Mikä maa, mikä valuutta

Otsikon maa on Suomi, valuutta viittaa sekä rahaan että arvomaailmaan. Toisin sanoen Filmihullu on jälleen perimmäisten kysymysten äärellä: Pahan maan ahdistus ja Ingmar Bergmanin ahdistus, lohduton maa ja elämän tarkoitus. Ingmar Bergman on vanhoilla päivillään päätynyt ajattelemaan, että elämän tarkoitus on eläminen. Mutta mikä on elokuvan tarkoitus?

Ajan merkeistä saattaisi lukea, että elokuvan tarkoitus on saada mahdollisimman paljon katsojia eli tuottaa rahaa. Mutta eihän se näin raadollista voi olla, eikä olekaan, ainakaan virallisen kielen eufemismien eli opetusministeriön huhtikuussa 2005 julkistaman audiovisuaalisen alan strategian mukaan. Siinä puhutaan sellaisin sokerisin käsittein kuten "kehitys", "kasvu", "luovuus", "innovaatiot", jotka kuitenkin teollis-kaupalliseen yhteyteen liitettyinä vaikuttavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan julkilausumilta. "Tavoitteena on", saamme lukea, "että Suomessa on vuoteen 2010 mennessä vahva ja kilpailukykyinen audiovisuaalinen toimiala, joka tuottaa uusia sisältöjä ja merkityksiä sekä luo ja heijastaa kansallista kulttuuriamme. Tavoitteena on kehittää av-alasta ammatillisesti ja liiketoiminnallisesti nykyistä vahvempi luovan teollisuuden menestystekijä. Tavoitteena on löytää Suomen seuraavat menestystarinat ja vahvistuvan kilpailukyvyn avaimet kulttuuriviennin alueelta."

Nykyisen totaalitalouden ellei peräti taloustotalitarismin vallitessa Filmihullu lienee yksi harvoja foorumeita, jossa keskustelua ei ole käyty sellaisin käsittein kuten kestävä kehitys, tuottavuus, tulos, ulkoistaminen, kansainvälinen kilpailu, globalisaatio, puhumattakaan "kulttuurisen sisältötuotannon haasteista muuttuvassa mediamaailmassa" (tulihan se sieltä, anteeksi). Terve ihminen ahdistuu ja oksentaa vähemmästäkin, mutta koska maamme ja kielemme on Suomi ja toimialamme elokuva, emme voi väistää kysymystä kansallisesta identiteetistä ja rahasta, kuten ei voinut väistää Pahan maan katsojakaan muistaessaan Leo Tolstoin alkuperäisnovellin ja Robert Bressonin siitä tekemän elokuvan Raha. Yksinapaisessa angloamerikkalaisessa tutkimuksessa on viime aikoina syntynyt sellainen käsite kuin "transnational", jota on käytetty mm. Aki Kaurismäen tuotannon yhteydessä. Suora käännös "ylikansallinen" tuo kovin kulttuuri-imperialistisia ja harhaanjohtavia mielleyhtymiä, joten tyydymme mieluummin käsitteeseen universaalinen, yleismaailmallinen - sitähän niin Kaurismäki, Bergman, Bresson kuin Tolstoikin ovat kansallisista siteistään huolimatta. Pois meistä kaikki nationalismi ja transnationalismi, olkoon suomalainen elokuva samalla kertaa sekä kansallista että universaalista.

Lähinnä vitsistä käy jostakin vallan komerosta keskusteluun uitettu käsite "kulttuurinen sisältötuotanto", joka saattaa tarkoittaa mitä tahansa paitsi ehkä "(epä)kulttuurista muototuotantoa". Ei, parodia on tosiaan mahdotonta. Yrittäkäämme sen sijaan mennä otsikon juuriin: 1) Suomi = murheellisten laulujen, tuhansien järvien ja yöttömän yön maa - totta molskis, sanoi Eemeli 2) Raha = Bressonin viimeisen elokuvan otsikko, elämän ja tuotannon lohduton tilinpäätös; kaikilla on sitä liian vähän, talousuutisten mukaan etenkin osakemiljonääreillä - ironista, mutta totta 3) Arvomaailma = katso edellistä - ironista, mutta totta.

Jos maailma alkaa näyttäytyä liian ironisessa valossa, yrittäkäämme vielä kerran. Vallitsevan käsityksen mukaan suomalainen elokuva on siis viime vuosina kehittynyt, se on valmis kansainväliseen kilpailuun ja globalisaation haasteisiin. Ironista kyllä, kansainvälisessä kilpailussa ovat menestyneet lähinnä Aki Kaurismäki ja Pirjo Honkasalo, joilla ei ole ollut ensisijaisena tarkoituksena tehdä tulosta kansainvälisessa kilpailussa eikä "kulttuurisessa sisältötuotannossa". Täytyy siis olla muitakin arvoja kuin raha ja menestys. Kuten totuus, kauneus, oikeudenmukaisuus, ihmisarvo, solidaarisuus, rauha, luonnonsuojelu, taide, tiede? Onhan niitä, mutta suomalaisen todellisuuden edessä ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvamme lähin tavoite ja pitkän linjan tarkoitus on pääsy kansainvälisille markkinoille enemmän trendikkään "sisältötuotannon" ja toteutuksen teollisen standardisoinnin kuin todellisen luovuuden keinoin.

Kun lohduttoman maan muuan aspekti, akateemisen elokuvaopetuksen ja -tutkimuksen tila, avattiin Filmihullussa keskustelulle muutamia vuosia sitten, saimme vastausten tai vastineiden sijaan vain epäilyjä halpamaisista motiiveista kuten rahan, asemien ja virkojen tavoittelusta, henkilökohtaisista kaunoista ja muista asianosaisille ilmeisen läheisistä asioista. Koska länsirintamalta ei ole kuulunut mitään uutta, keskustelua jatkaa Filmihullun toimituksen nuorin tutkija Lauri Timonen, ja tässä vaiheessa pitäisi olla selvää, että kritiikin takana on ennen muuta huoli elokuvan marginaalisesta asemasta. Toistaiseksi reaktio on ollut ylimielinen, kyseiset piirit ovat katsoneet olevansa moisen "epäasiallisen" kritiikin yläpuolella ja linnoittautuneet akateemiseen itseriittoisuuteen, jossa he pitävät yksinoikeutenaan määritellä mikä on "asiallista" ja "tieteellistä" ja mitätöivät kaikki muut lähestymistavat. Kuten Timonen osoittaa, tämän "tieteen" parodia on pitkään ollut mahdotonta, koska he itse tekevät sen niin hyvin. Ehkä vain hellittämätön ironia puree moiseen pöyhkeyteen. Joka tapauksessa Filmihullun palstat ovat jatkuvasti avoinna sekä "asiallisille" että "epäasiallisille" vastineille.

Tulilinjalla ovat olleet lähinnä turkulaiset "mediatieteen" edustajat, jotka "elokuva- ja tv-tieteen" sinänsä otollisista lähtökohdista ovat onnistuneet 20 vuodessa marginalisoimaan elokuvan ja lähes tuhoamaan akateemisen elokuvaopetuksen - toisaalta myöskään "median", esimerkiksi television kriittisestä tutkimuksesta ei siellä päin ole näkynyt merkkejä. Olennainen kritiikkimme on kuitenkin edelleen siinä, että nämä akateemiset "auktoriteetit" eivät tunne eivätkä tutki elokuvaa eivätkä näin ollen pysty sitä opettamaankaan. "Turkulaisuus" ei tässä yhteydessä ole mikään maantieteellinen tai väestötieteellinen käsite, vaan mentaalinen tila, johon kuuluu elokuvatietämyksen ja -sivistyksen puute, historiantajun puute, tärkeilevä ja omahyväinen akateemisuus, julistautuminen ainoan oikean tieteen ja tiedon tyyssijaksi. Samalla pyydämme tietysti anteeksi kaikilta viattomilta kelpo turkulaisilta, Turun yliopiston tervejärkisiltä opettajilta ja opiskelijoilta sekä pahoittelemme elokuvaopiskelijoiden kovaa kohtaloa. Helsingin yliopistossa oppiaineen on vielä mahdollista profiloitua taiteentutkimuksen piiriin, minne se organisatorisesti onkin sijoitettu, ja ennen muuta elokuvan puolelle. Tutkintovaatimusten perusteella suunta näyttää kuitenkin valitettavan "turkulaiselta" ja sen esikuvalta, angloamerikkalaiselta "kulttuuritutkimukselta", jossa elokuva ja taide ovat marginaalisia asioita.

"Puhe virtaa virtaavassa maailmassa, ja sinun täytyy itse tietää melkein kaikki", Paavo Haavikko kirjoitti jo 1950-luvulla. Internetin, tiedon tulvan ja elokuvatiedon samanaikaisen kuihtumisen aikakaudella lause on todempi kuin koskaan. Siinä on kai sellaisen lehden kuin Filmihullunkin olemassaolon tarkoitus, tuon "melkein" -sanan varassa, marginaalisena mutta määrätietoisena, kriittisenä mutta empaattisena äänenkannattajana kaikille elokuvan ystäville ja ylipäätään ajatteleville ihmisille.

Tilaa Filmihullu