Graafisesti

Luin uutta kirjaa cinefiliasta, kirjoittaja on Cahiers du Cinéman historiikin aiemmin kirjoittanut Antoine de Baecque. Kiihkeä vaihe, jonka alun kirjoittaja sijoittaa Pariisin vapauttamiseen 1944 ja lopun jälleen Pariisiin, toukokuun tapahtumiin 1968. Lyhyesti sanottuna kysymyksessä oli vaihe, jossa elokuvan ominaislaatu ymmärrettiin. Kirjoittajan ajoitus alkoi raksuttaa päässäni, kun huomasin kiintoisan ajoitukseen liittyvän yhteyden. Filmihullu, joka lehden nimestä lähtien on synonyyminen kuvatun ilmiön kanssa, perustettiin nimenomaan 1968 ja niinikään kohtuullisessa määrin vuoden 1968 erityisten tunnelmien vireessä. Näytenumerossa, joka ilmestyi marraskuussa 1968, noihin tapahtumiin viitataan tämän tästä. Samalla de Baecquen jäsennys nostaa korkokuvaan kiintoisan ironian.

Millä tarkoitan sitä mahdollisuutta, että tässä piirtyy graafisesti esille se historiallinen viive, jossa me kansakuntana vakituisesti elämme. Näennäisesti asiat ovat toki "modernimmin". Uudet Hollywood-elokuvat ja muu anglosaksisesta maailmasta meille tökätty kama tulee eteemme ja tajuntaamme suorastaan ylinopeudella, elokuvat usein pikaisemmin kuin esim. Pariisin valkokankaille. Tämä elämänalue kuuluu ehdollistettuun sfääriimme, jossa aika suuressa määrin toteutamme kolmannen maailman osaa muistuttavaa kolonialistista rooliamme: nielemme sen mikä markkinoidaan näkyvästi ja kuvittelemme olevamme supervapaita kun värit ovat kirkkaat ja pauke Lucas-soundin volyymillä. Ja samalla olemme kodikkaasti aina vähän pihalla ja pysyvässä viiveessä. Mikä ei toki merkitse yhtään mitään, jos enemmistön sydän on perimmäisissä asioissa kultaa, kuten tämän kevään asenteet ja mielenilmaukset Irakin sodan kysymyksissä mielestäni selkeästi osoittivat.

Mutta palaan tuohon cinefiliaan ja sen aikatauluun. Ranskan elokuva-arkisto perustettiin 1930-luvun puolivälissä, Suomen vuonna 1957, jolloin myös elokuvakerhojen paras kausi oli jo alkanut kukkia. Niinä aikoina alkoi myös suomalaisen cinefilian tarina, eikä se suinkaan ollut pelkkää imitaatiota ranskalaisista malleista.

Tästä on kosolti esimerkkejä. John Ford oli täällä aina suuri nimi, ja ranskalainen ydinjulkaisu Cahiers du Cinéma - tulevien nimiohjaajien kriitikkovaiheen kotipesä - tunnusti hänen suuruutensa vasta kovin myöhään. George Stevensin Paikka auringossa on tajunnassani esimerkki, jota minkään muun maan filmihulluus ei kohota sillä tavoin kuin suomalainen, ainakaan elokuvan alkuperäisen menestyksen jälkeen.

Eikä mielestäni voi sanoa niinkään että suomalainen filmihulluus olisi ollut summaa vaikkapa anglosaksisesta harrastamisesta ja ranskalaistyyppisestä cinefiliasta - meidänhän täytyi sentään niveltää myös Tarkas ja Tulio systeemeihimme, vaikkei se aina niin elegantisti sujunutkaan.

Yksi puhtaan ranskalaisen linjan tuntija ja kehittäjä Suomessa oli Leo Andersson. Hän kirjoitti ruotsiksi ja oli siten kohtuullisen näkymätön vähänkään suuremman lukijakunnan kannalta, mutta olennaisempaa on että hän kirjoitti hyvin ja ymmärsi syvällisesti, ja kun nyt luen de Baecquen kirjaa, huomaan että Anderssonin oivallukset ja muistamani kirjoitukset kartoittavat omaperäisesti suurin piirein koko cinefilian kultakauden tematiikan ja erilaiset alalajit. Ellei elokuva-arkisto aio vaipua virastotasoon (jollaisena cinefilia-vaiheesta muuntuneen kutsumuksen näki arkiston valtiollisen vaiheen ensimmäinen visionäärijohtaja), Anderssonin kirjoituksien antologia olisi merkittävä haaste täydentämään niitä tärkeitä antologioita jotka aiemmin on julkaistu Jerker A. Erikssonin, Jörn Donnerin ja Mikael Enckellin kirjoituksista. Kolmen suomenruotsalaisen jatkoksi sopisi vielä neljäs.

Cinefiliaa pidettäneen eräänä elämänvierauden ja todellisuuspaon pateettisimpana oireena. Antoine de Baecquen teoksen alaotsake on "Katseen keksiminen, erään kulttuurin historia 1944-1968", eikä se esitä huomioitaan alentuvasti, onhan kirjoittaja toki itsekin taattu filmihullu. Cinefilian perusta eli se että elokuva on jotain hiukan korkeampilentoista kuin elämä, tuottaa jonkinlaisen dialektisen muunnosprosessin: elokuva on avain elämään sikäli kuin se on täyttä elokuvaa. Elokuva on silta yksityisen eläjän tajunnasta julkiseen, ja siksi vuosi 1968 jolloin unelmat hetkeksi muuttuivat tosiksi ja jolloin elokuvallisen unen ja yhteiskunnallisen todellisuuden rajat tuntuivat murtuvan oli sovelias kulminaatiopiste eräälle historialliselle vaiheelle.

Eikä siinä mitään pahaa ollut että Suomi eli muutamat lakimääräiset vuotensa cinefilian jälkikuvien maailmoissa. Kysymys oli yhtä olennaisesta prosessista, jolloin aivan eri tasolla kuin nyt hyvin laajat kansalaispiirit harrastivat elokuvaa - elokuvakerhojen loistokausi oli tästä vain yksi ilmentymä - ja kuvan yleinen ymmärtäminen ja arvostaminen oli osa kansalaisen yleistä valppautta ja älykkyyttä samalla tavalla kuin mitä se on jossain Ranskassa.

Miten tämä liittyy teemaamme, joka on suomalainen elokuva. Ei mitenkään ja kaikin säikein. Ei mitenkään sikäli että nyt syntynyt korkeasuhdanteeksi tituleerattu tilanne (tätä kirjoittaessani HS julistaa uuden ajan alkaneen 1999 ja esittelee vuolaan ylistävästi nykyisiä tuottajavalmiuksia) ei ole mistään cinefiliasta syntynyt. Ja se elokuva jota Suomessa tehtiin 70- ja 80-luvuilla taas on hyvin harvan mielestä kokonaisuutena muistamisen arvoinen seikka; yleisön väistyminen on sen verran katkera muisto. Hyvähän se on että asiat ovat hyvin - mutta jotain menestyksen putkessa vuotaa. Miksi ulkomaiset katsojat tai spesialistit eivät osaa "lukea" suomalaista elokuvaa? Missä ovat vakiintuneet signaalit eli esitykset isojen festivaalien pääsarjoissa? Eli lyhyesti sanottuna luulen että hyvä ilmiö on toistaiseksi hyvä kotimainen ilmiö, ja sellaisena täysin tarpeellinen. Mutta hybris tässä tilanteessa on yhtä vähän paikallaan kun siinä kansallisessa perustilanteessa jota katsoimme graafisesti joku hetki sitten: kuinka maailman kaikki onni oli käsissä 5-1 tilanteessa ja miten kävi sitten.

Vertausta voi jatkaa. Elokuvakulttuurimme, jonka eräitä tunnustettuja kulmakiviä ovat televisiosarjamaisuus, amerikkalaisten mallien toisinnot ja multiplex-teatterit, on varjoelämää, aivan kuten tv-uutisten tapa jauhaa NHL:n otteluita ikään kuin kansallisina asioinamme (ja näin vain siksi että joitakuita suomalaisia pelaa NHL:ssä) on varjoelämää - ja sellaisella on kauaskantoiset seuraukset, eivät hyvät. Maailmassa tarvitaan sitä kuvan ymmärtämisen ja herkän, paneutuneen katsomisen ideaa, jota cinefilia edusti. Peruslinnakkeet ovat elokuvan asioissa kaikki ruputilassa: yliopistoista en edes puhu, mutta koulut olisivat monenkin messun arvoinen juttu. Nyt toden totta tarvittaisiin kuvanlukutaitoa, joka on yleisesti ottaen nollilla, tai sitten nuorten luontaisen nokkeluuden ja oivalluksen varassa, mutta harjaantumatonta niissä mitoissa. Kouluhallitus ei mielikuvieni mukaan tässä asiassa ole pannut tikkua ristiin, ja asia on ollut aktiivisten opettajien varassa, jakaantuneena eri aloille, sillä se kuuluuko elokuva piirustuksen- vai äidinkielenopettajan reviiriin on tietysti ratkaisematon asia. Tai sillä tavalla täysin ratkaistu, että elokuva voitaisiin positiivisessa tilanteessa valjastaa auttamaan kaiken elämän ja kaiken opetuksen havainnollisuutta ja terävyyttä.

Tilaa Filmihullu