Risuja ja ruusuja

Tätä kirjoittaessani kevät on jo pitkällä ja vaikka Roskapankin terassilla ei vielä ilman lämpöhaalaria tarkenekaan, Sodankylän elokuvajuhlien 21. vuosikerta - kesän merkki siinä missä bikinit ja juhannuskin (ensin mainitut ovat tosin käytössä vain näköhavainnon asteella) - lähestyy vääjäämättä.

Jonkinlainen vuosipäivän tuntu on myös ilmassa. Viime vuonna näihin samoihin aikoihin ilmestyneestä Filmihullun kolmosnumerosta käynnistyi melkoinen härdelli ja hulabaloo; uskaltauduimme muutaman kirjoittajan voimalla kyseenalaistamaan paitsi Turun yliopiston "elokuvaopetuksen" myös Suomen elokuva-arkiston kopiopolitiikan. Keskustelun ja tapahtumien vaiheet ovat sittemmin olleet moninaiset ja luonteeltaan kirjavat mutta perimmäinen johtopäätös tuntuu olevan siinä, että noita pyhiä lehmiä ei olisi saanut julkisesti lahdata kyljyksen asteelle tai, vaihtoehtoista vertauskuvaa käyttääkseni, muun muassa allekirjoittanut sortui lähes rikollisluonteiseen toimintaan, käytyään niin sanotusti kusella kahden norsunluutornin juurella.

Sanottakoon Filmihullusta mitä tahansa mutta kritiikin yläpuolelle emme tietääkseni ole koskaan asettuneet - palautetta on pikemminkin aina mielenkiinnolla kuunneltu ja kaikki mielipiteet ja vastineet pyritty julkaisemaan. Sitä hämmentävämpää onkin se passiivinen arroganssi johon kopiokeskustelussa on jouduttu tuon tuosta törmäämään. Ne ihmiset jotka ovat keskustelua asiallisimmin käyneet eivät käytännössä ole minkäänlaisessa virallisessa roolissa arkiston tai opetusministeriön linjausten suhteen vaan pikemminkin elokuvan rakastajia ja ymmärtäjiä. "Viralliset" vastineet ja keskusteluun osallistumiset voidaankin arkiston suunnalta listata suurin piirtein seuraavasti:

1) Kostetaan Timoselle, joka tunnetusti on raivostuttava kakara, repimällä hänen Orionin vapaakorttinsa kappaleiksi.
2) Haukutaan arkiston sisäisessä sähköpostissa elokuvakerho Arkadinin koko hallitusta Kurvin narkkareiksi (tai näin ainakin tekstin herättämät assosiaatiot kierossa pikku mielessäni vapaasti tulkiten tulkitsin…).

Mikäli olisin vakavamielinen henkilö, saattaisi tällainen toiminta kirvoittaa minussa muutakin kuin vaimeaa naurua mutta nykyisissä olosuhteissa lienee pakko tyytyä kylmäveriseen ohitukseen. Hämmästelen silti - lähinnä ystävieni puolesta - narkomaani-käsitteen käyttöä, joka ymmärtääkseni viittaa lähinnä aktiivisiin huumeidenkäyttäjiin. Mikäli ajatus narkomaniasta on jotenkin johdannainen sille tunnetulle tosiasialle, että allekirjoittanut sattuu pitämään keskioluesta, ihmettelen lähinnä käsitteen epämääräistä yleistystä, kärjistystä ja laajennusta koko hallituksemme piiriin sekä itse viestin "salattua" luonnetta. Eipä silti hätää äärimmäistä: lukeudun aina mieluummin Kurvin narkkareihin kuin kasvottomien byrokraattien vaikenevaan armeijaan.

Yleisemmin ottaen rohkenen elokuvakerho Arkadinin puolesta luvata, että tulemme jatkossakin pistämään häkää pönttöön, kuten myös sen, että syksyllä rytisee.

Ruoholahden yössä

Kevään kolmas numeromme on omistettu Aki Kaurismäen uusimmalle elokuvalle Laitakaupungin valot. Tällainen temaattinen keskittyminen tuntuu olennaiselta nimenomaan tämän elokuvan kohdalla, jota Suomen mediassa ei ole toistaiseksi edes yritetty katsoa kuin ulkokohtaisen juonireferoinnin ja tähdityksen kautta. Sanat ja ilmaukset takertuvat kurkkuun kun ajatteleekin niitä latteuksia ja mahalaskuja joita elokuvan nähneiden kriitikoiden kohdalla on joutunut tuon tuosta todistamaan. Tämä ahdistunut raivo johtuu lähinnä siitä, että Laitakaupungin valot sattuu olemaan eräs tekijänsä kompleksisimmista, moniulotteisimmista ja rikkaimmista saavutuksista - elokuva joka antaa katsojalleen enemmän kuin tämä luultavasti edes ymmärtää saavansa. Jos Mies vailla menneisyyttä -elokuvan päähenkilö "kantoi tulevaisuutta muistissaan", kuten runoilija Arthur Symons on muissa yhteyksissä kirjoittanut, edustaa Laitakaupungin valojen Koistinen oireilevaa nykyhetkeä paljaimmillaan ja samalla myös elokuvataiteen hidasta kuolinkamppailua. Viimeisen väitteeni perustelen sillä assosiaatioketjulla, että "skorpioni-Koistisen" tuskainen ryömintä läpi elämän pimeyden viittaa suoraan Raymond Durgnatin, Buñuelin Kulta-ajan yhteydessä kirjaamaan vertaukseen elokuvasta skorpionina. Näistä moninaisista paradokseista aukenee valkokankaalle verenpunainen kanvaasi ja hauraiden haaveiden täyttämä urbaani uninäytelmä: kuva Suomesta vuonna 2006!

Pohjoisen auringon alla

"Ne eivät kestä kauaa, nuo viinin ja ruusujen päivät ", kirjoitti Dowson tunnetussa pohdinnossaan mutta tänäkin vuonna, viiden vuorokauden ajan, me saamme jälleen etuoikeutetusti osallistua dionyysiseen rituaaliin, joka on omistettu elokuvataiteen kauneimmille saavutuksille ja periaatteille. Sodankylän elokuvajuhlat erottuu maailman kaikista muista elokuvatapahtumista monellakin tapaa mutta itselläni syvällisimmät muistot liittyvät enemmän itse festivaalin ilmapiiriin kuin mihinkään yksittäiseen elokuvaesitykseen, joita tosin voisi vuosien varrelta listata melkoisen unohtumattoman sarjan.

Elokuvia katsotaan Sodankylässä erilaisella asenteella kuin missään muualla. Yleisön osallistuva henki ja energialataus muistuttaa lähinnä loppuunmyytyä ja huippuunsa virittynyttä rock-konserttia. Jokaisella on - vastoin tunnettua suomalaiskansallista epäsosiaalista luonteenlaatua - kulloisenkin elokuvaesityksen jälkeen mielipiteitä, teorioita ja tulkintoja; kaikki haluavat tehdä kankaalta löytöjä, kokea elämyksiä, törmätä uusiin maailmoihin ja laajentaa tietoisuuttaan moninaisiin näkemyksiin ja kulttuureihin. Ja mikä hienointa - olipa kyseessä vaikka kuinka "vaikea" elokuva - touhusta puuttuu kaikki akateeminen hölynpöly ja älyvapaa sönkötys. Kaikki - niin yleisö kuin festivaalin vieraiksi kutsutut elokuvantekijätkin - ovat alusta loppuun samalla viivalla ja katsovat samaa elokuvaa. Elokuvathan tehdään ihmisille, mikä tuntuu aika ajoin unohtuvan…

Näistä lähtökohdista odotan jo malttamattomana kesäkuun puoliväliä ja noita takuuvarmoja onnen päiviä, joiden voimalla vuoden 360 muuta luonteeltaan ratkaisevasti löysempää vuorokautta jaksaa kepeästi lusia. Ja tietenkin, kattava reportaasi ja analyysi pohjoisen tapahtumista ja siellä koetuista elämyksistä ilmestyy seuraavassa numerossamme.

Mieleen kohoaa vielä kaunis henkilökohtainen muisto viime vuoden festivaaleilta. Jossain vaiheessa aamuyön tunteina allekirjoittanut vetäytyi hetkeksi levolle koulun takana rannassa sijaitsevaan ruusupensaikkoon (Sodiksessa edes ruusunpiikki ei pistä!) ja heräsi myöhemmin aamulla unenomaiseen tunnelmaan: aurinko paistaa, ruusut tuoksuvat ja Kitisenjoen aallot lyövät hiljaa rantaan, jossa kaunis nuori nainen soittaa lähistöllä viulua (Baddingia muistaakseni).

Viimeistään tuollainen hetki todistaa, että ainakin noiden muutamien päivien ajan elämä ja elokuva eivät ole toisistaan eroteltavissa olevia todellisuuksia - ne ovat yhtä.

Tilaa Filmihullu