Erillissota liittosuhteessa Saksaan, osa I

Timo Nieminen, Esko Koivisto

(osa 2,osa 3,osa 4)

osa I

Presidentti Tarja Halonen piti 1.3. Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa puheen, jossa hän lausui Suomen 1941-44 käymästä ns. jatkosodasta mm. seuraavaa: “Myös viisi vuotta myöhemmin, kesällä 1944, kykenimme pysäyttämään puna-armeijan yritykset valloittaa Suomi. Maatamme ei miehitetty missään vaiheessa, ei sodan aikana eikä sen jälkeen. Menetimme osan maastamme, mutta saavutimme torjuntavoiton. Säilytimme itsenäisyytemme sekä demokraattisen poliittisen järjestelmämme ja taloudellisen järjestelmämme. Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan.” Tässä presidentti lähtee uusoikeistolaisen ja uudenlaisen historiankirjoituksen keulakuvaksi eikä hänen näkemyksensä erillissodasta perustu vähäisimpiinkään tosiasioihin!

Suomen presidentin taitamaton esiintyminen
Riippumatta siitä, kuka Halosen puheen oli kirjoittanut tai keiden henkilöiden kanssa hän oli teemansa valinnut puheen väittämät johtavat päättelemään, että rivikansanedustaja siinä on toiminut koti-Suomessa jonkin maanpuolustushenkisen tilaisuuden pääpuhujana. Vieraassa maassa, ulkopolitiikan ja Euroopan lähihistorian asiantuntijoille esitettynä puheen on täytynyt vaikuttaa kuulijoihin Suomen presidentti-instituution ja valtiojohdon arvoa alentavasti! Kuulijoihin päin tasavallan presidentin viittausta “kiitollisuudenvelkaan” voidaan pitää lähinnä tahdittomana, kun muistetaan natsi-Saksan miehitys hyvin monissa Euroopan maissa, mm. Ranskassa! Näiden maiden kansathan saivat vapautensa takaisin vasta, kun neuvostoliittolaiset ja brittiläis-amerikkalaiset taistelujoukot olivat sen heille suurin uhrauksin taistelleet!

Oikeistolaiset heräävät
Suomessa presidentin puhe nosti erillissota-teeman vilkkaan keskustelun kohteeksi pääasiassa siksi, että Venäjän ulkoministeriön julkaisussa (RIA Novosti 3.3.2005) pyrittiin oikaisemaan puheen historiankirjoitusta sivuavia väittämiä, kuten “meille (Suomelle) maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan”. RIA Novostin artikkelin kirjoittaja totesi Suomen käyneen sotansa Hitlerin Saksan rinnalla eikä sillä (Suomella) ole oikeutta poistaa tätä tosiasiaa historian asiakirjoista. Vuosikymmenten ajan sotaan liittyviä asiakirjojaan salanneet ja tietojaan peitelleet kotimaisen oikeiston äärimmäiset piirit yltyivät RIA Novostin kirjoittelusta voimakkaaseen kansalliseen uhoon. Poliittisesta historiasta väitöskirjansa tehnyt vaikutusvaltainen kansalainen Jukka Tarkka kirjoitti 10.3 Lapin Kansassa, että “Venäjän ulkoministeriön(RIA Novostin kirjoittajan) kommentti siitä(Halosen puheesta) osoittaa stalinistis-brezhneviläistä kutsumusta hallinnoida naapurikansojen historiakäsitystä” ja “Venäläiset saavat ajatella Suomen historiasta ihan mitä haluavat. Se ei vaikuta vähäänkään siihen, mitä suomalaiset kokemustensa ja tutkimustensa perusteella ajattelevat omasta menneisyydestään.” Tarkan esittämä ajatus on valitettava, koska se tulee ns. asiantuntevan historiantutkijan kynästä! Käsitys, että joka maalla on oma historiankirjoituksensa, merkitsisi historian typistymistä tieteenä pelkäksi uskoksi joihinkin opinkappaleisiin, joita ei kukaan, vähiten toisen maan kansalainen, saisi lähestyä! Tarkan viittaus suomalaisten omiin kokemuksiin ja tutkimuksiin antaa kuitenkin luvan tarkastella erillissota-kysymystä lähemmin.

Porvarillisen Suomen aikaisempi turvautuminen Saksaan

Hitlerin valtaannousu Saksassa 1930-luvun alussa vastaanotettiin Suomen porvarillisissa piireissä yleensä myönteisesti. Tähän vaikutti joukko vain Suomelle ominaisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet kutakuinkin tarkkaan 15 vuotta aiemmin, kun Suomessa käytiin työläisten ja omistavan luokan välistä veristä luokkasotaa talvella ja keväällä 1918. Saksan Itämeren divisioonan suorittama eteläisen Suomen valloitus maalis-toukokuussa 1918 ja sen jälkeinen miehitys siellä oli pelastanut suurten omaisuuksien omistajat siltä vallan menettämisen uhalta, jota sodan toisen osapuolen modernit, sosialistisen yhteiskunnan rakentamis-ajatukset merkitsivät. Ihmisten syntyperästä ja omaisuuden määrästä johtuvaa eriarvoisuutta puolustavien piirien pettymykseksi ei Suomesta kuitenkaan silloin tullut Saksan keisarin vasallivaltiota, vaan Saksan sotilaallinen luhistuminen I maailmansodassa ja Saksaa ravistelleet, hallitusmuodon muuttamiseen johtaneet työläisten kumoukset pakottivat kuningasmieliset suomalaiset luopumaan maalle jo valitusta saksalaisesta kuninkaastakin. Suurten tehdaslaitosten omistajissa ja liike-elämän johtavissa piireissä jäi kuitenkin elämään toive voimakkaasta, ulkopuolisesta mahdista “Suomen suojelijana”. Omistava yläluokka ei luottanut siihen, että se omin voimin pystyisi pitämään työtä tekevät ihmiset kurissa ja kykenisi näin estämään juuri koetun kaltaisen työläisten ja torppareiden hallituskauden uusiutumisen.

Suomi Saksan ystävänä 1930-luvulla

Porvaristo oli jo ennen 1930-luvun loppupuolta hankkinut itselleen monin tavoin yksinvallan maan asioihin. Jatkuvasti aseissa olevat suojeluskunnat ja työnantajien organisoima liikehdintä ns. lapuanliikkeen muodossa olivat asioita, jotka merkitsivät helposti kieltoa toimia yhdistyksissä ja julkaista sanomalehteä. Kuvaan kuuluivat viranomaisten toimeenpanemat mielivaltaiset pidätykset ja pitkät poliittiset vankilatuomiot tekaistujen todistajalausuntojen perusteella. Näissä oloissa ja vailla poliittista vastusta suomalainen oikeisto erkani omalle, monien muiden maiden porvaristolle vieraalle, aatteelliselle tielleen. Niinpä Hitlerin lujitettua valtansa Saksassa ja esitettyä Itä-Euroopan ohjelmansa 1930-luvun puolivälissä “tervehtivät Suomen äärikansalliset ilolla Saksan varustautumista”. Äärioikeistolainen sotapolitiikka 1920- ja -30-luvuilla ilmeni suojeluskuntalaitoksena, Neuvostoliiton alueiden valtaamiseen tähtäävänä heimoaatteena ja ennen kaikkea sota- ja valloitushenkisenä koulukasvatuksena, jonka takeena oli opettajanvirkojen avautuminen vain luotetuiksi katsotuille suojeluskuntalaisille.
Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.

Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.

1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!

Takaisin alkuun,artikkeleihin

Erillissota liittosuhteessa Saksaan (2)

Presidentti Tarja Halonen sai viime maaliskuussa aikaan melkoisen polemiikin, kun hän Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa pitämässään puheessa lausui mm. seuraavaa: “Myös viisi vuotta myöhemmin, kesällä 1944, kykenimme pysäyttämään puna-armeijan yritykset valloittaa Suomi. Maatamme ei miehitetty missään vaiheessa, ei sodan aikana eikä sen jälkeen. Menetimme osan maastamme, mutta saavutimme torjuntavoiton. Säilytimme itsenäisyytemme sekä demokraattisen poliittisen järjestelmämme ja taloudellisen järjestelmämme. Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan.”
Artikkelin edellisessä osassa todettiin presidentin lähteneen tällä lausunnollaan uusoikeistolaisen ja uudenlaisen historiankirjoituksen keulakuvaksi, eikä hänen näkemyksensä erillissodasta perustu vähäisimpiinkään tosiasioihin!

Viime Kansan äänessä erillissota-kysymyksen käsittely aloitettiin vuoden 1918 sisällissodasta, jonka osapuolina veristä luokkasotaa kävivät työläiset ja torpparit vastassaan omistavan luokan eri kerrokset. Suurten omaisuuksien omistajien voiton ratkaisivat viime kädessä keisarillisen Saksan vakinaiset sotajoukot, jotka oikeistolainen ns.Vaasan hallitus oli kutsunut maahan. Ilman vastavuoroisuutta ei keisarillinen hallitus ollut kuitenkaan Itämeren divisioonaansa Suomeen lähettänyt vaan Svinhufvudin valkoinen hallitus oli maksuksi avusta sidottu sopimukseen, joka merkitsi Suomen politiikan ja talouselämän asettamista palvelemaan pysyvästi Saksan etuja.

Neuvostoliiton kosketukset ja suomalaisen diplomatian lapsekkuus

Lehden edellisessä numerossa käytiin myös läpi Hitlerin valtaannousun jälkeistä aikaa (1933-) Suomen ja Saksan välisissä suhteissa ja todettiin Suomen niin valtiollisten kuin sotilaallistenkin johtomiesten “vehkeilleen” aivan avoimesti Suomen liittämiseksi Saksan rintamaan tulevassa suursodassa, jonka puhkeaminen ei näyttänyt olevan kaukana.

Tällaisessa, suomalaisten itsensä synnyttämässä, vähintäänkin epäluottamusta merkitsevässä ilmapiirissä neuvostohallitus lähestyi diplomatiassa tavallisen käytännön mukaan epävirallisesti ja vailla merkittävää asemaa olevan henkilön kautta Suomen hallitusta. Huhtikuussa 1938 Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev kääntyi useammankin korkeassa asemassa olevan suomalaisen puoleen pyytäen näitä välittämään neuvostojohdon viestin keskustelukumppaniensa ministeritasoisille esimiehille.

Jartsevin tuoman sanoman ydin oli, että “Neuvostoliiton hallitus tahtoo kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, mutta samalla se on täysin vakuuttunut siitä, että Saksalla on niin laajoja hyökkäysaikeita Neuvostoliittoa vastaan, että saksalaisten armeijain äärimmäisen vasemman sivustan tarkoituksena tulee olemaan nousta maihin Suomessa ja täältä käsin jatkaa hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Tällöin nousee kysymys, miten Suomen hallitus tulee suhtautumaan näihin Saksan aikeisiin. Jos Saksa saa rauhassa suorittaa nämä operaatiot Suomessa. ei Neuvostoliitto tule jäämään rauhassa odottamaan saksalaisten saapumista Rajajoelle vaan se tulee itse siirtämään sotavoimansa niin kauaksi Suomeen kuin mahdollista, jolloin saksalaisten ja neuvotoliittolaisten sotavoimien taistelut tulevat tapahtumaan Suomen alueella. Jos sen sijaan Suomi asettuu vastustamaan saksalaisten maihinnousua, Neuvostoliitto tarjoaa Suomelle kaikkea mahdollista taloudellista ja sotilaallista apua sitoutuen sodan jälkeen vetämään joukkonsa pois Suomesta.”

Pääministeri Cajanderin vastaus oli julistuksenomainen vakuutus, että “Suomi ei sallisi sellaista puolueettomuutensa loukkausta, jota Saksan tukikohtien perustaminen Suomen alueelle merkitsisi”. Jartsev palasi yhä uudelleen kysymykseen, miten Suomi takaisi puolueettomuutensa. Jartsev korosti, että “neuvosto-hallitus ei pelkää Suomea, mutta se pelkää, että Suomen mahdollisuudet koskemattomuutensa puolustamiseen eivät riitä estämään Saksaa toteuttamasta suunnitelmiaan”. Elokuuhun 1938 mennessä neuvosto-hallituksen ehdotukset saivat konkreettisen muodon: “Jos Suomi ei katsonut voivansa allekirjoittaa salaista sotilaallista sopimusta sen tulisi jättää Neuvostoliitolle kirjallinen sitoumus, että se torjuisi jokaisen Saksan taholta tulevan hyökkäyksen ja pyytäisi Neuvostoliitolta sotilaallista apua. Neuvostoliitto takaisi vastapalvelukseksi Suomen koskemattomuuden ja varsinkin sen rajat, antaisi Suomelle apua edullisin ehdoin ja tekisi Suomen kanssa sekä maataloudelle että teollisuudelle edullisen kauppasopimuksen.” Kysyttäessä mitä Neuvostoliitto tarkoitti sotilaallisella avulla Jartsev selitti, että “hänen hallituksensa ei ollut ajatellut lähettää joukkoja Suomeen tai ryhtyä muihin sellaisiin toimiin, jotka saattaisivat olla kiusallisia Suomen hallitukselle. Pääasiana oli aseiden hankkiminen ja merirajan suojaaminen”.

Suomen hallitus torjui ministereidensä kautta kaikki Jartsevin ehdotukset!

Aikana, jolloin Saksa oli tunkeutunut Itävaltaan, ja jolloin Tsekkoslovakian alueetkin olivat Hitlerin vaatimuslistalla, puhuivat suomalaiset ministerit vain Jartsevin esitysten ristiriitaisuudesta Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan nähden ja miten ne toteutettuina loukkaisivat Suomen puolueettomuutta.

Myöhemmin sotien jälkeen, aina näihin päiviin saakka, on näistä lähetystösihteeri Jartsevin kosketuksista pyritty suurissa tiedotusvälineissä ja oppikirjoissa joko vaikenemaan tai on selitetty niiden arvottomuus siksi, ettei niiden esittäjänä ollut lähettiläs-tasoinen henkilö. Nämä selittelijät osoittavat väitteillään, ettei heillä ole halua ymmärtää kansainvälisen diplomatian toimintatapoja. On nimittäin kohteliasta arkaluonteisten asioitten kohdalla tunnustella maaperää ensin salassa ja vailla korkean aseman sisältämää virallisuutta. Näin annetaan toiselle osapuolelle vapaus harkita asiaa rauhassa sen joka puolelta ennen mahdollista virallista neuvottelukosketusta.

Virallinen yhteydenotto ja suomalaisen diplomatian haaksirikko

Seuraavana talvena, maaliskuussa 1939, neuvostohallitus teki uuden yhteydenottoyrityksen, tällä kertaa Suomen Moskovan-lähettilään välityksellä. Neuvostoliitto pyysi Suursaaren vuokraamista 30 vuodeksi ja neljän Leningradin sisääntuloväylien ulkopuolella sijaitsevan Suomenlahden saaren luovuttamista vaihdossa, jossa Neuvostoliitto antaisi Suomelle alueita mantereelta. Tähänkin esitykseen Suomen hallitus antoi välittömästi kieltävän vastauksen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Neuvostoliiton entinen Helsingin-lähettiläs Boris Stein toi asian uudelleen Suomen hallitukselle. Kerrotaan marsalkka Mannerheimin saaneen tietää Steinin ehdotuksista ja omien sanojensa mukaan “kehottaneen hartaasti ulkoministeri Erkkoa, pääministeri Cajanderia ja presidentti Kalliota suostumaan venäläisten esitykseen”. Mannerheimin kerrotaan omien sanojensa mukaan perustelleen kehotustaan sillä, että “ko. saarien arvo oli Suomelle vähäinen, eikä niitä voitaisi puolustaa, mutta Venäjälle niillä oli sitä vastoin todellista merkitystä, sillä ne sulkivat tien Kronstadtin laivastotukikohtaan. Suomen pitäisi yrittää käyttää tätä valttia hyväkseen ja pelata sillä”.

Kerrotaan edelleen, että Mannerheim olisi tarjoutunut panemaan itsensä alttiiksi maassa vallitsevan yleisen mielipiteen saamiseksi asialle myönteiseksi ja jopa ehdottaneen hallitukselle, että “Suomelle olisi edullista tarjoutua siirtämään Pietaria lähinnä olevaa rajalinjaa kunnollista korvausta vastaan muutaman peninkulman verran lännemmäksi”. Omien sanojensa mukaan Mannerheim “oli varoittanut vakavasti maan hallitusta antamasta suurlähettiläs Steinin matkustaa Helsingistä tyhjin käsin”!

Joko marsalkan muistikuvat on myöhemmin kirjoitettu sodan lopputuloksen takia kaunisteltuun muotoon tai sitten, ehkä hieman uskottavammin, Mannerheimin ei annettu vaikuttaa johtavien poliitikkojen jo valitsemaan hyökkäyssota-suunnitelmaan. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puoltaa se, että Mannerheim ei kuulunut ulkopoliittisen johdon “ensiksi informoitaviin”. Kun Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana ei saanut oikeata tietoa Suomen aseman kehittymisestä niin ei ole ihmeteltävää, että eduskunta jätettiin täysin tietämättömäksi Steinin käynnin tarkoituksesta.

Tosiasia joka tapauksessa oli, että 6.4.1939 Stein matkusti Suomesta saamatta asialleen mitään vastakaikua. Aikana, jolloin Iso Britannia ja Ranska olivat Münchenissä jakaneet Tsekkoslovakian Saksan haluamalla tavalla, ja jolloin Hitler oli voimansa tunnossa avaamassa hyökkäysteitä itään saattoi Suomen hallituksen yksioikoinen suhtautuminen Neuvostoliiton esityksiin merkitä vain yhtä asiaa: Suomi havitteli sotaa Neuvostoliiton alueiden valtaamiseksi ja oli siinä tarkoituksessa valmis liittoutumaan minkä tahansa Neuvostoliiton vihollisen kanssa! Suomalaiselle diplomatialle tarjoutuneet ensimmäiset mahdollisuudet oli näin ajettu tietoisesti karille!

Yhteydet Saksaan ennen II maailmansodan puhkeamista

Suomen hallituksen sisäpiiri saattoi myöhemmin puolustaa neuvostohallituksen kosketusten suhteen harjoittamaansa salaamista sillä, että Jartsev nimenomaan oli toivonut ehdotustensa pitämistä vain pienen piirin sisäisenä asiana. Tähän puolusteluun sopii kuitenkin huonosti, että se mitä Suomen eduskunta ei saanut tietää, sitä ei kuitenkaan pidetty salassa saksalaisilta! 14.3.1939 ulkoministeri Erkko informoi Saksan lähettilästä neuvostohallituksen ehdotuksista ja siitä, että Suomi oli torjunut ne. Samoin Erkko kertoi lähettiläs Blücherille Steinin yrityksistä jatkaa neuvotteluja.

Suomen provokatorinen toiminta kesällä 1939

Keväällä 1939 sodanuhka Euroopassa kasvoi yhä! 15. maaliskuuta Tsekkoslovakian tasavallasta se osa, joka jäi Münchenissä jäljelle, lakkasi olemasta. Hitler sai haltuunsa ensimmäisen ei-saksalaisen valtion, ja vieläpä pelkällä painostamisella. Saksan hyökkäystie itään oli auki!

Tällaisessa tilanteessa Suomi aloitti kiireiset Karjalan Kannaksen rintamalinnoitusten vahvistamistyöt. Työhön osallistunut tuhatpäinen, vapaaehtoinen ylioppilasjoukko lauloi pilkkalauluja, joiden sisältönä oli, että Neuvostoliitto murskattaisiin pian Hitlerin, Mussolinin ja Japanin voimin. Valmistuviin uusiin linnoituslaitteisiin maalattiin Neuvostoliiton vastaisia iskulauseita, joista Neuvostoliiton suurlähetystö esitti vastalauseensa.

Joskin ylioppilaiden aikaansaamat provokaatiot voitiin vielä yrittää panna nuoruuden vallattomuuden tiliin niin sama ei missään tapauksessa ollut mahdollista ylimmän valtiollisen ja sotilaallisen johdon toimien kohdalla.

Kesäkuun 30. päivänä Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder vieraili Helsingissä Suomen hallituksen vieraana. Hänelle luovutettiin useita korkeita kunniamerkkejä ja ulkoministeri Erkko piti puheen, jossa “tähdennettiin sitä hyväntahtoisuutta, jota Saksan armeija oli osoittanut Suomelle vuoden 1918 sodan jälkeen”. Sen jälkeen Halder vietiin seuraamaan armeijan sotaharjoituksia Karjalan Kannakselle ja tutustutettiin Lappiin.

Elokuussa 1939 järjestettiin Neuvostoliiton rajan pinnassa Suomen suurimmat sotaharjoitukset, joita seuraamaan oli kutsuttu sotilasasiamiehet kaikista muista ulkovalloista mutta ei Neuvostoliitosta! Kun samaan aikaan Hitlerin laajentumispolitiikka oli jo voimallisesti työntynyt Itämeren suuntaan Saksan pyrkiessä yhdistämään Itä-Preussin alueet muuhun valtakuntaan oli “neuvostohallituksen kerta kaikkiaan vaikea nähdä tässä suomalaisten kesän toiminnassa puolueettomuuden ilmauksia!” Pikemminkin vahvistui käsitys, että Suomi ei sodan puhjettua ainoastaan sallisi saksalaisten käyttää aluettaan vaan, että Suomi yhdessä Saksan sotavoimien kanssa muodostaisi Saksan hyökkäysrintaman koillisen sivustan tarkoituksena eristää ja tuhota Leningrad!

Takaisin alkuun,artikkeleihin

Erillissota liittosuhteessa Saksaan, osa 3

Presidentti Tarja Halosen taitamaton puhe Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa viime keväänä on ollut tämän artikkelisarjan yhtenä alkusyynä. Presidentin silloisesta “erillissota”-puheesta ryöpsähtänyt keskustelu osoitti niin keväällä kuin pitkin aikaa sen jälkeenkin, että asioihin viileän asiallisesti suhtautuvalla historiankirjoituksella on yhä paljon tehtävää!

Lehden edellisissä numeroissa, tämän artikkelisarjan osissa 1 ja 2 todettiin Suomen niin valtiollisten kuin sotilaallistenkin johtomiesten “vehkeilleen” aivan avoimesti Suomen liittämiseksi Saksan rinta-maan tulevassa suursodassa. Hitlerin Saksan laajentumispyrkimykset naapurimaitten alueille olivat 1930-luvun jälkipuolella saaneet jo sellaiset mitat, että Euroopan suurvaltojen välinen täysimittainen sota näytti voivan puhjeta milloin tahansa.
Näissä oloissa Suomen valtiollinen johto oli niin “voimainsa tunnossa”, että, kun saksalainen sukellusvenelaivue elokuussa 1937 teki laivastovierailun Helsinkiin perehtyen samalla väistämättömästi Suomenlahden pohjoisrannan sokkeloiseen saaristoon niin Neuvostoliiton esittämä vastalause sivuutettiin hyvin yliolkaisesti.

Sodanvaaran kasvaessa Neuvostoliitto lähestyi Suomen hallitusta kansainvälisen diplomatian parhaiden perinteiden mukaisesti julkisuudelta salassa ja vailla korkeata asemaa olevan henkilön kautta, kun Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev välitti neuvosto-hallituksen keskustelu-pyynnön ensin ministeriöiden korkeitten virkamiesten kautta ja sitten osin suoraan hallituksen keskeisille ministereille. Oli erittäin kohteliasta lähestyä arkaluonteisten turvallisuuskysymysten ollessakyseessä toisen maan hallitusta epävirallisesti tunnustellen, jolloin “kasvojen menettäminen” ja suhteet kolmansiin maihin eivät olleet häiritsevinä mukana.

Kun Jartsev ei saanut perustelluille ehdotuksilleen sen paremmin pääministeri Cajanderin kuin muidenkaan ministereiden ymmärtämystä yritti neuvosto-hallitus samojen kysymysten käsittelyä virallisemmin Neuvostoliiton entisen Helsingin lähettilään Boris Steinin kautta. Näistä neuvosto-hallituksen maalis-huhtikuussa 1939 tapahtuneista neuvottelukosketuksista Suomen hallitus ei tiedottanut edes eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Marsalkka Mannerheim kuuli Steinin ehdotuksista vahingossa ja hän varoitti ankarasti Cajanderin hallitusta päästämästä Steiniä lähtemään “tyhjin käsin”.

Näin kuitenkin tapahtui, ja suurlähettiläs Stein joutui 6.4.1939 matkustamaan Suomesta saamatta asialleen mitään vastakaikua. Pikemminkin vahvistui sotaa edeltävänä viimeisenä rauhankesänä käsitys, että Suomi ei sodan puhjettua ainoastaan sallisi saksalaisten käyttää aluettaan vaan, että Suomi yhdessä Saksan sotavoimien kanssa muodostaisi Saksan hyökkäysrintaman koillisen sivustan tarkoituksena eristää ja tuhota Leningrad.

Suursodan puhkeamisen aattona

Hitlerin taktiikka Suur-Saksan luomiseksi oli edetä aina siellä, missä se näytti edullisimmalta. Ison Britannian ja Ranskan peräydyttyä syksyllä 1938 Munchenissä saattoi natsihallitus luottaa läntisen Euroopan suurvaltojen pysymiseen poissa sen tieltä jatkossakin. Niinpä Saksan kannalta vain Neuvostoliitto muodosti uhkatekijän Saksan Puolaan kohdistamien aluevaatimusten toteuttamisessa.

Kun Ranskan ja Britannian hallitsevat piirit olivat haluttomia solmimaan vihaamansa Neuvostoliiton kanssa toimivia sopimuksia niin neuvostohallitus tarttui Saksan sille jo useaan kertaan ehdottamaan hyökkäämättömyyssopimukseen. Neuvostoliito oli itse asiassa Euroopan suurvalloista viimeinen, joka solmi hyökkäämät-tömyyssopimuksen natsi-Saksan kanssa. Iso-Britannia ja Ranska olivat tehneet sen jo edellisenä vuonna, joskin näiden maiden sopimukset olivat luonteeltaan pelkkiä julistuksia vailla mitään konkreettista.

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen aiheuttama pettymys Suomessa

Elokuun 21. päivänä julkistettu ja 23. päivänä Moskovassa allekirjoitettu hyökkäämättömyyssopimus merkitsi Suomessakin vaikeasti sulatettavaa tosiasiaa. Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet sopimuksen, joka oli täysin Hitlerin 1930-luvun puolivälissä julkistaman Itä-Euroopan ohjelman vastainen!

Mikä katkerinta niin hyökkäyssotaa Aunuksen ja Vienan Karjalan valloittamiseksi suunnitelleet suomalaiset olivat panneet toivonsa juuri Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon! Jo vuosina 1918-1922 olivat heimoaatteen innoittamat suomalaiset vapaaehtoisjoukot tehneet monia hyökkäysretkiä silloin sisällissotaa käyvän Neuvosto-Venäjän alueille. Heidän tarkoituksensa oli liittää Suomen ja sen lähialueiden suomensukuiset kansat “yhdeksi suureksi Suomeksi”. Vaikka nämä aseelliset hyökkäilyt eivät onnistuneetkaan, ja Suomi solmi lokakuussa 1920 Tartossa rajasopimuksen jäi tämä Suomen valtiollisen alueen laajentamistavoite elämään säädellen enenevässä määrin kaikkea kasvatuksellista ja kulttuurista elämää!

Kun Hitler 1933 lähtien oli taas nostanut Saksan sotilaalliseksi mahdiksi, joka hyvin veti vertoja entisen Saksan keisarikunnan voimalle näkivät ääri-isänmaalliset piirit uuden mahdollisuutensa tulleen! Suomen äärimmäinen oikeisto ja sen tavoitteita taloudellisten ja sotilaallisten syitten takia toteuttava valtiovalta laskivat Saksan varaan mahdollisuuden käydä valloitussotaa sitten, kun uusi suursota puhkeaisi.

Niin sitten olikin Suur-Suomea havitteleville piireille täysin käsittämätöntä, että Saksa, jonka sodan päämääriin itäinen laajentuminen oli kuulunut jo I maailmansodassa oli mennyt tekemään sopimuksen Neuvostoliiton kanssa!
Ennen II maailmansotaa oli etiikkaa ja moraalia niin koulukasvatuksessa kuin kulttuurissakin hallinnut yläluokan romantisoitu näkemys, että eivät vain jalot yksilöt vaan myöskin kansat mieluummin kuolevat kuin antautuvat reaalipolitiikassa väistämättömiin kompromisseihin.

Asioihin vakavasti suhtautuvat henkilöt taas odottivat, että Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus tulee kestämään taktisena välivaiheena vain siihen saakka kunnes Hitler on saanut läpi Puolaan kohdistuvat aluevaatimuksensa. Tämänkin odotuksen tuli kuitenkin sotkemaan Iso-Britannian ja Ranskan sodanjulistukset Saksalle 3. syyskuuta. Valloitushaluinen Suomi oli jäämässä yksin!

Itämeren suunta diplomaattisen kamppailun taistelukenttänä

Puolan odotettua nopeampi luhistuminen Saksan hyökkäyksen edessä sai aikaan hermostuneen odotuksen eri maiden ulkopoliittisen ja sotilaallisen johdon keskuudessa. Saksan tulevaa siirtoa Puolan sodan jälkeen pohdittiin levottomuudella tai toiveilla latautuneina.

Läntiset suurvallat olivat saaneet riesakseen itse julistamansa sodan Saksaa vastaan, eivätkä ne haluneet muuta kuin päästä siitä eroon niin vähin vaurioin kuin suinkin. Iso-Britannian ja Ranskan kannalta mikään ei olisi ollut mieluisampaa kuin Saksan hyökkäyksen jatkuminen Puolasta eteenpäin Baltian ja Neuvostoliiton alueille.
Tästä vaarasta neuvosto-hallitus oli hyvin tietoinen ja se pyrki vaikeuttamaan tätä Saksan mahdollisuutta toteuttamalla joukon nopeita toimenpiteitä syys-lokakuussa 1939.

Kun oli varmistunut, etteivät Puolan koskemattomuuden taanneet läntiset suurvallat tule tekemään mitään konkreettista suojattinsa auttamiseksi julisti Neuvostoliitto 17.9 Puolalle sodan ja eteni saksalaisia vastaan Puolan maaperällä demarkaatiolinjan noudattaessa sittemmin Saksan ja Neuvostoliiton juuri solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen määräyksiä. Saksalaisten mahdollisen hyökkäystien Itä-Preussista Liettuan rajalta pohjoiseen kohti Leningradia neuvosto-hallitus sulki tukikohta-sopimuksilla Viron(28.9), Latvian(5.10) ja Liettuan(11.10) kanssa.

Syksyn neuvottelukosketukset Moskovassa

Neuvosto-hallitus pyysi 5. lokakuuta Suomen Moskovan lähettilään Yrjö-Koskisen kautta, “että ulkoministeri Erkko tai joku muu Suomen hallituksen valtuutettu saapuisi Moskovaan neuvottelemaan konkreettisista poliit-tisista kysymyksistä”. Seuranneet neuvottelut olivat sisällöltään suomalaisille tuttuja edelliseltä kevättalvelta, jolloin entinen Helsingin suurlähettiläs Stein oli neuvosto-hallituksen valtuutettuna pyrkinyt saamaan aikaan virallisia neuvotteluja Suomenlahden meriteitten sulkemiseksi ja vihollisalusten pääsyn estämiseksi Leningradin sisääntuloväylille. Koska nyt ei kyse enää voinut olla luottamuksellisesta yhteistyöstä Suomen ja Neuvostoliiton kesken sisältyi neuvosto-hallituksen esitykseen myös sellaiset Suomen maa-alueita koskevat vaatimukset, jotka olivat tarpeen Leningradin alueen turvallisuuden takaamiseksi siinäkin varsin todennäköisessä tilanteessa, että Suomen hallitus ei tulisi vastustamaan Saksan Neuvostoliittoon suuntautuvaa hyökkäystä Suomen maa- ja merialueen kautta.

Takaisin alkuun,artikkeleihin

Erillissotako liittosuhteessa Saksaan?, osa 4

Jo syyskuun 22. päivänä 1939 oli Suomessa aloitettu päämajan, sodanajan puolustusministeriön ja kotijoukkojen esikunnan muodostaminen Mikkeliin. 6. lokakuuta annettiin suojajoukoille liikekannallepanomääräys ja lokakuun 9. päivänä määrättiin siviiliväestön evakuointi suojajoukkoalueilta.

YH:n aika oli sotaan valmistautumista

Armeijan liikekannallepano alkoi ylimääräisinä harjoituksina (YH) koko maassa vähitellen laajentuvana mobilisaationa syys-lokakuussa kunnes joukot olivat miltei sota-ajan vahvuudessaan. Siviilipuolella kaupungit ja suuret taajamat pimennettiin ja arkielämää koskevat järjestelyt olivat paljolti sota-ajalle kehitettyjä.

Moskovan neuvottelut ajettiin salatuilla syillä umpikujaan

Suomen ulkopoliittisen johdon ministeri Paasikivelle myöntämä “pelivara” tämän johtaessa neuvotteluvaltuuskuntaa Moskovassa lokakuun 9. päivän jälkeen oli äärimmäisen pieni. Neuvottelutavoitteisiin valmistautumisen sijasta Cajanderin hallitus oli julkistanut Suomen Moskovan lähettilään Yrjö-Koskisen neuvostohallitukselta saaman keskustelupyynnön, janeuvotteluvaltuuskunnan lähtö Helsingin rautatieasemalta oli muodostunut suureksi isänmaalliseksi mielenosoitukseksi. “Tuhatlukuiset väkijoukot, isänmaalliset sävelet ja rohkaisun sanat saattoivat neuvottelijoita näiden lähtiessä Moskovaan.” Näin Suomen hallitus lukitsi itsensä jo etukäteen mihinkään kompromisseihin suostumattomaan sankaruuteen.

Ylimmissä hallituspiireissä oli päätetty, että “tuumaakaan maata ei anneta”, ei edes Kannaksella, missä raja kulki niin lähellä Leningradia että silloisella maatykillä ylsi vaivatta itse kaupunkiin. Omalaatuinen oli ulkoministeri Erkon viimeinen ohje Paasikivelle hänen lähtiessään kolmannelle Moskovan matkalleen marraskuun alussa. Kirjeeseen suljettu ohje kuului: “Unohda, että Venäjä on suurvalta”. Niinikään Erkko “uhkasi erota tehtävästään, jos mentäisiin laajoihin myönnytyksiin”.

Suomi Ison Britannian ja Ranskan pelinappulana

Herää kysymys mihin Suomen hallitus oikein tukeutui Euroopan suurvaltapolitiikan mentyä perinpohjaisesti sekaisin. Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen ja Iso-Britannia ja Ranska julistaneet sodan Saksalle.

On täysin mahdollista, että niin ulkoministeri Erkko kuin Moskovassa käytyihin neuvotteluihin sittemmin osallistunut valtiovarainministeri Tannerkin olisivat liike-elämän suhteittensa kautta olleet tiiviissä yhteydessä Britannian finanssipiireihin, jotka kannattivat sovintoa Saksan kanssa “torjuakseen sodan, joka kävisi Englannin kaupalle ja teollisuudelle sekä asemalle pääomavaltana äärimmäisen tuhoisaksi”, kuten nämä konservatiiviset citypiirit asiansa itse ilmaisivat.

Kukaties Britannian ja samalla silloisen maailmantalouden huipulta oli viestitetty Suomelle, että sota Neuvostoliittoa vastaan ei jäisi myöhemmin palkkiotta, ja, että suomalaisten puutteet sotavarustuksessa korjattaisiin heti sodan sytyttyä. Tätä oletusta tukee se, että Erkko sähkötti marraskuun 8. päivänä Paasikivelle Moskovaan: “Tiedätte myönnytyksissä mennyn jo niin pitkälle kuin turvallisuutemme ja itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta saada ehdotetulla pohjalla keskeyttänette neuvottelut”. 13. marraskuuta neuvottelut sitten keskeytyivätkin, kun Suomen valtuuskunnalla ei ollut lupa muihin kuin kieltäviin vastauksiin kaikkiin niihin ehdotuksiin nähden, joita neuvostohallitus teki viime hetkeen saakka.

Oletus Erkon ja Tannerin saamista epävirallisista lupauksista saa vahvistusta myös molempien ministereiden aktiivisesti levittämästä käsityksestä, että “ei Neuvostoliitto tule hyökkäämään”. Näin naiivin mielipiteen levitys Suomen kansan keskuuteen ei ole ymmärrettävissä muuten kuin suuren luokan teatterina näytelmässä, jossa juoneen on saatava kuulumaan ison valtion hyökkäys pienen, arkiaskareitaan kaikessa rauhassa toimittavan naapurinsa kimppuun.

Propagandaa historiankirjoituksessa

Virallista historiankirjoitusta Suomessa on pyritty näihin päiviin saakka ohjailemaan sellaiseksi, että talvisotaa edeltävä, poliittisesti merkittävä aika rajoitetaan alkavaksi vasta Neuvostoliiton keskustelupyynnöstä 5.10.39.
Tällä tarkastelujakson kaventamisella häivytetään näkyvistä mm. vain kaksi kuukautta aikaisemmin elokuussa -39 pidetyt suuret sotaharjoitukset ja silloin avoimesti vallinnut kiihkomielinen into suuren Suomen luomiseksi sitten, kun Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon olisi alkanut.

Samoin on pyritty tarkkaan vaikenemaan Baltian maiden: Viron, Latvian ja Liettuan sisäisistä oloista ennen toista maailmansotaa. Näissä Itämeren rantavaltioissahan vallitsi jonkinlainen suomalaista lapuanliikettä muistuttava järjestelmä ja sen ihanteisiin kuuluva diktatuuri. Ns. viattomat pikkuvaltiot suurten uhreina ei suinkaan tarkoita, että uhrivaltion sisällä olisi eletty sopusoinnussa ja rauhassa. Niin Viron. Latvian kuin Liettuankin hallitseva yläluokka piti yllä väkivaltaista komentojärjestelmää eikä juuri tunnustanut suurta omaisuutta vailla olevien, työtä tekevien kansalaisten ihmisarvoa.

Talvisodan alun poliittiset kuviot

Sotia on aina käyty myös mielipiteenmuokkauksen keinoin. Vihollinen on pyritty kautta aikojen esittämään yksinomaan pahana ja moraalittomana ja sen sotilaat sadisteina, samalla kun oma maa ja sen sotilaat ovat olleet oikean ja hyvän asian nuhteettomia, sankarillisia puolustajia.

Marraskuun 26. päivän ns. “Mainilan laukaukset” vaatisivat jo vihdoin kunnollisen tutkimustasoa olevan selvityksen! Ilmeistä on, että tarkasteltavia vaihtoehtoja on useampiakin kuin perinteiset kaksi: “ne ampuivat itse” tai “me ne ammuimme”. Talvisodan puhkeamisen kanssa “laukauksilla” ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä! Sodan syyt olivat syvemmällä, paljolti kylläkin aivan paljaina näkyvissä. Sananvapauden rajoitukset ja mahdollisuus joutua pidätetyksi ehkäisivät kuitenkin julkisen keskustelun Suomen suunnasta niin 1930-luvun lopulla kuin koko tämän oikeistolaisuuden nousun vuosikymmenelläkin.

Ns. “Terijoen hallitus”, joka joulukuun 1. päivän julistuksessaan kutsui itseään Suomen kansanhallitukseksi, ansaitsisi myös sille asetettujen ja sen itse itselleen ottamien tavoitteiden asiallisen tarkastelun. Todennäköisintä on, että Terijoen hallitus oli Neuvostoliiton aseellisen hyökkäyksen poliittinen puoli, jolla pyrittiin helpottamaan varsinaisten sotatoimien suoritusta. Sodassahan vihollisen sotavoimat ja taistelukyky on tuhottava niin pienillä omien joukkojen kulutuksella kuin suinkin.

Sodanpäämääriinsä päästäkseen ei neuvostohallituksella Suomessa ollut muita mahdollisuuksia kuin kukistaa Cajanderin hallitus tai lyödä täysin sen sotavoimat. Karjalan kannaksella rajan työntämistä kauemmaksi Leningradista voitiin vielä ajatella suoritettavan rajoitetuilla sotatoimilla, samoin Suomenlahden saarten valloitusta. Mutta miten neuvostohallitus olisi pienillä sotilas-operaatioilla toteuttanut Suomenlahden suun sulkemisen sille vihamielisten suurvaltojen laivastoilta muutoin kuin valloittamalla eteläisen Suomen aina Hankoniemeen saakka. Tämä tehtävä taas olisi ollut erittäin raskas ja kuluttava, joten lankeaa kuin luonnostaan, että neuvostohallitus ei jättänyt käyttämättä ajateltavissa olevaa mahdollisuutta luoda Suomeen uusi poliittinen tilanne. Tällaisen onnistuttua neuvostohallitus olisi sitten voinut solmia sen tavoitteisiin ymmärtäväisesti suhtautuvan hallituksen kanssa sen niin kipeästi tarvitseman sopimuksen meripuolustustukikohdasta jossain Hankoniemellä.

Näyteikkuna “Suomi” oli somistettu

30. marraskuuta alkanut Neuvostoliiton hyökkäys ei yllättänyt syksyllä YH:n aikana hyvään kuntoon saatettua puolustusministeriön sähkösanomatoimistoa, ei myöskään valituista toimittajista koulutettua nk. Propagandaliiton muodostanutta ryhmää.

Valtioneuvoston Tiedotuskeskus oli perustettu asetuksella hyvissä ajoin marraskuun 11. päivänä, ja maahan oli tuotettu toimittajia maailman eri maista olemaan valmiina seuraamaan sotaa sen ensi hetkistä lähtien.
Rajaseudun maasto oli kuljetuksia ja raskaita sotilasajoneuvoja ajatellen sopivin hyökkääjälle juuri talven alussa, ja niinpä Tiedotuskeskus saattoi välittää Suomeen valmiiksi kootun 50 ulkomaisen lehtimiehen avulla maailmalle haluamansa vaikutelman sodankäynnistä.

Maailman lehdistössä julkaistut ihailevat kertomukset “Suomen kansan taistelusta” loivat sittemmin käsityksen “talvisodan ihmeestä”, jonka pyhyyttä ei ollut lupa vuosikymmeniin asettaa kyseenalaiseksi saamatta vastaansa suurta paheksuntaa.

Talvisodan murheellinen päätös

Suomelle ja Neuvostoliitolle onneton talvisota päättyi 13.3.1940. Suomalaisia sotilaita ja siviilejä sodassa kaatui yhteensä 22 800 ja haavoittui 43 600. Lisäksi se merkitsi lähes 70 000 perheelle hätää, kun viranomaiset ja suojeluskuntajärjestö pakkosiirsivät heidät muualle Suomeen. Se merkitsi karjalaiselle siviiliväestölle raskasta lähtöä kodeistaan. Neuvostoliitolle sodan aiheuttamat miehistötappiot olivat satatuhantisina kohtuuttoman suuret ja aiheuttivat yhtä monissa Leningradin eteläpuolisten alueiden kodeissa Valko-Venäjältä Ukrainaan samaa inhimillistä tuskaa kuin menetykset suomalaisissa kodeissa.

Henkinen valmistautuminen uuteen sotaan

Heti rauhanteon jälkeen 14.3.1940 uhmakkaita sävyjä sisältäneessä ylipäällikön päiväkäskyssä sanottiin mm: “Kohtalomme on kova, kun olemme pakotetut jättämään vieraalle rodulle, jolla on toinen maailmankatsomus ja toiset siveelliset arvot, maan, jota vuosisatoja hiellä ja vaivalla olemme viljelleet.”

Tässä päämajan propagandaosaston laatimassa päiväkäskyssä ei ole mitään yllättävää, kun nykyisin tiedetään ne lupaukset, joita Saksan valtakunnanmarsalkka Göring antoi Suomen joillekin johtomiehille tulossa olevasta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Samalla Göring kehotti Suomea tekemään millaisen rauhan tahansa, koska sille tarjoutuisi pian tilaisuus ottaa menettämänsä alueet takaisin ja enemmänkin.

Mikä erillissota?

Tämä kirjoitussarja loppuu siihen, mistä alkaa vaiheittain syvenevä yhteistyö Saksan poliittisen ja sotilaallisen johdon kanssa. Väite, että jatkosotaa ei olisi tullut ilman talvisotaa, on usein käytetty yritys lieventää hieman sitä häpeää, mitä Hitlerin Saksan kanssa liittoutuminen on merkinnyt. Siksi tässä kirjoitussarjassa onkin paneuduttu rauhan aikaan ja teeskennellyn “puhtaana pulmusena” käytyyn talvisotaan.

Yhteistyö Saksan kanssa alkoi jo sisällissodassa 1918, jolloin myös syntyi suomalaisen raha-pääoman etuja ajava poliittisen oikeiston ja sosialidemokratian liitto. Kun luokkasotaansa käyneet työläiset ja torpparit oli nujerrettu, käänsivät suuret sahanomistajat ja metsäteollisuuden harjoittajat katseensa Karjalan laajoihin metsiin. Käytiin ns. heimosotia, joiden tarkoituksena oli paitsi tyydyttää kansallisromanttista kaipuuta myös anastaa alueita Neuvosto-Venäjältä Suomelle.

Kun talouskriisi 1920-luvun lopulla levisi yli kapitalistisen maailman, päätettiin Suomessa suurten työnantajien ja oikeisto-poliitikkojen tapaamisissa käyttää väkivaltaista terroria ammattiyhdistysten ja poliittisen vasemmiston aktiivijäseniä kohtaan. Saksasta omaksutun fasistisen mallin suuntaan kehittyneet suojeluskunnat saivat vapaat toimintaoikeudet ja takeet siitä, ettei oikeuslaitos tulisi langettamaan tuomioita näissä tehtävissä rikoksiin syyllistyneille. Niinpä sitten pahoinpitelyillä, ruumiinvamman tuottamisilla ja suoranaisilla murhilla vaiennettiin tehokkaasti soraäänet, kun kansaa valmistettiin sotaan. “Kyyditykset” ja “muilutukset” eivät vastoin yleistä luuloa päättyneet suinkaan Mäntsälän kapinaan, vaan jatkuivat 1930-luvun lopulle saakka. Sotatilan vallitessa kuva yksimielisestä kansasta saatiin taas aikaan elinkautisvankeuden uhalla.

Herääkin kysymys, kuinka korkeata opillista sivistystä saanut presidentti Halonen kääntää oman maansa ja oman puolueensa historian täysin päälaelleen. Näyttää siltä, että historia toistaa tässä itseään. Jos 1930-luvulla haluttiin innolla fasistisen Saksan vanaveteen niin nyt Saksan seura on korvattu “elämöinnillä” NATOsta. Tämän päivän tarpeet vaativat historian vääristelyä! Muka erillissota - väite on potaskaa kokonaan

Artikkelisarja päättyy

Takaisin alkuun,artikkeleihin

Käytettyä kirjallisuutta:
Charles Leonard Lundin, Suomi toisessa maailmansodassa. Gummerus. Jyväskylä 1961.
V.J.Vatanen, Kriisien ja sodan maailma. Ensimmäinen osa. Otava. Helsinki 1942.
J.O.Hannula, Neuvostoliitto hyökkää pohjolaan. Oy Suomen Kirja. Helsinki 1944.
Grigori Deborin, 30 vuotta suuresta voitosta. Kustannusliike Edistys. Moskova 1975.
Leena Niemi, Mikkeli sotien aikana. Talvisota.html. Internet-sivut.
Maria Lähteenmäki, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Suomen Historiallinen Seura.Vammala 1999.