Aallon harjalla

Käsite "uusi aalto" yhdistetään yleensä suvereeneimmin Ranskaan ja siellä Cahiers du Cinéma -lehden piiristä 1950-luvun lopussa esiin ponnistaneeseen elokuvantekijöiden sukupolveen (Godard, Truffaut, Chabrol, Rivette). Itse asiassa "uusia aaltoja" koettiin noihin aikoihin, erityisesti 60-luvun alussa, melkein kaikissa tärkeissä elokuvamaissa Puolasta ja Neuvostoliitosta muihin Itä-Euroopan maihin, Espanjasta moniin Etelä-Amerikan maihin, Englannissa (jossa sen aloitti dokumenttielokuvan "Free Cinema" -liike) ja Italiassa, myös Hollywoodissa, ensin ns. tv-sukupolven esiinmarssina, sitten "toisena uutena aaltona" 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa (New Yorkissa toimi 60-luvulla voimakas underground-liike).

Uuden aallon kopernikaanisen kumouksen alkukipinöinä toimi elokuvateollisuuden taloudellinen kriisi television läpimurron ristipaineessa, poliittisen ilmaston avartuminen ja sensuurin hölleneminen, sukupolvien välinen murros, nuorien tekijöitten halu rikkoa vanhat teesit, säännöt ja muodot. Kysymys oli siirtymästä perinteestä moderniin, esteettisestä ja/tai yhteiskunnallisesta radikalismista. Tämä kapina- tai uudistusliike sai erilaisia muotoja kasvavasta realismista modernismiin.

Cahiers´n kriitikot rakastivat elokuvataiteen parhaita perinteitä näkyvästi ja kuuluvasti omissa elokuvissaan. Mutta tapahtui luonnollinen vapautuminen kurista ilmaisussa, myös seksuaalisuuden käsittelyssä. Kiinteiden koulukuntien sijasta nähtiin erilaisia yksilöitä, näkemyksiä ja tyylejä. "Vanha aalto" jatkui uuden rinnalla.

Suomessa katkos vanhan ja uuden välillä oli erityisen voimakas, sillä väkiluvultaan ja kielialueeltaan pienen maan elokuvateollisuuden kriisi johti käytännöllisesti katsoen sen kuolemaan, rajapyykkinä näyttelijälakko 1963-64. Siitä selvisivät studio-ohjaajista melkein vain Edvin Laine ja Matti Kassila; heidänkin tuotantoonsa tuli 5 vuoden tauko. Tilalle tulivat nuoret, uusia kansainvälisiä tuulia haistelleet elokuvantekijät. Osa heistä pohjusti uraansa vanhassa järjestelmässä, mutta ohjaajina he saivat (Mikko Niskasta lukuun ottamatta) tilaisuutensa ainoastaan uusissa pienyhtiöissä, tavallisesti omina tuottajinaan, Kurkvaara jo 50-luvulla, muut 60-luvun alkupuolella. Särkän (SF) ja jo sitä ennen Orkon (SuFi) valtakausi päättyi, ja Mäkeläkin (Fennada) supisti rajusti tuotantoa. Esiin nousi Kurkvaara-Filmi ja Filminor, 60-luvun toisella puoliskolla FJ-Filmi ja Jörn Donner Productions. Ratkaiseva oli valtion elokuvapalkintojen taloudellinen tuki. Uusi aaltomme jatkui oikeastaan 70-luvun alkuun, jolloin syntyi jo oireita toisesta uudesta aallosta. Sitten elokuvatuotanto joutui lähes selvitystilaan, kunnes elokuvasäätiö sai sen horjuen pystyyn ja elokuvissa alettiin hakeutua takaisin historiaan ja perinteeseen.

Filmihullun seuraavilla sivuilla pyrimme purkamaan suomalaisen uuden aallon mysteeriä, sen lähtökohtia ja suhdetta omaan aikaansa, poliittista kuohuntaa ja elokuvan muotokielen muutoksia. Siis sitä nuorten tekijöiden palavaa kunnianhimoa, joka synnytti persoonallista elokuvataidetta, yhtäläisesti aikaa uljaasti kestäneitä teoksia, ohilyöntejä kuin kulttimaineeseen kohonneita outoja lintuja. Tällä kertaa lähikuvassa on neljä aiheemme kannalta erityisen keskeistä henkilöä: Maunu Kurkvaara, Risto Jarva, Eino Ruutsalo ja Lasse Naukkarinen. Jörn Donner oli edustettuna viime vuoden Sodankylä-numerossa (4/2004). Muut tärkeimmät nyt käsittelystä poisjääneet ohjaajat ovat Mikko Niskanen (uuden aallon lippulaivan Käpy selän alla, 1966, tekijä) ja Erkko Kivikoski (jonka teoksista varsinkin Kuuma kissa?, 1968, ja Kesyttömät veljekset, 1969, olivat aikakauden ytimessä).

Peter von Baghin vastailmestynyt Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja käy läpi kotimaisen pitkän elokuvan lähes 100-vuotisen historian. Vanha elokuvaperintömme on arvokkaampi kuin 60-lukulaiset (Petteri mukaan lukien) aikoinaan, sukupolvikapinan ja vastareaktion vuosina käsittivät. Mutta miten studiokauden, uuden aallon tai myöhempien vuosien elokuvia on nähtävillä?

Televisiossa studiokauden ja viime vuosien väliin jäävä jakso on melkein täysin unohdettu, ainakin analogisella puolella. Vanhempia elokuvia esitetään, mutta enää vain iltapäivisin. Aika varmaan sopii eläkeläisille, joilla on niistä omakohtaisia, nostalgisia nuoruudenmuistoja, mutta tuskin nuorelle polvelle, vaikka näillä VHS:t ja DVD:t olisikin. Kauan sitten elokuvia jopa esiteltiin (Kari Uusitalo, von Bagh), sijoitettiin kontekstiin, ja vielä vähän aikaa sitten tv:ssä pyöri teemasarjoja, nekin tosin osin sattumanvaraisesti kokoonpantuina. Nyt homma on mennyt näkemyksettömäksi sillisalaatiksi, ikään kuin vanhat elokuvat olisivat pelkkää metritavaraa.

Suomen elokuva-arkisto on vuosikymmenten mittaan kehittynyt kiitettävästi kotimaisen elokuvan esitystoiminnassa. Säilyneiden elokuvien osalta täydellisten ohjaajaretrospektiivien kohteita ovat olleet ainakin Risto Jarva, Teuvo Tulio, Mikko Niskanen, Erik Blomberg, Hannu Leminen, Jack Witikka, Valentin Vaala, Matti Kassila ja tänä vuonna Edvin Laine. Nyt pohditaan Roland af Hällströmin, Ilmari Unhon ja Maunu Kurkvaaran tuotannon esittelyä. Arkiston ongelmana on vanhastaan ollut se miten saada yleisö innostumaan näistä sarjoista. Aivan liian harvoin paikalle on kutsuttu elokuvien elossaolevia näyttelijöitä ja tekijöitä. Viimeksi kun näin tänä keväänä tehtiin (Laine 100 v, Tuntematon sotilas 50 v), oli sali melkein tupaten täynnä, vaikkei elokuvaa edes näytetty (Laineen lyhyitä kotielokuvia ensi kerran julkisesti kyllä). Myös viime kevään Jarva-sarja, jonne Risto Jarva -seura oli kutsunut useita vieraita, sai paljon tavallista enemmän katsojia liikkeelle. Aiemmat Tulio- ja Vaala-seminaarit olivat myös paikallaan antamaan sarjoille perspektiiviä.

Turun jokakeväinen Suomalaisen elokuvan festivaali on saanut paremman yleisökontaktin. Siellä melkein kaikissa esityksissä vierailee tekijöitä ja näyttelijöitä. Näin esityksistä tulee elävämpiä, ei vain vanhan rituaalin toistoa.

Elokuvakerhojen ja erikoisesitysten ongelmana on kopioiden saanti. Ne eivät saa olla arkiston yksinoikeus, ovathan ne yhteistä kulttuuriperintöä. Ne on säilytettävä jälkipolville, mutta myös nykypolville. Joskus arkistossakin näkee väreiltään haalistuneita, pilalle menneitä kopioita. Näin ei pitäisi olla, valtiovallan tulee riittävästi satsata elokuvien pelastamis- ja restaurointityöhön.

Filmihullun riemuntäyteinen vuosi 2005 on vasta aluillaan: lehden tilaaminen on suositeltavaa niin itselle kuin kaikille ystäville ja lähisukulaisille!

Tilaa Filmihullu