Laitehankkijoiden aika

Viime viikkojen pateettinen kohokohta oli jommassakummassa iltapäivälehdessä laveasti selostettu tragedia: Mannerheim-elokuvan käsikirjoitus oli hukassa, ja niin Suomessa - lähinnä hiihtomaisemissa - lyhyesti vieraillut Renny Harlin ei päässyt tutustumaan sen nykyiseen vaiheeseen.

Vähemmän palstatilaa on saanut se että hukassa on enemmän, koko pallo. Millä tarkoitan sitä että koko kotimaisen elokuvan uutisointi on absurdimpaa kuin koskaan minun muistini kattamana ajanjaksona. Ainoa kriteeri on taloudellinen menestys, johon edes jollain tasolla tarranneiden mahdollisiin luoviin tai mahdollisiin henkisiin vajeisiin ei kukaan rohkene puuttua. Ja sen jälkeen kun mielestäni ehkä noin 10-15 vuotta sitten elokuvakritiikissä alettiin jo lähestyä tilaa, jossa kotimainen ja ulkomainen elokuva arvioitiin yhtenäisessä rekisterissä, nyt kotimainen taas, aivan 50-luvun etäisten ja mielettömien aikojen malliin, arvioidaan omana taivaankappaleenaan, mitä se toki tätä menoa pian onkin: omat säännöt, ja niitäkin vain yksi - montako katsojaa tai pikemminkin, montako euroa.

En halua tällä pilkata ammattikuntaa, joka taatusti elää ja vaikuttaa hyvin täpärässä tilanteessa ja keskellä riskejä jotka ovat alati paljon rajummat kuin muiden taiteiden kollegoilla - tästä syystä suurin piirtein jokainen elokuvantekijäksi uskaltautuva on yksinkertaisesti rohkea ihminen. Sen sijaan on houkuttelevaa pilkata yleistä hölötyksen atmosfääriä, jota markkinapainotteiseksi yltynyt elokuvapolitiikka tukee täysillä - joskus näyttää siltä, että pääasiaksi ovat kasvaneet erilaisten markkinointisysteemien ja kaupallisten tuotteiden hyödyntämishankkeiden näppärät ketjuttamiset. Lyhytjännitteisesti niillä varmaan onkin "hyviä vaikutuksia", mutta onko kukaan pysähtynyt miettimään, millaiseen mentaaliseen tilaan jo nyt on päädytty?

Pikku-Hollywoodiksi on kovin kiire, ja tässä tietysti tullaan jo makuasioiden puolelle. Omasta puolestani olen sitä kerettiläistä mieltä, ettei Hollywoodissa juuri nyt ole mitään erityisen tähdellistä jäljittelemisen aihetta. Sen tekijäkaartin parhaimmisto, sanotaan nyt vaikka kymmenkunta "suurta" tai "melkein suurta" vuoden 1995 tasossa, ei ole tehnyt entisenlaistaan jälkeä, uusia neroja en ole nähnyt. Puhuisin siis kriisistä, ja näkisin suorasukaisesti taustalla jonkinlaisen hirttäytymisen tuotantojärjestelmän monimutkaistumiseen ja sen tukahduttaviin vaikutuksiin. Juuri nyt omien ja yleensä vaikkapa "eurooppalaisten" vaikutuksien kartoittaminen olisi erityisen tärkeätä.

Toki ymmärrän kirjoittavani melkein vastuuttomassa määrin sähkösanomakielellä, eli että aihepiiri edellyttää syventynyttä investigaatiota. Sellainen tapahtukoon, esimerkiksi tämän lehden sivuilla.

Pelit ja vehkeet

Olen joskus aiemminkin maininnut ohimennen sanan "kuvanlukutaito" ja tarkemmin sen puuttumisen meidän kulttuuristamme ja sen taustassa esimerkiksi opetuksen päämääristä. En tiedä äidinkielenopetuksen tasosta tarpeeksi, mutta sen kuitenkin että alueella yritetään yhä, antauduttu ei ole. Kuvien imperiumit sen sijaan ovat ympärillämme ja sielujemme syvyyksissä ilman sen kummempaa kontrollia - jota kukaan ei ole vaatimassakaan - tai kommenttia. Tässä suhteessa voisi kai sanoa että olemme henkisesti antautuneet kolmannen maailman kansalaisuuteen, tämä sanottuna vertauskuvallisesti ja painottaen ettei tarkoitus ole loukata ketään.

Toimettomuutta ei sentään ole esiintynyt, mutta maan hengelle tyypillisesti se on sijoittunut - laitehankintoihin. Olisiko tämä peräti elämäämme koskeva yleinen sääntö: kun emme hallitse elämäämme henkisesti, hankimme paniikinomaisesti laitteistoa ympärillemme hälvyttämään tätä tyhjää tunnetta?

Tarkoitan sitä uskomatonta sijoituksien ketjua jossa koulut ja kirjastot, esimerkiksi, on myyty täyteen audiovisuaalista kamaa. Koulujen kohdalla taka-ajatuksena on ilmeisesti se että näin oppilaat saadaan innostumaan elokuvasta - jota ei koskaan näytetä "oikeasti", ja jota ei muuten opeteta, mutta ajatellaan kaiketi että kun lapset pääsevät videokameroiden puuhamaahan, heissä syttyy joku liekki, elleikään ymmärrystä, tähän ajallemme tärkeään ilmaisumuotoon. Kirjastoja kouluissa sitten vastavuoroisesti onkin vähennetty.

Laitehankkijoiden ehdoilla on tapahtunut sitten myös kirjastojen varustaminen tietokoneilla. Hiljattaisessa tv-sarjassani Paavo Haavikko epäilee, mitä edellytyksiä suomalaisilla on ylläpitää sivistynyttä yhteisöä, kun henkinen peruspääoman hankkiminen on tehty niin vaikeaksi: "Claes Andersson syytti minua valehtelijaksi, kun minä tästä muutaman kerran sanoin. Hän ilmoitti että hallitus pitää kirjastojen toimintaedellytyksistä huolta kaikissa oloissa. Ja minä taas olen ymmärtänyt tämän tarkoittavan sitä että kirjastoja lämmitetään niin paljon etteivät tietokoneet vilustu, koska ne ovat kaikki kaikessa..."

Oma lukunsa, edelliseen täysin kytkeytyvä, on se ajattelusuunta jossa teknologia ja "uudet tekemisen ehdot" ovat pimentäneet päättäjien pollasta sen tosiasian että luovan henkisen työn ehdot ovat yhä yhdet ja samat: joko osataan tai ei. Nyt on liikkeellä, jälleen enemmän kuin koskaan, lapsenuskoa siihen että teknisillä ja organisatorisilla uudistuksilla tämä luova homma, sekunda sinänsä, ratkeaa ikäänkuin sivutuotteena. Joku voi kaiketi luulla että kirjoitan Yleisradiosta, muuta tokihan infantilismi on laajemmalla pohjalla, Yleisradion se vain olisi päättäväisimmin putsattava julkisista kannanotoistaan ja ennen kaikkea ajatuksistaan ja toimintamalleistaan.

Kajaani-parka

En haaskaa aikaa vastineiden vastineeseen, eli kommentoimaan tässä numerossa painettuja vastauksia. En pidä niitä kiinnostavina enkä ole kuullut mitään, joka saisi minua muuttamaan käsitystäni siitä että Kajaanissa tehtiin ruma ja tyhmä välistäveto. Jos tosiaan on niin että siellä useamman vuoden ajan valmisteltiin it-paratiisia ja digitalisoitua unelmaa pääkaupungin suurten gurujen kanssa ja samalla uhrattiin todellinen, todistettu sisältö ja luovuus, jota Tapio Nevalaisen tapainen elokuvakulttuurin toimija ja kantaja edusti... ihmettelen tätä Kajaanin tavoitteleman onnentilan saavutusta. Olen selaillut läpi sen annin, mitä uudet uljaat yrittäjät ovat Kajaaniin tuoneet, enkä ole vaikuttunut. Ja ihmettelen, miten kaupunki, joka teatterinsa asioissa on edustanut aivan eri luokan käsityskykyä, voi elokuvan asioissa näin turtua.

Epäilemättä jatkamme tästä, kun vakavan vyyhden seikat tulevat entistä paremmin tietoon. Harvinaisella tavalla voin nyt koota yhteen pienen kirjoitukseni kaikki elementit: Kajaanin it-keskuksen juhlaesitys, digitaalisesti näytetty Mannerheim, jos käsis (ja rahat) löytyvät ja jos Hollywood ja Suomi viimeinkin ymmärtävät olla saumattomasti yksi ja sama.

Tilaa Filmihullu