Päättymätön toinen rintama

Kutsuttakoon tätä lajia - sotaelokuvaa - vaikka juuri näin: toinen rintama. Kun todelliset miehet ovat elämän ja kuoleman todellisen draaman keskipisteessä, hirvein inhimillisin kustannuksin, toinen sota käydään elokuvastudioissa, joissa niinikään todelliset miehet ovat kameroiden edessä ilman hengenmenetyksen vaaraa. Tuloksena on "todellisuuden" usein katsojien silmissä korvaava esitys, jonka tyylilajit ja "realismin aste" ovat vaihdelleet, mutta jonka perusilme ja konventiot ovat olleet merkitsevän muuttumattomat sitten mykkä- ja äänielokuvan raja-alueen, jonka vuosina muutamat ratkaisevan merkitsevät elokuvat (King Vidorin Suuri paraati, Lewis Milestonen Länsirintamalta ei mitään uutta) hahmotettiin.

Ensimmäisenä merkitsevänä "sotaelokuvana" on joskus mainittu Stuart Blacktonin trikein suorittama Mainen katastrofin lavastus. Siinä käsi kohoaa ja vaihtaa Espanjan lipun tilalle USA:n lipun. Savun takana näkyy laivan pienoismalli. Trikki on läpinäkyvän ilmeinen, juuri sellaisena hyvä johdanto lajin olemukseen: tavoiteltu realismi syntyy maksimimäärällä illusiota. Todelliset sodat alkavat hitaasti kadota yksilälliseen murheeseen ja kollektiiviseen muistoon, mutta samoista ajoista kertovat fiktiiviset sodat säilyttävät vitaalisen illusiontunnun: ne ovat ikuista nykyhetkeä.

Niinpä John Waynestä tuli melkein ylinopeudella toisen maailmansodan tunnetuin sotilas - kiteytymä, jonka rinnalla ei merkinnyt mitään se että tämä militarismin peruskuva ja aggressiivinen puhemies ei ollut päivääkään rintamalla. Sama toden ja illusion omituinen kohtaaminen ilmentyi vielä 1980-luvullakin, kun silloinen presidentti Ronald Reagan - Wayneä monta pykälää pienempi tähti - alkoi kesken poliittisen puheensa muistella haaveellisesti kokemuksiaan taistelulennolla Saksan yläpuolella. Tietysti kysymys oli Warner Brosin elokuvasta.

Ainakin minulla on ollut taipumus koko ikäni niputtaa sotaelokuvat yhdeksi harmaaksi kokonaisuudeksi: että ne ovat yhtä ja samaa, tietysti huiput (Griffith, Vidor, Anthony Mann, Milestone, Nicholas Ray, André de Toth, Alexander Dovzhenko, John Huston...) tästä perusharmaasta jossakin määrin erillään. Ja kun huipuista puhutaan, haluan mainita sen säväyksen minkä muuan Antti Alasen minulle ehkä jossain kadunkulmassa heittämä lause tuotti. Hän sanoi jotenkin: erinäisin ehdottomin perustein Edvin Laineen Tuntematon sotilas on kaikkien aikojen paras sotaelokuva.

Koska Antti ei ole tätä perusteellisella artikkelilla vieläkään todistanut - eikähän joku lähinumeroista olisi sopiva kohta? - olen tätä miettinyt. Jos tosiaan muistetaan sotaelokuvan muuan perusmuoto, joukko miehiä "matkalla", harva elokuva piirtää ankarampaa ja käsin kosketeltavampaa ryhmäkuvaa. Elokuva välittää sodan kokeneen maan kollektiivisen kokemuksen - sen kai jo teoksen pysyvä ja ehdoton suosio jollain tapaa todistaa.

Tähän taas liittyy muuan kulma, jonka Tarmo Manni muotoilee hienosti 1990 tekemässäni Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota käsittelevässä dokumentissani (joka lepää TV 2:n läpitunkemattomissa holveissa, aivan kuin Suomen kansaa ei tällainen aineisto enää voisi kiinnostaa esim. itse elokuvan esittämisen taustamateriaalina): Edvin Laine ei ollut rintamalla, joten muuan särmä, ehkä tietynlainen syyllisyydentuntokin, jäi käyttämättä, ja siitä taas kasvoi itse elokuvan kova, inhimillinen ja intohimoinenkin särmä.

Kysymys, kun sotaelokuviin vähän syventyy, ei lopulta toki ole "loputtomasta samanlaisuudesta" kuin siitä, että muuan perusmalli on ollut hallitseva ja väkevä. Anglosaksisessa elokuvakirjoittelussa sen nimi on yksinkertaisesti "combat film". Tämä "taisteluelokuva" on sotaelokuvan yleisemmän lajin merkitsevä "lajimuunnos", jonka ensimmäisen aallon teoksissa tapahtumat liikkuivat totaalisesti ja melkein reaaliajassa - oltiin keskellä toista maailmansotaa, käsiteltiin vain sitä, taistelu taistelulta. Niinpä yksittäisten elokuvien kaikupohjana olivat hypnoottisesti toistuvat paikannimet (Wake Island, Bataan) ja niiden kautta tapahtuva myytinluominen tavalla jonka avaimet Hollywoodilla tunnetusti olivat. Sittemmin, kuten lajia ansiokkaasti tutkineet Jeanine Basinger ja Thomas Schatz ovat todenneet, laji - tai peräti "uusi genre" - on osoittautunut elinvoimaiseksi ja elpynyt nykäyksittäin uusien konfliktien (Korea, Vietnam) kohdalla. Niinpä vuosien 1942-43 luonnosta ja "ensimmäistä aaltoa" seurasi "toinen aalto" (tammikuusta 1944 tammikuuhun 1946). Ja seuraa vielä monta, ellei ihminen paranna tapojaan.

Muutama päivä Pearl Harborin jälkeen Roosevelt vetosi elokuvateollisuuteen: konflikti oli "emotionalisoitava", yleisölle oli selitettävä mistä oli kysymys... ja tässä ala sai huomattavan vapauden, sitä ei militarisoitu, poikkeusmääräyksiä annettiin niin vähän kuin mahdollista, ala sai jatkaa voittopuolisesti viihdeapparaattina; mikä ei tarkoittanut etteikö muutoksia olisi ollut lähes joka alueella, tuotannosta esittämiseen ja levitykseen.

"Combat film'in" alkuvaihe osui elokuvan ainutlaatuiseen taloudelliseen suhdanteeseen, joka oli niinikään "Hollywoodin korkein hetki kultturellina voimana ja sosiaalisena instituutiona" (Schatz) ja jossa niinikään elokuvan "yhteisöllinen rooli" korostui. Historiallisen ajoituksen välittämyys oli vaikuttava: mikään elokuvan laji tai sarjamuodostelma ei ole ollut vastaavalla tavalla kiinni ajassa. Fiktio syntyi elävässä yhteydessä dokumentteihin ja uutiskatsauksiin, ja tällä tapaa "taisteluelokuvat" avasivat uutta realismin tasoa Hollywood-elokuvaan. Viisi sodanjälkeistä vuotta kertoi tästä monta kaunista tarinaa, sitten tilanne taas siirtyi unelmatehtaan perinteisen roolin muottiin. - Mainitsen tämän yhden vahvan perusvirran tässä vain siksi että seuraavilta sivuilta aukeneva runsauden sarvi saisi ääriviivaa: sotaelokuva ei tosiaankaan ole yksi ja jakamamaton, ja sen edustajia kannattaa varmasti katsoa tarkemmin kuin mitä yleensä on tehty (eli oletan että muutkin kuin minä itse ovat suhtautuneet lajiin liian summittaisesti).

Tietysti numeromme pitäisi omistaa kaikille niille, jotka maksoivat sodasta äärimmäisen hinnan. Mutta myös sodasta lahjomattomasti kertominen on tärkeä seikka, siksi omistukseni kohde on ohjaaja John Huston. Ne muutamat kerrat kun hän on aihepiiriin syventynyt, ovat aina ainutlaatuisia. Kolme ainutlaatuista sotadokumenttia: Report From the Aleutians, The Battle of San Pietro ja henkistä pirstoutumista käsittelevä Let There Be Light. MGM:n traagisesti, petomaisesti silpoma The Red Badge of Courage. Komediallinen mutta olennainen eksistentiaalinen tsoukki Heaven Knows, Mr Allison. Ja keskiaikaan sijoitettu rakkaustarina A Walk with Love and Death, jonka kuulas, ainutlaatuinen kauneus tekee siitä konkreettisen esimerkin kaikkein vaikeimmasta aiheesta: ikuisesta sodasta. Huston oli reportteri ja runoilija, kuten kirjallisuudessa samaa asemaa pitävä Ernest Hemingway.

Tilaa Filmihullu