samalla kaikkien amerikkalaisen historian olennaisten momenttien synteesi ja amerikkalaisen yhteiskunnan pyhimpien myyttien totaalinen ja radikaali negaatio. Sen todellinen raison d'être antikommunismin tuolla puolen on kaiken erilaisuuden eliminointi.""

Tämä koskee yhtä lailla monia muita maita. Numeromme on siis omistettu Systeemin - ei yhden vaan monen - patologialle ja sellaisen jatkuvuudelle.

Ja ohimennen: tilaa Filmihullu oitis! Erinäisten tahojen kiusaksi puksutamme yhä, pian tulee 40 vuotta täyteen...

Tilaa Filmihullu