Yleismaailmallinen kriisi: näkemys Moskovasta

Sergei Skvortsov, NKP:n Keskuskomitean ensimmäinen sihteeri

Jo melkein vuoden päivät maailmalla on riehunut raha- ja talouskriisi: pörsseissä myllertää, suurimmat korporaatiot ilmoittavat joutuneensa konkurssiin, tuotanto supistuu, työttömyys lisääntyy jne. Ja vaikka eräät analyytikot ja mm. tämän artikkelin tekijä ovat jo melko pitkään puhuneet sen lähestymisestä, suurimpien länsimaiden hallituksille, kuten tavallisesti, kriisi oli täydellinen yllätys. Ja muuten se ei voinutkaan olla, koska uusliberaalisen talouden luojat, surullisen kuuluisat Nobel-palkintojen saajat eivät mitään sellaista ennustaneet.
Nytkin he mutisevat jotakin diskonttokoroista, kertoimista yms., mutta jo nyt on selvää, että kaikki nämä loitsut eivät toimi - tapahtumat kehittyvät aivan toisenlaisen kaavan mukaan.
Kapitalistisen talouden jaksottaiset kriisit ovat melko tavallinen ja periaatteessa eliminoimaton ilmiö, mutta nykyinen kriisi uhkaa kehittyä joksikin hyvin erityisenlaatuiseksi kriisiksi. Suurin finanssikeinottelija George Soros pitää sitä "kaikkein vakavimpana nykyisten sukupolvien koko historian aikana". Ja se on todellakin näin, koska suurten korporaatioiden ja finanssipääoman taloudellinen diktatuuri määräsi edeltäkäsin maailman talouden raskaimmat epäsuhteet.

Jos ennemmin suurpääomalle oli maailmalla olemassa vastapaino Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden muodossa, niin 1980-luvun lopulla tämä vastapaino valitettavasti hävisi. Mm. vastavallankumous Neuvostoliitossa ja muissa Euroopan sosialistisissa maissa ja sosialistisen maailmanjärjestelmän tuhoutuminen poistivat viimeisetkin rajoitukset suurimpien kapitalististen maiden deindustrialisoinnissa. Kylmän sodan vuosina esimerkiksi välteltiin strategisia tuotteita tuottavien yritysten siirtämistä pois USA:sta, mutta saavutetun "voiton" jälkeen kävi mahdolliseksi siirtää sellaista tuotantoa johonkin Kiinaan tai Kaakkois-Aasiaan - nyt ei tarvinnut enää pelätä mitään. Tämän tuloksena useissa paikoissa (eikä ainoastaan Helsingissä) tehtaiden tilalle ilmestyi diskoja. Tuotantoa siirtyi "kolmannen maailman" maihin, missä palkat olivat monta kertaa pienemmät, ei ollut ammattiliittoja jne. Tästä huolimatta siellä tuotetut tuotteet olivat tarkoitettuja "vanhoille" markkinoille, jotka niihin aikoihin alkoivat supistua.

Tuolloin sosialistisen järjestelmän tuhoutumisen jälkeen alkoi pääoman hyökkäys kehittyneiden kapitalististen maiden työtätekevien sosiaalisia saavutuksia vastaan. Kansalaisten valtaosan palkkoja ei korotettu, vaan joskus jopa leikattiin. Väestön ostokyky laski ja sen velkaantuneisuus pankeille kasvoi, mikä ennemmin tai myöhemmin piti käydä ilmi.

Talouden reaalisektorista rahaa siirrettiin pörssi- ja finanssikeinottelun alalle, yritysten osakkeiden myynti muuttui edullisemmaksi kuin kyseisten yritysten tuottamien tuotteiden myynti. Syntyi täysin absurdi tilanne, kun voiton hankkimiseen ei tarvittu yleensä minkäänlaisia ponnisteluja - niiden, joilla oli rahaa (oletettavasti paljon rahaa), se oli vain sijoitettava johonkin ja sen jälkeen vain yksinkertaisesti elettävä koroilla. Syntyi todellisia kuplia; niin sanottuja derivatiiveja, kun pörssissä myytiin oikeuksia öljytonnin lunastamiseen joskus vuonna 2009. Sellaisilla keinoilla tauti naamioitiin heikentämällä sen oireita ja jopa luomalla taloudellisen kasvun vaikutelma. Toinen sellainen kupla syntyi kiinteistön alalla, jolla yleisesti ottaen ei ole muutenkaan mitään erityistä tekemistä talouden reaalisektorin kanssa.

Pyrkimyksessään sijoittaa kannattavasti alati kasvava rahamassansa pankit tarjosivat entistä edullisempia hypoteekkilainoja asuntojen ja yksityisten talojen ostamiseen. Samaan aikaan rakennuttajat paisuttelivat kiinteistöjen hintoja (naurettavinta tässä oli se, että hintojen kyseinen kasvu heijastui tilastoissa sisäisen BKT:n kasvuna, ts. taloudellisen hyvinvoinnin osoittimena). Tilanne kehittyi niinkin pitkälle, että esimerkiksi Espanjassa hypoteekkilaina alkoi olla 120 % itse asunnon hinnasta, mukaan luettuna raha korjaukseen ja huonekalujen ostoihin. Tuolloin lainojen ottajien tuloihin lakattiin kiinnittämästä erityistä huomiota - takeena oli itse asunto (velallisen maksukyvyttömyyden tapauksessa pankit toivoivat voivansa myydä tämän asunnon ja palauttaa rahansa korkoineen). Kaiken lisäksi näitä loppuun asti lunastamattomia asuntoja niiden omistajat alkoivat pantata ja pankit hyväksyivät sellaiset vakuudet ja antoivat perusteettomia lainoja. Myöhemmin pankit alkoivat myydä näitä epäilyttäviä velkakirjoja ja ryhtyivät muihinkin toimiin, mikä paisutti kuplaa entisestään.

Mutta miksi pankit käyttäytyivät niin leväperäisesti, kun leväperäisyys ei ole koskaan ollut niille luonteenomaista? Näin tapahtui siksi, että kiinteistöhinnat kasvoivat vakaasti eikä kenellekään pälkähtänyt päähän, että ne saattavat joskus romahtaa. Tästä huolimatta kaikki finanssipyramidit juoskus romahtavat ja tämäkään tapaus ei muodostunut poikkeukselliseksi. Eräänä kauniina päivänä koitti tilanne, kun osa lainan ottajista ei pystynytkään enää maksamaan edes ottamiensa lainojen korkoja, kiinteistöjen hinnat alkoivat laskea (velallisilta pois otettuja asuntoja kukaan ei ostanut) ja silloin alkoi ilmestyä vaikeuksia finanssikorporaatioille ja pankeille. Vaikeudet kasvoivat lumivyöryn tavoin, koska kaikki kyseiset laitokset olivat ottaneet lainoja toisiltaa. Kohta vaikeudet siirtyivät myös talouden reaalisektorin puolelle - yritykset pyytävät kilpaa apua valtiolta. Esimerkiksi hiljattain ilmoitettiin amerikkalaisen autorakennusteollisuuden valtiollisesta pelastusohjelmasta.

Muutama sana dollarin kurssista. Eräät ihmiset eivät voi mitenkään tajuta, miksi USA:n vakavien talousongelmien oloissa dollarin kurssi jatkaa kasvuaan ja eräät ihmiset jopa näkevät tässä pohjois-amerikkalaisten magnaattien eräänlaisen paholaisen suunnitelman. Todellisuudessa USA:n politiikasta vastaavat ihmiset tuskinpa kykenevät tänään toteuttamaan jotain määrätietoista strategiaa ja näin ollen kehitys jatkuu omalla painollaan. Taloutta on yleensä hyvin vaikeata junailla ja erityisesti kriisien aikana, talouden objektiiviset lainmukaisuudet raivaavat itselleen tietä vastoin erilaisten keinottelijoiden toimia ja vastoin hallinnollista painostusta. Aivan sama tilanne pätee myös dollarin kurssin suhteen. Yleisesti ottaen kansallisen valuutan kurssiin vaikuttavat erinäiset tekijät, mm. keinottelu ja hallinnollinen painostus (kuten nykyään Venäjällä), mutta määräävä osuus kuuluu kuitenkin eri valuuttojen ostovoiman keskinäissuhteelle. Se on laskelmien lähtöpiste, jolle pohjautuvat konkreettiset luvut. Jos esimerkiksi dollarin kurssin suhde euroon on enemmän tai vähemmän realistinen, niin silloin sillä määrällä dollareita, joita me saamme valuutanvaihtopisteessa tietystä määrästä euroja, me voimme ostaa yhtä paljon tavaroita kuin vastaavilla euroilla. Niinpä öljykauppaa maailman markkinoilla käydään perinteellisesti dollareilla, ja jos öljyn hinta kasvaa, niin silloin dollarin ostovoima heikkenee, mikä johtaa vastaavasti sen kurssin laskuun. Jos öljyn hinta laskee, niin silloin dollarin kurssi kasvaa, kuten se on myös tapahtunut viime kuukausien aikana. Jos viime kesänä yksi öljybarreli maksoi 150 US-dollaria, niin nykyään tällä rahalla voi ostaa jo viisi barrelia öljyä - dollarista on tullut arvokkaampi, mikä heijastuu luonnollisesti myös sen kurssissa. Halukkaat voivat seurata tätä prosessia itse - dollarin kurssimuutokset seuraavat melko täsmällisesti öljyn hinnan muutoksia. Öljy halpenee - dollari kallistuu ja päinvastoin. Miksi nimenomaan öljy on asetettu nykyään etualalle? Näin siksi, että tällä hetkellä se vaikuttaa voimakkaasti dollarin ostokykyyn, ensinnäkin, johtuen suhteellisen korkeasta osuudesta, joka kuuluu öljylle dollaritavaravaihdossa ja toiseksi johtuen hintojen voimakkaasta laukasta. Heti kun öljyn hinta vakiintuu jollekin tietylle tasolle dollarin kurssiin alkavat vaikuttaa jo aivan toisenlaiset tekijät.

Mutta palatkaamme kriisintorjuntaohjelmiin. Tavallisesti ne käsittävät rahalliset avustukset ja (kiinnittäkää tähän huomiota!) konkurssiyritysten ja -laitosten kansallistamisen (Venäjällä tätä ei toistaiseksi toteuteta). On mielenkiintoista, että piintyneetkin markkinafundamentalistit suostuvat helposti sellaiseen "sosialistiseen" toimenpiteeseen luopumalla uusliberalistisista periaatteistaan.

Tervejärkisesti ajattelevat ihmiset kuitenkin miettivät väistämättömästi sitä, miksi vahingot kansallistetaan ja voitot yksityistetään. Eikö olisi ollut loogisempaa aivan alusta lähtien pitää nämä yritykset valtion omistuksessa - silloin yhteiskunnallisessa valvonnassa niiden suhteen ei tapahtuisi niin paljon keinottelua.

Mitä tulee taas rahallisiin avustuksiin, niin ne tuottavat vain lyhytaikaista tulosta, koska itse kriisi on syntynyt katteettoman rahan liiallisesta määrästä ja näin ollen rahan määrän yksinkertainen lisääminen ei tilannetta muuta. Ulospääsy kriisistä muodostuu pitkäaikaiseksi ja vaikeaksi. Tuolloin on ymmärrettävä, että kriisi ei tarkoita pelkästään sosiaalista jännitystä, poliittista epävakaisuutta ja joukkomittaista tyytymättömyyttä. Se on samalla myös kapitalistisen talouden rakenneuudistuksen mekanismi.

Jos ennemmin omakustannushinnan alentamisen teknologista versiota tosiasiallisesti ei edes käsitelty (viimeisten 15 vuoden aikana robottitekniikka ja ihmisvapaa tuotanto eivät paljon kiinnostaneet ketään eivätkä kehittyneet erikoisemmin), niin työvoiman arvon laskiessa kehittyneissä kapitalistisissa maissa ja raaka-aineiden hintojen alentuessa länsimaiden uudelleen teollistuminen käy täysin mahdolliseksi.

Historian uudessa vaiheessa se tulee tarkoittamaan mm. työväenluokan osuuden kasvua, josta on tulossa vuorostaan entistä ammattitaitoisempi. Myös luokkataistelu voimistuu, koska työväenluokka joutuu paljon taistelemaan sosiaalisten takeiden puolesta. Kaikki tämä yhdistettynä kasvavaan kiinnostukseen Marxia ja hänen oppiaan kohtaan tulee avaamaan uusia mahdollisuuksia vasemmistovoimille sekä lähitulevaisuudessa että suorastaan nyt, kun kriisi pakottaa ihmisiä miettimään uudella tavalla useita asioita. Maailma muuttuu ja me, kommunistit, emme saa jäädä jälkeen elämän kehityksestä.