filmihullu

(etusivu)
(uusin numero)
(arkisto)
(tilaus)
(info)

1 | 0 6

Tuuleen kirjoitettuja sanoja


Monen vuoden jälkeen vuorossa on elokuvakritiikille omistettu numero: käytäntöä, periaatteita, toteutuneita ja petettyjä ihanteita aikana jolloin elokuvan rooli ja tajunnallinen paikka on voimakkaassa ristiaallokossa. Mikään ei ole kuten ennen, ja varmaa on ainakin että tässä tilanteessa tarvittaisiin avainasemissa, siis myös lehtien palstoilla ja tiedotusvälineissä, määrätietoisia, miettimiseen taipuvaisia ja tietäviä ihmisiä. Kuka nostaa kätensä ja väittää että heitä olisi pilvin pimein?

Kaksi merkittävän elämäntyön tehnyttä elokuvakirjoittajaa nostetaan lähikuvaan. Valinta on ilmeinen: Helsingin Sanomien Helena Ylänen, Turun Sanomien Tapani Maskula. Maskula on rautainen traditionalisti joka ei ole antanut uusien tuulten liikaa horjuttaa vakaumuksiaan. Helsingin Sanomissa tapahtumat ovat mitä ilmeisimmin vyöryneet ylitse kenenkään yksittäisen ihmisen ihanteiden tai vaikutusvallan. Siteeraan Yläsen haastattelua jossa puheeksi tulee elokuvapaketin silppumainen luonne. Kyse on Nyt-liitteen synnystä ja sen myötä varsin vireän Kuva & Ääni -palstan lakkauttamisesta:

"Hesarissa oli joukko hiljattain taloon tulleita nuoria miehiä, joista monet olivat olleet esimerkiksi Kuukausiliitteessä töissä. Ne varmaan ajattelivat, että pitäisi ottaa myös oppia City-lehdestä, jos kerran sellainen menee. Ne olivat sitten jotenkin keksineet sen, että leffasta tulee lehden selkäranka."

Elävältä haudatut kuvat

Ja avainasemassahan Helsingin Sanomat toki on. Se on kuudenkymmenen vuoden ajan liputtanut että elokuva ei ole taidetta. Tämä ei ehkä tunnu edes omista lukijoistamme vakavalta. Olemme kasvaneet tämän ajattelutavan katveessa, ja itsekin olen tottunut suhtautumaan koko sanaan karsaasti koska se on niin pitkälle teeskentelijöiden ja tolkuttomasti itse asian ulkolaidalla olevien tyyppien omima. Mutta silti tapahtumasarja on ollut merkitsevä.

Paula "Pimpula" Talaskiveä kohtaan en tunne mitään nostalgiaa. Suoritusta hallitsivat tekstien amatöörimäinen taso ja "musta tuntuu" -tyyppinen mökeltäminen sekä toisaalta valta-aseman (joka ei vielä 60-luvullakaan ollut aivan niin ehdoton kuin nyttemmin) tuottama avoin omavaltaisuus. Elokuvalta vietiin aivopesunomaisesti mahdollisuus siihen vakavaan huomioon, joka kirjallisuudella, musiikilla tai teatterilla on ollut. Muistan kuinka myös lehden omien edustajien taholta selitettiin syy miksi elokuvaa ei oteta kulttuuripalstoille: koska Pimpula kirjoittaa siten kuin kirjoittaa, tasoero olisi mahdoton. Ja muualla alettiin sitten elää kuin pellossa koska iso esikuva antoi signaalin ja määritteli elokuvan paikan taiteiden porstuaan.

Suomalaisen elokuvakritiikin kohtalontien päätettiin ikään kuin ikiajoiksi. Anglosaksisessa maailmassa erottelu on vakiintunut: "critic", toisaalta "reviewer". Suomessa elintila on ollut vain jälkimmäisellä, yleensä melko tasottomasti, joskin juuri Helsingin Sanomilla on ollut onni pitää sivuillaan kahta ensiluokkaista elokuvajournalistia - lisätäkseni taas yhden määrityksen - Helena Ylästä ja Kati Sinisaloa (joka nyt on jättänyt lehden, lehden vahingoksi).

Jos tämä kytketään takaisin elokuvan ja Nyt-liitteen symbioosiin, valtakunnalle annettu sanoma on paljas: elokuvasta kirjoittamiseen riittävät kesätoimittajan taidot ja tiedot. Ja härski, omasta "vaikutusvallasta" tietoinen asenne.

Mainitsenkin vielä Talaskivestä lieventävän piirteen. Hän välitti elokuvasta. Jos hän sai tietää että elokuva-arkistossa meni tärkeä ja harvinainen opus, hän järjesti sen katsottavakseen. Tämä on kovin erilainen asenne kuin monella nykykirjoittajalla joka ei suin surmin vaivaudu tutustumaan edes elokuvan historian ehdottomiin peruselokuviin.

Useahan pitää itseään täysinoppineena pohjalta joka on paras jättää tässä kuvaamatta. Ja aivan yhtä usea alentaa itsensä mainosmateriaalien ja netistä ongittavien tietojen yhteensitojaksi; ilmiö on kansainvälinen ja huipentuu isoilla festivaaleilla tapahtuvissa nopeissa liimailu- ja peistailuoperaatioissa. Markkinat, ei kriittinen äly, sanelevat kohteet: "Matti", King Kongin erikoistehosteet.

Senttarien tuskat

Kaikesta ei voi syyttää kirjoittajia. Kentällä on hyviäkin, Helsingin ulkopuolella vielä useampia kuin pääkaupungin melko mahdottomissa psykologisissa paineissa. Lehdet vaativat niin lyhyitä senttauksia ettei niissä ole ilmaistavissa muuta kuin mielipide ja pelkistetty arvottaminen. Koska tällaista on melkein mahdoton sivaltaa asiallisesti - 1940-luvun James Agee osasi, mutta kuka sen jälkeen - kritiikit ovat lehdestä toiseen aavemaisesti identtisiä ja tiedotusarvoltaan vähäisempiä kuin vaikkapa Hesarin pistepörssi.

Lisäksi näyttää todistetulta että nimenomaan lyhyiden juttujen senttaus aiheuttaa monen kirjoittajan pollassa sellaista omasta vallasta humaltumista jota todellisen kritiikin kirjoittaminen ei voi koskaan tuottaa. Muutama sana kynästäni - ja tekijät vapisevat! Taas yksi noidankehä jollaisten keskellä elämme.

Järjellisen kritiikin kannalta surullisen tilanteen täydentää se yliopistollinen näpertely johon on usein viitattu Filmihullun sivuilla. Kun aiemmin olen peräänkuuluttanut josko joku tietää sieltä suunnasta yhtään pysyväarvoista tieteellistä julkaisua, täydennän kysymystä ihmettelemällä olisiko sieltä suunnasta pystytty kirjoittamaan yhtään päivänvalon kestävää elokuvakritiikkiä. Perustaidot alkavat maassa olla kerta kaikkiaan hukassa.

Martti-Tapio Kuuskoski ja Laura Lindstedt kiinnittävät numeromme keskeisessä artikkelissa huomiota siihen että esimerkiksi Aki Kaurismäen uuden elokuvan edes osittain ymmärrys oli suurelle osalle kirjoittajia liian korkeaa matematiikkaa. Kysymys on sillä tavalla kiintoisa, koska siitä käsin voidaan mitata graafisesti kuinka kaukana tämä ties mille uutuuksille Oscar- tai Cannes-voittoja sommittelevat kriitikot ovat oikean elokuvan vakavammasta kansainvälisestä ymmärrystasosta. Tähtitieteellisen kaukana, jos ollaan tarkkoja. Täyden ymmärryksen puutetta täydentää taktikoinnin vaikutelma, aivan kuin Laitakaupungin valoista olisi isoakin haittaa Tennispalatsin popcorn-onnen kannalta. Katsotaanpa miten lehti viikosta toiseen pelkistää elokuvan:

"AK:n synkkä elokuva yksinäisestä miehestä, jonka elämässä ei ole ilonpilkahduksia."

Eli vuorenvarma puukotus, jos vieraannuttamista yritetään. Ja minkälaisesta oivalluksen tasosta teksti kertoo?

Mainitsin Tennispalatsin johon Sanoma Oy:n taloudelliset lonkerot Rautakirjan kautta kietoutuvat. Näin läpinäkyvähän tuo 10 vuoden takainen Nyt-liitteen junailu on: lehdessä valmisteltiin oikeaoppisesti orientoitua yleisöä siihen riemujuhlaan jossa elokuva on kulutustavara eikä yhtikäs mitään muuta. Operaatio oli täydellisen onnistunut ja on itse asiassa aivan hiljattain saanut jatkoa, kun lehden kulttuurisivut ovat saaneet "nuorekkaamman" ilmeen. Syy on jälleen läpinäkyvä. 15-30 -vuotiaiden pysyminen ylipäätään lukijoina askarruttaa kaikkia sanomalehtiä. Sellaisen jalon levikkitavoitteen saavuttamiseksi kulttuuri on lopultakin pieni uhraus.

Muistitko tilata? Naurettava hinta monesta huimasta vibraatiosta! Selkeimmin käytännössä joko verkkosivujen kautta (www.filmihullu.fi) tai puhelimitse (09-685 1414).


Peter von Bagh


· Tilaa Filmihullu ·


filmihullu · filmihullu@kaapeli.fi www-sivut....hopeinenKUU · kuu@megabaud.fi