Hyllytettyjen lahjakkuuksien maa

Myyttistenkin elokuvien takana ovat kuolevaiset tekijät ja konkreettiset tekemisen ehdot. Tärkeilläkin ohjaajillamme ovat tulleet rajat vastaan. Nyrki Tapiovaara (1911-1940) kuoli talvisodassa ja Risto Jarva (1934-1977) auto-onnettomuudessa. Mutta elämää ennen loppuvat tavallisesti taloudelliset resurssit.

Melodraamataituri Teuvo Tulio joutui päättämään varsinaisen aktiivivaiheensa 43-vuotiaana (1956; hän teki myöhemmin vielä puolitoista elokuvaa). Kansainvälisesti tunnustettu Erik Blomberg ei enää 45 ikävuoden (1958) jälkeen ohjannut pitkiä elokuvia. Mystisiin visioihin yltänyt Ilmari Unho joutui lopettamaan etuajassa, 47-vuotiaana (1953), Suomi-Filmin supistaessa tuotantoaan. Romanttisen melodraaman taitaja Hannu Leminen "eläköityi" samassa iässä (1957). Musiikkielokuvan spesialisti Ville Salminen lopetti pitkien elokuvien teon 53-vuotiaana (1961), kuten nuorena aloittanut kärkiohjaaja Valentin Vaala (1963). William Markus (aliarvioitu kyky) ehti ohjata niitä faktisesti vain muutaman vuoden. Lahjakas Jack Witikka ohjasi viimeisen elokuvansa 44-vuotiaana (1961), komediaspesialisti Aarne Tarkas 42-vuotiaana (1966).

Suomessa elokuva-alan mullistus ja kykyjen uloslento oli varmaan radikaaleinta maailmassa, Kiinan kulttuurivallankumouksen ohella. Suosituin näyttelijämme Tauno Palokin teki viimeisen teatterielokuvansa 52-vuotiaana (1961; hän jatkoi teatterissa ja televisiossa).

Entä seuraava polvi? Eino Ruutsalo lopetti neljänteen pitkään fiktioelokuvaan, 34-vuotiaana (1965). Uuden aaltomme "isä", sinnikäs yrittäjä Maunu Kurkvaara katsoi 45-vuotiaana (1971) tekemisen edellytysten kadonneen, vaikka elokuvasäätiö oli juuri perustettu. (Hän ohjasi vielä kaksi pitkää elokuvaa 1980-luvulla.)

Säätiön perustaminen ei siis ratkaissut ongelmaa. 1970-luvun alussa debytoineet ohjaajat jäivät melkein järjestään yhden teatterielokuvan ohjaajiksi, kuten Peter von Bagh (Kreivi), tai pitkälle tauolle, kuten Tapio Suominen (Narrien illat). Antti Peipon pitkät ohjaukset päättyivät aliarvostettuun debyyttiin Ihmemies (1979), seuraava käsikirjoitus ei mennyt läpi. Erkko Kivikoski oli Suomen palkituimpia ohjaajia, Laukaus tehtaalla (1973) voitti Italiassakin. Silti hän ei saanut Claes Anderssonin kanssa kehittelemäänsä käsikirjoitukseen rahoitusta säätiöstä, vaan joutui 7 vuodeksi hyllylle parhaassa iässään.

Jarvan työpari Jaakko Pakkasvirta oli viisikymppinen jättäessään teatterielokuvien teon "nousukautena" tilanteessa, jossa hänen viimeisin elokuvansa Linna (1986) sai (kohtuuttoman) huonon vastaanoton. Lahjakkaan Heikki Partasen Amalia, karhu jäi vaille tukea ja haudattiin. Nuoren Jaakko Pyhälän Jon (1983) sai kriitikoilta suitsutusta. Seuraavaan hankkeeseensa Armon aika hän sai odottaa rahoitusta 15 vuotta (välissä yksi teatterielokuva). Nyt hän on jälleen ollut hyllyllä. Timo Linnasalon neljäs pitkä elokuva Päivää herra Kivi (1984) sai hienot arvostelut. Hän sai rahat seuraavan käsikirjoituksensa Eros ja Psykhe kuvaamiseen vasta 1990-luvun lopussa (välissä yksi halpatuotanto).

Monet ohjaajista ovat työskennelleet myöhemmin televisiossa, lyhytelokuva- ja dokumenttituotannossa. Elokuvasäätiön resurssit ovat rajalliset, eikä keskeisillekään tekijöille riitä varoja joka vuosi. Mutta tässä tunnustettujen lahjakkuuksien tuhlauksessa tuhraantuu jatkuvuus ja suunnitelmallisuus, pitkäjänteisen uran luominen, spontaanisuudesta puhumattakaan.

Nuoret tarvitsevat tilaisuutensa debytoida, kuitenkaan ei parhaita kyntensä näyttäneitä ohjaajia ja muitakaan tekemisen ammattilaisia ole henkisesti varaa pitää työttöminä.

Elokuvien raiskaus televisiossa

Aina ajankohtainen aihe: Suurin osa todella leveälle kankaalle tehdyistä elokuvista (joiden tekniikka on tavallisesti CinemaScope, muu skooppi tai Panavision) esitetään Suomen televisiossa edelleen väärässä kuvakoossa, eli torsoina. Näin vaikka oikeat versiot olisivat saatavissa. Laajakuvatelevisiossakin nämä elokuvat vaativat aina mustat palkit ylös ja alas. Eihän kuvasommittelu voi olla niin sattumanvaraista ja yhdentekevää, että vain kuvan keskiosa riittää. Jonkin arvoisessa elokuvassa koko kuva on merkityksellinen. Kyse on tv:ssä aivan vastaavasta leikkuritoiminnasta kuin jos tauluista poistettaisiin 40 %, 20% vasemmasta ja 20% oikeasta reunasta. Tai jos romaanista poistettaisiin joka kolmas sana tai lause. Jälkikäteen tehdyt panoroinnit ja leikkaukset loukkaavat alkuperäistä taideteosta, eivätkä sitä paitsi ratkaise ongelmaa. Jos kuvassa on esimerkiksi yhtäaikaa kolme tanssijaa, yksi vasemmalla, yksi keskellä ja yksi oikealla, näemme nyt vain kaksi tanssijaa kerralla.

Otetaan (vanha) esimerkki. George Cukorin varhaisessa CinemaScope-elokuvassa Tähti on syntynyt (1954) näyttelijät tulevat ilmoittamaan naima-aikeistaan. He ovat kuvan keskellä, tuottaja vasemmalla ja pr-agentti oikealla puolella. Suomessa esitetyssä tv-versiossa vain avioituva pari nähtiin ratkaisevassa kuvassa. Tuottaja ja agentti eivät kuvaan mahtuneet, vaikka ideana oli juuri kysyä miten parin rakkaus mahtuu heidän väliseensä puristukseen. Näin yksityisen suhteen kytkentä yleisiin olosuhteisiin, studion valtaan, jäi tekemättä, syy-yhteydet ja kokonaisuuden jännitteet hämärrettiin. Kysymys on siis kaikkea muuta kuin elitismistä ja pelkästä muotoseikasta: elokuvan ytimen välittymisestä.

Risto Jarvaa DVD:nä

Risto Jarva saavutti elokuvantekijänä myyttisen aseman. Hänen uransa oli suomalaisen elokuvan mittavimpia varhaisesta poismenosta huolimatta. Jarva tutki myös myyttejä sellaisissa elokuvissa kuin Yö vai päivä (1962, Pakkasvirran kanssa), Ruusujen aika (1969), Kun taivas putoaa... (1972) ja Jäniksen vuosi (1977).

Finnkino julkaisee Risto Jarvan elokuvia DVD:nä. Ensimmäisinä ovat ilmestyneet Bensaa suonissa (1970) ja Jäniksen vuosi. Keväällä ilmestyvät Onnenpeli (1965), Yö vai päivä, Ruusujen aika, Työmiehen päiväkirja (1967) ja Yhden miehen sota (1973). X-Paroni (1964, Pakkasvirran ja Speden kanssa) on julkaistu aikaisemmin. Hanke on tervetullut tänä ohjaajan syntymän 70-vuotisjuhlavuotena. Risto Jarva -seura huomauttaa kuitenkin muutamasta asiasta. On ensiarvoista, että materiaali on teknisesti korkeatasoista ja pituudeltaan täysimittaista. Niinpä DVD:t pitäisi valmistaa negatiiveista tai uusista, restauroiduista kopioista. Puuttuvat pitkät elokuvat eli Kun taivas putoaa..., Mies, joka ei osannut sanoa ei (1975) ja Loma (1976) tulee myös julkaista, mutta niihin Finnkinolla ei ole oikeuksia. Jarvan tuotannossa fiktio ja dokumentti olivat elimellisessä vuorovaikutuksessa. Olisi tärkeää, että Finnkino toisi ekstroina näkyviin Jarvan keskeisiä lyhytelokuvia: sellaisia kuin Työtä ylioppilasteatterissa (1961), Kitka (1963), Asuminen ja luonto (1966), Kaupungissa on tulevaisuus (1967) ja Nainen ja yhteiskunta (1968). (Jarvan elokuvista on laajalti tekstiä nettisivulla www.ristojarvaseura.fi)

Nykyään uusia markkinapohjaisia elokuvalehtiä syntyy kuin sieniä sateella. Ne ovat usein käytännössä elokuva-alan suurten firmojen mainoslehtisiä. Julkisuus on ehdollistettua keskittyessään tuotanto- ja PR-budjetiltaan isoimpien tuotteiden ympärille. On hyvä varmistaa, että myös alkuperäinen, kriittinen vaihtoehto säilyy. Tilaa Filmihullu!

Tilaa Filmihullu