filmihullu

(etusivu)
(uusin numero)
(arkisto)
(tilaus)
(info)

3 | 0 4

Määrä ennen laatua


Katoaako elokuva? Katoaako elokuvan historia? (Jälkimmäinen kysymys sisältää parodisen mutkan: katoaako se ennen kuin se ehtii edes käväistä missään muodossa Suomen kouluissa, joissa "elokuvan lukutaidosta" huolehtimista ei tapahdu vieläkään, epäilemättä kansalaisuutemme vahingoksi.) Oliko kaikki 'cinefiliamme' ja 'filmihulluutemme' vain kaunista unta? Edellä olevat seikat ovat tulleet mieleen, kun edessäni on pieni kirjoitustehtävä: jälkisanat siihen Elokuvan historiaan, joka on ilmestynyt alunperin 1975, sitten tuplaksi laajentuneena 1998 ja nyt, lyhyen loppuunmyydyn kauden jälkeen - sama kirja, johon Helsingin yliopistolla ja muissa tieteellisissä opinahjoissa suhtaudutaan kuin halpaan makkaraan ja oppilaita kai aktiivisesti neuvotaan kiertämään kaukaa.

Mitäpä siis sanoa siitä mitä tapahtunut viimeisten viiden-kuuden vuoden aikana.

Aikamoiseen pessimismiin on aihetta. Ikinä ei maailmankaikkeudessa ole ollut liikkeellä yhtä suurta määrää läpitunkematonta visuaalista moskaa. Suuria tai edes todella hyviä teoksia nähdään harvenemaan tahtiin. Kun ajattelen esimerkiksi yhdysvaltalaista elokuvaa, olin kirjoittamassa parhaita vuositason 1998 päästötodistuksia mielestäni yhä aiheellisesti herroille Scorsese, Altman, Eastwood, Allen, Coppola (joista viimemainittu oli jo tuolloin aika lailla vetäytynyt toiminnasta); heidän uusia töitään nyt ajatellessani totean, ettei yksikään ole ollut parhaiden päiviensä virityksessä, ja että heidän lisäkseen Spielberg on menettänyt luottamustani vieläkin enemmän. Seuraava ikäpolvi - Jarmusch, van Sant, Tarantino - on onneksi entisenlaisessaan iskussa, ja ylipäätään Hollywoodin ja off-Hollywoodin vyörymäinen tuotanto on mainstreamin ideaköyhyyttä ja toistomaksimia usein yhdistävästä perustilasta huolimatta aina valmis hyviin yllätyksiin.

Murheen laaksoja

Suurempia murheenaiheita löytyy lähempää. Mitä on tapahtunut italialaiselle elokuvalle? Mikä on saksalaisen tai ranskalaisen elokuvan tosiasiallinen tilanne? Kovin paljon toivoa ja täyttä innostusta herättävää elokuvaa en ole näistä maista nähnyt viime vuosina. Sitä paitsi tietty auringonlaskun tunnelma on paitsi kaunis sinällään myös jossain määrin ahdistava. Tällä tarkoitan että olennaisimmat (ja usein myös ilmaisultaan nuorekkaimmat) ranskalaiset elokuvat ovat mitä todennäköisimmin vanhan kaartin signeeraamia, nimillä Resnais, Rohmer, Rivette, Godard...

Godard täyttää 75 vuotta ensi vuonna, ja Pariisin Pompidou-keskus tulee juhlimaan häntä herkeämättömästi. Hänen uusin elokuvansa, Sarajevon kulmille sijoittuva Notre musique joka alkaa kaikkien aikojen sotamontaasilla, näyttää ohjaajan joka kohtaa maailman kaikilta kulmiltaan sekä elokuvantekijänä että kansalaisena. - Oireellisesti toistan tässä hokemaa, jonka voi lukea Filmihullusta 1/1968, siis Eero Tuomikosken ja meidän muiden (talttumaton Toiviainen, allekirjoittanut) toimittamasta 36 vuoden takaisesta näytenumerosta...

Ikä on hieno signaali perinteen murtumattomuudesta, mutta toki myös vaaranmerkki, jos tuon perinteen jatkuvuudessa on liian paljon mustia aukkoja. Juuri nyt viimeiset melkein elokuvan historian mittaiset elämät, kurottavat suunnattoman tietämyksensä ja sensibiliteettinsä ilmaisuun, joka ällistyttää luovuudellaan ja vimmaisuudellaan. Manoel de Oliveira, syntynyt 1908, valmistelee uutta teosta: elokuvaa viimeiseen hengenvetoon. Hän on still going strong - muistan kuinka vuonna 1990 Sodankylässä katselimme ihmetellen ja ihaillen Oliveiran menoa erilaisissa keskusteluyhteyksissä ja lopulta myös tanssilavan pyörteissä. 14 vuotta sitten... Ja vuoden 2003 suuri elokuva koko maailman mittakaavassa on 85-vuotiaan Ingmar Bergmanin Saraband, tekijänsä ehkä hienoin pariinkymmeneen vuoteen ja erityinen: näyttelijät ovat nyt vanhoja, ja se tuntuu - kokemuksen syvyys, kerrostumien määrä.

Eurooppa virkatyönä

Merkittävä elokuvamaa on tietysti suhteellinen käsite, koska muutama näyttävä elokuva muutaman vuoden säteellä saattaa luoda sen. Iran, epätodennäköisin kaikista kandidaateista, on epäilemättä ollut sellainen, vaikka asia ei olekaan - tyypillisesti - ulottunut Suomessa maahantuotujen elokuvien piiriin. Katoaminen kartalta on yhtä nopea: missä on nyt Sveitsi, 1970-luvun eittämättömästi merkitsevä elokuvamaa? Alati terävä Godard sohaisi hiljattaisessa puheenvuorossaan eurooppalaista ongelmaa viittaamalla fiktioihin: "eurooppalainen elokuvantekijä", "eurooppalainen elokuva". Tällaisia haudotaan monen virkamieskomitean, säätiön, laitoksen, työryhmän, elokuvakoulun, talenttihautomon voimin.

Holhoaminen ja ylhäältä ohjeistaminen ovat vieraampia ilmiöitä Aasiassa, jonka elokuva on yleisesti ottaen selvästi vitaalisempaa, kussakin maassa melkein kauniin säännönmukaisesti vuorollaan: Taiwanin ja Hongkongin (ja tietysti Japanin sekä Kiinan) jälkeen esim. Etelä-Korea. Cannesin festivaaleilla nähtiin 2004 ensimmäinen thaimaalainen elokuva, joka sai palkinnonkin.

Elokuvan loppua sentään yritän välttää vonkumasta, ainakaan liikaa. Selväähän on että digitaalitekniikka, video jne. muuttavat maisemaa selvästi, mutta eri tekniikoita rinnakkain käyttävät tekijät ovat jo aikaa sitten osoittaneet turhiksi liiat nurinat. Ajattelen Godardia tai Coppolaa tai Antonionia, tai vaikkapa juuri Bergmania, jonka Saraband on tehty nimenomaan videotekniikalla - eikä Bergmanin oman ankaruuden vuoksi tule edes saamaan siirtolupaa filmiksi. Minun taustani ja sukupolveni ihminen suree aikojen(i) loppuun asti sitä jos 35mm 'teatterielokuvan' mahdollistama paitsi tekninen myös henkinen syvyysulottuvuus väistyy jonkinlaiseksi marginaali-ilmiöksi.

Runsauden onni ja ahdistus

Jos myönteisintä ja kaiketi myös fiksuinta on iloita elokuvan formaattien ja esitysperinteiden rinnakkaisesta runsaudensarvesta, vastaanottavassa päässä on enemmän murheen aihetta. Elokuva on sinänsä kiekko arkiston hyllyllä, elävää todellisuutta vain jos se nähdään, mielletään inhimillisesti ja ihannetapauksessa myös sijoitetaan jonkinlaiseen kokonaisuuteen, elämän ja elokuvan risteyspisteeseen toisaalta, toisaalta myös elokuvan sisäisiin maailmoihin.

Tässä jälkimmäisessä suhteessa ollaan nyt jo kuilun partaalla. Kaikki me jotka olemme jollain tapaa elokuvaopetuksen äärellä tiedämme että ns. elokuvatietämys on vain varjo vaikkapa vain 15 vuoden takaisesta tilanteesta. Samalla video ja dvd tuovat ikään kuin 'kaiken' ulottuville. Harha piilee juuri tässä. Elokuvia voi yhä harvemmin nähdä todellisesti. Tilalla ovat luulottelut, perustapauksessa ällistyttävästi jopa muotoa: koska tuo tai tämä elokuva on saatavillani - nauhana kotona tai videovuokraamossa - olen (käytännöllisesti katsoen) nähnyt sen. Ja kun näitä 'käytännöllisesti katsoen' -tilanteita tai sutaisten näkemisiä yhdistää, lopputulos on jonkinlainen nokkeluuksilla ja pikkuhuomioilla reunustettu tyhjyys.


Peter von Bagh


Tilaa Filmihullu


filmihullu filmihullu@kaapeli.fi www-sivut....hopeinenKUU kuu@megabaud.fi