Ei vain Hollywood

Numeromme pääosassa on New York, jonka kaupunkikuvan valo (Ilo irti) ja varjot (lukuisat rikoselokuvat) elokuva on kuvannut usein ja unohtumattomasti. Mutta tämä näkökulma - elokuvan mahdollisuus tehdä kaupungista draaman päähenkilö - ei ole fokuksessa tällä kertaa. New York on tässä mielentila, aivan kuten Hollywood on toisaalla - ja länsirannikon "unelmakaupunkihan" on maantieteellisenä paikkana kauan ollut suhteellisempi seikka kuin tarkka mielikuvansa. Joka on aina tarkoittanut illuusion asettamista "todellisen elämän" edelle, ja nyt alkanut tarkoittaa myös sellaista elokuvien tuotantotyyliä jota hallitsevat agenttien ja tähtien megalomanian sitomat "paketit" ja ylipäätään päättävässä portaassa yhä enemmät ihmiset jotka toimivat pankkien eivätkä elokuvan ehdoilla.

"New Yorkin" konkretiaa ja ideaa on siten helppo ihannoida jo siksi että se on niin selkeästi anti-Hollywoodia. Onneksi New Yorkin omat luovat kyvyt ovat ennen kaikkea illuusiottomia. Jos Woody Allen piirtää Manhattaninsa alkuun unohtumattoman (ja Geshwinin musiikin nostattaman) runokuvan kaupungin profiilista, jatkossa ollaan jo satiirin sävyissä. Kaupungin muut omimmat elokuvan tekijät ovat lahjomattomia. Sidney Lumet on hahmo "amerikkalaisen neuroosin ytimessä", kuten häntä käsittelevän artikkelin nimi osuvasti kuuluu; Lumet lukeutuu niihin ohjaajiin, joiden tuotannon kokonaisuus - niiden fresko - on luultavasti vielä vaikuttavampi kuin mikään yksittäisistä teoksista. Ja silloin on melkein aina kysymys New Yorkin aspektien hienosäikeisestä esittämisestä. John Cassavetes puolestaan teki myöhemmän ohjaajanuransa useimmat elokuvat länsirannikolla, mutta tulee aina säilymään New Yorkin äänenä sensaatiomaisen esikoiselokuvansa Varjoja ansiosta.

Dokumentista puhumattakaan. Kaksi merkittävää Suomessa tämän vuoden aikana vieraillutta hahmoa esitellään, ja esittelevät itsensä: Frederick Wiseman, tarkkailevan dokumentaarin mestari, ja Robert Drew, jonka Kennedyä käsittelevät teokset olivat "suoran elokuvan" ja "totuuselokuvaksi" kutsutun orientaation lähtöruutu. Hollywoodissa tällaisilla elokuvilla ei ole koskaan ollut jalansijaa.

Leikkauspisteitä on tietysti vaikka kuinka paljon. Actors Studio, toisen maailmansodan jälkeisen ajan varmasti eniten merkinnyt "koulukunta", merkitsi luultavasti elokuvalle vielä enemmän kuin teatterille - ja nuo vaikutukset eivät tietenkään jääneet New Yorkin elokuviin tai "metodin" hallitsemiin elokuviin (tyyppiä Elia Kazanin Nukkevaimo), vaan nimenomaan läikähtivät Hollywoodiin. Siellä työskenteli myös Shelley Winters, hiljattain edesmennyt näyttelijä, jonka työ on usein ollut näyttelemisen kannalta kaikkein kiehtovimpien ja kunnianhimoisimpien elokuvien (Paikka auringossa, Räsynukke) suolaa.

Vielä kaksi seikkaa jotka eivät käy ilmi seuraavien sivujen rönsyilevästä kokonaisuudesta.

Ensiksikin ajatus että pohjoisamerikkalainen elokuvatuotanto olisi aina keskittynyt Hollywoodiin on virheellinen. Aivan ensimmäisten parin vuosikymmenen asetelmat tiedetään toki. Silloin tärkeimmät studiot olivat New Yorkissa ja sen ympäristössä. Hollywoodin lanseerauksen jälkeenkään tämä perinne ei katkennut. Itse D.W. Griffith palasi itärannikolle 20-luvun alussa. Jatkossakin toimintaa oli paljon ja kaikkina aikoina.

Dokumentin lisäksi myös riippumaton elokuva on tietysti viihtynyt paremmin New Yorkin maisemissa kuin Sunset Boulevardin katveessa. Oma erityisen unohtumaton muistoni liittyy sarjaan jonka elokuva-arkisto järjesti yhteistyössä Teekkarien taidetapahtuman kanssa vuonna 1968: kolme viikkoa putkeen silloista underground-elokuvaa, mukaan lukien kaikki tuon "uuden amerikkalaisen elokuvan" klassikot (Warhol, Ron Rice, Bruce Conner, Gregory Markopoulos, Jack Smith, Kenneth Anger) - uskomaton satsi, josta valtaosa oli nimenomaan New Yorkin elokuvaa. Tietymättömissä oli tuolloin että silloin saavutus oli tullut iltaruskon hetkiin: muutamaa vuotta myöhemmin vastaavaa riippumatonta elokuvaa ei enää ollut. Koska näitä elokuvia ei melkein minkäänlaisessa laajuudessa ole esitetty Suomessa myöhemmin, voin turvautua ainoastaan mielikuvaani: satsi vastasi inspiraatioltaan mitä tahansa Hollywood-sarjaa eli oli kaunopuheisin mahdollinen todistus siitä ominaislaadusta ja vaihtoehdosta jota "New York" on edustanut.

Sitten tyly siirtymä amerikkalaisista unista päiväntodellisuuteen. Ohjaaja Janne Kuusi mainitsi hiljattaisessa televisiokeskustelussa useitakin painokkaita näkökohtia, ja mielestäni varsinkin yhden josta ollaan oltu - Filmihullu mukaan lukien - vastuuttoman hiljaa. En muista määrää koska se oli mittaamaton: kuinka paljon pitkin Suomennientä on elokuvaa opettavia oppilaitoksia. Kuinka monet kunnat taktikoivat Suomessa tai Euroopassa liikkeellä olevia kehittämisrahoja perustamalla vailla mitään pointtia taas uuden elokuva- tai videokoulun. (Ja kaikki tämä samalla kun yksi todella tärkeä oppilaitos, Yleisradion ammattiopisto, on kaikessa hiljaisuudessa listitty. Olisi luullut että sellainenkin asia ylittää esim. HS:n uutiskynnyksen.) Kyllä kai paikallistelevisioitten nakkimainokset saataisiin tehdyksi ilman tällaista työvoiman ylitarjontaakin? Joka, kuten jokainen meistä ymmärtää, aiheuttaa alalle enemmän silkkaa kaaosta kuin minkäänlaista mielekästä onnea.

Kaipa Suomessa on aivan uskomattomat määrät löyhää rahaa. Ja yleensäkin varaa vaikka mihin - mukaan lukien elokuvan listiminen. Itselleni viime kuukausien ehdottomasti merkitsevin kauhuhetki on ollut osallistuminen elokuvakerhoja ja klassisen elokuvan esittämismahdollisuuksia koskevaan paneeliin. Keskustelun aikana nousi esille tieto että elokuva-arkisto on ostanut viisi tuliterää Truffaut-kopiota ja muutakin. Paneelin keskuudesta nousi valpas ja luonnollinen kysymys: miten niitä esitetään, eikö tämä olekin hieno mahdollisuus piristää kerhojen ja vastaavien esityspisteiden materiaalin puutteesta kärsivää ohjelmistoa. Kysymys esitettiin monta kertaa, varsinkin Tampereen ja Turun elokuvakeskuksien valppaiden edustajien taholta. Eikä mitään vastausta! Ellei vastaus ole mumisten sanottu "niiden esittämiseen ei ole infrastruktuuria".

Tämä on ahdistavinta mitä olen ikinä todistanut tällä alueella. Yksityiskopioita! Ei ajatustakaan että samalla ostolla voitaisiin hyödyttää elokuvakulttuuria laajemmin! Myönnän aina kammonneeni mentaliteettia jossa yksityisten asioiden hoito asettuu yleisen edun edelle. Kerskakulutusta! Tunnen ison nipun elokuva-arkistojen ihmisiä neljän vuosikymmenen ajalta, mutta en ole kohdannut mitään vastaavaa. Se että tämä mentaliteetti nauttii opetusministeriön absoluuttista suojausta tekee tilanteen vielä ankeammaksi. Rahaa riittää jos osaa olla tarpeeksi hailea. Oletan että nytkin - tilanteessa jossa useat tuntemani suurten maiden elokuva-arkiston johtajat säästävät eivätkä matkusta elokuva-arkistojen vuosikokoukseen - pari hiljaista miestä näprää lentolippujaan Etelä-Amerikkaan (Ennen tällaiset isot delegaatiot tulivat Pohjois-Koreasta.), joka, sen myönnän, on avartava turistikokemus.

Tilaa Filmihullu