Hermannin kerho 24.11.2005
Matti Laitinen

ETELÄ-AMERIKAN VASEMMISTOPUOLUEET

Etelä-Amerikan kuudelle eturintaman valtiolle - Argentiinalle, Brasilialle, Bolivialle, Ecuadorille, Uruguaylle ja Venezuelalle - on ominaista iso köyhyysongelma, jättiläismäinen ulkomaanvelka, alkuperäiskansojen heikko asema, mittavat luonnonvarat ja poliittisen eliitin korruptoituneisuus sekä taloudellisen vallan keskittyminen pienelle eurooppalaisperäiselle etniselle eliitille. Näistä maista Argentiinassa Uruguayssa ja Brasiliassa ovat väestön enemmistönä eurooppalaisten jälkeläiset. Näiden kuuden maan vasemmistovoimia yhdistää uusliberalismin ja globalisaation vastainen taistelu. Lisäksi kaikkialle tunkeutuva katolilaisuus kietoutuu myös marxilaisuuteen vapautuksen teologiassa. Uskonnon merkitys on niin suuri, että se on huomioitava myös politiikan teossa.

Latinalaisessa Amerikassa kommunistisella liikkeellä on vanhat perinteet. Vanhimmat puolueet on perustettu jo 1910-luvulla. Niiden synty liittyy vahvasti eurooppalaiseen työväenliikkeeseen, koska niiden perustajäsenet ovat olleet useimmiten Euroopasta tulleita/karkotettuja siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Espanjan sisällissodan jälkeen tuhannet tasavaltalaiset joutuivat pakenemaan Francon vainoja Etelä-Amerikkaan. Alueen historiaan liittyy olennaisesti myös sekä alkuperäiskansojen että kansallisvaltioiden vuosisatoja jatkunut vapaustaistelu imperialismin ikeestä. Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko 50-luvun lopulla aiheutti Latinalaisessa Amerikassa kommunististen puolueiden jakautumisen kahteen leiriin. Yhtenä syynä tähän ideologiseen hajaannukseen oli Moskovan urautuminen teollisuusproletariaatin kumouksellisuuteen ja Pekingin vastaavasti talonpoikaisvallan-kumoukseen. Tämä johti vain keskinäiseen vihanpitoon. Vanhaa klassista kysymystä talonpoikain ja proletariaatin liitosta sekä niiden keskinäisestä asemasta vallankumouksessa ei kyetty ratkaisemaan Etelä-Amerikan kommunistisessa liikkeessä aikoinaan rakentavalla tavalla. 1960-luvulla ja osin yhä useat maanosan valtiot ovat edelleen maatalousvaltaisia maita. Tästä ovat hyvänä osoituksena jopa aivan lähiaikoina tapahtuneet intiaanitalonpoikaiston kansannousut mm. Boliviassa ja Ecuadorissa.

Toiseksi USA:n maailmanvalloitus ei ole sujunut Latinalaisessa Amerikassa kitkattomasti, vaan se on kohdannut voimakasta vastarintaa. Viime vuosille on ollut ominaista alueella ilmennyt poliittinen ja yhteiskunnallinen kuohunta. Alkuperäiskansat, pientalonpojat ja urbaaniköyhälistö on alkanut taistella tietoisesti oikeuksistaan. He ovat saaneet liittolaisikseen työläisiä, opiskelijoita ja jopa sotilaita. Tässä taistelussa on syntynyt todellisia kansanrintamia.
USA:n suunnitelman Amerikoiden vapaakauppa-alueen (FTAA) perustamiseksi mantereelle on ainakin toistaiseksi epäonnistunut pahasti. Sille on perustettu Kuuban ja Venezuelan toimesta jopa varteen otettava vaihtoehto ALBA (Bolivaarinen vaihtoehto Amerikoille).

Kolmanneksi trotskilaisilla ja anarkistisilla traditioilla on ollut myös oma vahva jalansijansa Latinalaisessa Amerikassa. Trotski lähti aikoinaan maanpakoon Meksikoon, jossa Stalin sittemmin salamurhautti hänet. Anarkismilla on ollut luja asema Espanjassa ja Italiassa. Nykyisin tämän sosialistisen opin kannattajia löytyy paljon Argentiinasta, Brasiliasta ja Chilestä. Trotskilaisten IV Internationaali perustettiin uudelleen v. 2004 Buenos Airesissa.

Neljänneksi vallankumouksen suorittamistavasta ja siihen liittyvistä muista taktisista kysymyksistä on aina ollut kahdenlaisia näkemyksiä - aseellinen vaiko rauhanomainen tie. Latinalainen Amerikka on pursunut vuosikymmeniä erilaisia vasemmistolaisia sissiliikkeitä, kaupunkisissejä ja kansan vapautusarmeijoita. Toisaalta rauhanomaista tietäkin on edetty. Kommunistiset puolueet ovat joko toimineet gerillaliikkeissä tai irtisanoutuneet niistä niiden väitetyn äärivasemmistolaisuuden vuoksi.

Viidenneksi Neuvostoliiton hajoaminen 90-luvun alussa ja Kiinan ajautuminen Maon kuoleman jälkeen lähemmäksi markkinataloutta heikensivät huomattavasti paikallisten kommunististen ja vasemmistososialististen puolueiden uskottavuutta ja vaikutusvaltaa. Nykyisin Kuuban saavutukset ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Venezuelan tapahtumat osoittavat, että pahimmasta järkytyksestä on jo kuitenkin selvitty ja että vallankumous on edelleen aktuellia koko pallonpuoliskolla.

KUUBA

Poliittisen ilmapiirin yksi parhaimmista mittareista Latinalaisessa Amerikassa on valtioiden suhtautuminen sosialistista Kuubaa kohtaan. Kuuban kommunistinen puolue on Latinalaisen Amerikan suurin ja vaikutusvaltaisin kommunistinen puolue - tien näyttäjä. Puolue perustettiin uudelleen vallankumouksen voiton jälkeen v. 1965. Siihen kuului v. 1997 jo 780 000 jäsentä.

Kuuballa on tällä hetkellä erittäin hyvät suhteet Venezuelan bolivaariseen vallankumoukseen ja sen johtajaan Hugo Cháveziin. Hänen luotsaamansa 5. tasavallan liike -puolue nauttii tällä hetkellä laajaa suosiota maailman edistyksellisten ja vallankumouksellisten järjestöjen keskuudessa. Lisäksi Kuuballa ja Venezuelalla on hyvät suhteet Kolumbian ja koko mantereen vaikutusvaltaisimpaan sissiliikkeeseen FARC:iin, joka taistelee uuden Kolumbian puolesta päämääränään sosialistinen yhteiskunta. Tämä vasemmiston voimakolmio taistelee myös teoin imperialismia vastaan.
Kuuba on tiivistänyt viime vuosien aikana merkittävästi suhteitaan muun Latinalaisen Amerikan kanssa. USA on huolestunut muuttuneesta poliittisesta tilanteesta alueella, koska se on luonut yhteistyömahdollisuuksia sekä valtiollisella, parlamentaarisella että kansalaisjärjestötasolla Kuuban, Venezuelan, Ecuadorin, Bolivian, Uruguayn ja Brasilian sekä Argentiinan kesken.

ARGENTIINA

Peronistit ovat olleet vallassa Argentiinassa vuosikymmeniä. Heillä on 129 edustajaa 256-paik-kaisessa parlamentissa. Vuonna 2003 valittu presidentti Nestor Kirchner edustaa myös heitä (Partido Justicialista). Peronisteilla on vasemmistonsa ja oikeistonsa. Maan sekavaa tilaa kuvaa hyvin se, että maassa toimii yli 20 demareista vasemmalla olevaa poliittista puoluetta.
Kansannousun seurauksena v. 2001 maassa syntyi kaksoisvallan elimiä kuten kansankokoukset ja -liikkeet, jotka pystyttivät työläisten itsehallintoa vallattuihin tuotantolaitoksiin. Piqueteroseja arvel-laan olevan yli 200 000 - pääasiallisesti naisia - ja luku tekee siitä työttömien liikkeen historian merkittävimmän järjestön. Argentiinassa toimii mm. seuraavia vasemmistopuolueita:
Argentiinan vallankumouksellinen kommunistinen puolue (Revolutionary Communist Party, MLM)
Argentiinan kommunistinen puolue
Kommunistinen Liiga (Communist League)
Kansainvälinen trotskistien ryhmä (Internationalist Trotskyist Group)
4. Internationaalin bolsevikkipuolue (Bolshevik Party for the Fourth International)
Vallankumouksellinen työväenpuolue (Revolutionary Workers' Party)
Vallankumouksellinen sosialistipuolue
Argentiinassa toimii lisäksi lukuisia anarkistisia järjestöjä ja puolueita.

BRASILIA

Brasiliasta on muodostunut yksi Kuuban tärkeimmistä eteläamerikkalaisista kauppakumppaneista. Maiden väliset suhteet ovat erinomaiset. Fidel Castro osallistui Työväenpuoluetta (PT) edustavan presidentti Luis Inacio da Silvan virkaanastujaisjuhlallisuuksiin Brasiliassa tammikuussa 2003. Lula on vieraillut Havannassa pariin otteeseen. Brasilian kommunistien puolue PCdoB on Lulan hallituskoalition jäsen. Se on säilyttänyt ohjelmassaan sosialistisen päämäärän ja sillä on 12 paikkaa parlamentissa. 90-luvulla se oli presidentti Cardoson harjoittaman uusliberalistisen politiikan pää-vastustaja. Puolue on erkani v. 1958 BKP:sta ja siinä on nykyisin lähes 70 000 jäsentä. Se miel-letään kovan linjan maolaissävytteiseksi marxilais-leniläiseksi-puolueeksi.

PCB - Brasilian Moskova-mielinen kommunistinen puolue muutti nimensä v. 1993 Sosialistiseksi kansanpuolueeksi (PPS), sillä on 15 paikkaa parlamentissa.
PCML - Marxilais-Leniniläinen kommunistinen puolue, ei paikkoja parlamentissa.
PSTU - Yhdistynyt sosialistinen työväenpuolue, ei paikkoja parlamentissa

BOLIVIA

Evo Morales on 44-vuotias aymara-intiaani. Hän on syntyisin köyhästä talonpoikaisperheestä. Hän on Chaparen provinssin kookaviljelijöiden liiton puheenjohtaja, josta on kehkeytynyt Boliviassa uusliberalismin vastaisen taistelun symboli. Bolivialaiset ovat tukeneet Moralesin v. 1995 johtamaa vasemmistolaista MAS-puoluetta (Kohti sosialismia -liike), joka on luonteeltaan uusliberalismin vastainen. MAS toimii yhteistyössä CPB:n ja neljän muun tiukan linjan vasemmistopuolueen kanssa. Yhteistyö solmittiin v. 1990 Sao Paulon foorumissa, joka kokoontui Castron aloitteesta.
Evo Morales lukeutuu Castron ja Chávezin kannattajiin. Lisäksi hänellä on hyvät suhteet Perun, Kolumbian ja Ecuadorin kookan viljelijöihin eli paikallisiin intiaanitalonpoikiin. Bolivian mallille löytyy kannatusta naapurimaista. Moralesista veikataan maalle seuraavaa presidenttiä.
Bolivian kommunistisen puolueen pääsihteeri Marcos Domich on sanonut: "Mutta taistelu ei päät-tynyt 17.10.2003 ja suurin opetus, jonka saimme kansalta, oli se, että uusliberalismi voidaan ku-kistaa. Se oli kenraaliharjoitus".

MAS (Kohti sosialismia -liike) 27 parlamentissa senaatissa 8
MIR (Vasemmistovallankumouksellisten liike) 26 parlamentissa senaatissa 5
MIP (Indigenous Pachakuti Movement) 6 parlamentissa
PS (Sosialistinen puolue) 1 parlamentissa
Parlamentissa istuu yhteensä 130 kansanedustajaa.
" Agrarian Patriotic Front of Bolivia (Frente Patriótico Agropecuario de Bolivia, FREPAB)
" Revolutionary Left Front (Frente Revolucionario de Izquierda, FRI)
" Workers Social Union of Bolivia (Unión Social de Trabajadores de Bolivia, USTB)

CHILE

Chilen kommunistinen puolue perustettiin v. 1912 Sosialistisen työväenpuolueen nimellä. Se oli laiton Chilessä v. 1948-58. 70-luvulla CKP perusti yhdessä Sosialistisen puolueen kanssa kansanrintaman, joka hallitsi maata ja vei sitä kohti sosialismia. Allenden murhan jälkeen v. 1973 se kiellettiin jälleen. Vuonna 1990 sille myönnettiin toimintaoikeudet. Puolue sai v. 2001 parlament-tivaaleissa 5,2 % äänistä, muttei lainkaan paikkoja.
" Anarko-kommunistien yhteiskongressi (Anarcho-Communist Unification Congress)
" Manuel Rodríguezin isänmaallinen rintama (Patriotic Front Manuel Rodríguez)
" MIR (Vasemmistovallankumouksellisen liike)
" Manuel Rodriguezin isänmaallinen liike

ECUADOR

Ecuadorin kommunistinen puolue perustettiin v. 1925. PCE voitti v. 1944 parlamenttivaaleissa 15/85 paikkaa ja sain yhden ministerisalkun. Vuonna 1946 puolue julistettiin laittomaksi. Se toimi julkisesti 1948-52, kunnes sotilasjuntta kielsi sen toiminnan v. 1963-66. Puolue jakaantui v. 1964 kiinalaismieliseen vähemmistöön (PCEML) ja Moskovaa kannattavaan siipeen. PCE:lla oli v. 1988 vain enää 500 jäsentä. PCE oli mukana Lucio Gutiérrezin hallituksessa. Sillä on myös johtava asema Ecuadorin ammattiyhdistysliikkeessä (Confederation of Ecuadorian Workers).

Ecuadorin M-L kommunistinen puolue (PCEML) ja sen johtama maolainen kansanrintama MPD ei tukenut vallasta keväällä 2005 syöstyä presidentti Lucio Gutiérrezia henkilönä vaan projektina nimeltä Uusi Ecuador, joka oli demokraattinen liike. Hän oli ensimmäinen kansan keskuudesta vaaleilla valittu presidentti. MPD:llä oli ympäristöministerin paikka hallituksessa. Se työskenteli sekä hallituksessa että sen ulkopuolella mobilisoimassa kansaa. Kuuden kk:n jälkeen MDP asettui oppositioon, koska presidentti kääntyi uusliberalismin kannattajaksi ja aloitti neuvottelut IMF:n kanssa. Puolue pyrkii luomaan olosuhteita aseelliselle taistelulle. Päämääränä ei ole kuitenkaan aluksi sosialistinen vallankumous vaan demokraattinen ja anti-imperialistinen vallankumous.

Alkuperäiskansojen liike CONAIE:lla ja sen poliittisella siivellä Pachakutik-Nuevo pais'lla on 17 parlamentaarikkoa 123-paikkaisessa eduskunnassa. CONAIE on tällä hetkellä ainoa poliittinen voima, joka kykenee haastamaan maan hallituksen. Intiaanikansojen suurimman kattojärjestön CONAIE:n puheenjohtaja Leonidas Iza totesi v. 2002 vaalivoiton jälkeen, että mikäli Lucio lipeää vaaliohjelmassa sovitulta linjalta, hänellä on edessään sama kohtalo kuin muilla Ecuadorin viime vuosien presidenteillä. Intiaaniliike on osoittanut, että se saattaa kyetä kampeamaan presidentin lin-nasta kadulle hyvinkin nopeasti. Leonidas Iza yritettiin salamurhata helmikuussa 2004. Intiaani-järjestö vastustaa FTAA:ta ja vaatii intiaanikansoille alueellista itsehallintoa sekä kulttuurillista, poliittista ja hallinnollista itsemääräämisoikeutta.

KOLUMBIA

Marxilainen-leniniläinen FARC-EP -sissijärjestö (Kolumbian kommunistinen puolueen aseellinen siipi) on Kolumbiassa niskan päällä usealla rintamalla konfliktissa, jonka vaikutus ulottuu käytännössä koko maahan. Kolumbian antikommunistinen hallitus hyökkäsi v. 1964 Marquetalissa talonpoikien kimppuun. Tästä alkoi sissivastarinta. FARC perustettiin v. 1966. Siihen kuuluu n. 18 000 taistelijaa. FARC-EP taistelee uuden Kolumbian puolesta. Sissien päämääränä on sosialistinen yhteiskunta. FARC:in mukaan maan talous on suunnattava kansallisten sosiaalisten tarpeiden mukaan, on toteutettava maankattava maareformi, armeija on muodostettava täysin uudelleen ja on toteutettava itsenäistä ulkopolitiikkaa riippumattomana USA:n imperialismin määräysvallasta.
FARC-EP:n oman v. 2000 antaman tiedonannon mukaan "Kolumbia on jo maailman kolmanneksi suurin USA:n sotilaallisen avun saaja. Pentagon on vienyt lävitse 1,7 miljardin dollarin sotilasapu-paketin lävitse kongressissa. Tämä apu on kohdistettu suoraan Kolumbian kahta pääkapinallis-armeijaa FARC-EP:ia ja ELN:ia vastaan."
USA:n tukenut Kolumbian kansallista turvallisuusstrategiaa, jonka ytimenä on kuoleman vaarallisen yhdistelmän - huumeiden ja terrorismin - hävittäminen maasta.

Kolumbian kommunistinen puolue perustettiin v. 1930. Se on laillinen puolue. Se kuuluu osana "Sosiaaliseen ja poliittisen rintamaan" (2 parlamentissa ja 1 senaatissa) ja "Demokraattiseen vaihto-ehtoon", jotka muodostuvat useista puolueista. PCC katkaisi viralliset siteet FARC:iin v. 1993, jonka seurauksena maahan perustettiin v. 2000 Kolumbian salainen kommunistinen puolue. Puolueilla väitetään löytyvän sekä yhteistyötä että yhteisymmärrystä.

URUGUAY

Vuonna 1963 korruptio, byrokratia ja yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet synnyttivät vallankumouksellisen kaupunkisissiliikkeen Tupamaroksen (MLN, Movimento de Liberacíon Nacional). Tupamarokset ottivat nimensä v. 1780 Perussa teloitetun inkapäällikön Tupac Amaru II mukaan. Vuosina 1973-85 maassa vallitsi ankara sotilasdiktatuuri, joka aloitti vasemmistolaisen järjestelmällisen vainon. Tämän jälkeen maassa on ollut siviilihallinto.
Uruguayssa pidettiin 31.10.2004 presidentinvaalit. Ne voitti vasemmistokoalition yhteinen ehdokas syöpälääkäri ja sosialisti Tabaré Vázquez (50,7 %). Hän astui virkaansa 1.3.2005. Vázquezin rintama sai enemmistön myös kongressin molempiin kamareihin (52/99 ja 17/31). Rintamaan kuuluivat sosialistit, kommunistit, sosiaalidemokraatit, kristillisdemokraatit ja legendaarisen Tupamaros-sissiliikkeen perillisjärjestö. Vuosien 1999-2003 talouslama repi rikki Uruguayn sosiaaliturvaverkon, jota muut Latinalaisen Amerikan maat aiemmin kyttäsivät kadehtien.

VENEZUELA

Vuonna 2000 muodostettuun Chávezin hallitukseen kuuluivat seuraavat puolueet parlamenttipaikkoineen: MVR (Viidennen tasavallan liike, 76), MAS (kommunistisesta puolueesta Prahan kevään jälkeen eronnut joukko, 21), PPT (Isänmaa kaikille, 1), SI, Independentes por la Comunidad Nacio-nal (0), Genie Ermergente (0), Acción Agropecuaria (0), Movimiento Electoral del Pueblo-Partido Socialista de Venezuela (0) ja Venezuelan kommunistinen puolue. Vuonna 1931 perustetulla VKP:lla on myös olennainen rooli bolivaaristen piirien ylimmässä johdossa.

BOLIVAARISEN VALLANKUMOUKSEN JÄRJESTÖLLISET JUURET

1) Vasemmistovallankumouksellinen liike (MIR) oli marxilais-leniniläinen järjestö, jolla oli yhteydet chileläiseen MIR-puolueeseen. Puolue rappeutui 60-luvun lopulla revisionistiseksi ja hajosi kahteen ryhmittymään. Toinen osapuoli kutsui itseään edelleen MIR:ksi ja toinen Unidad por la Nueva Alternativa:ksi.

2) Vuonna 1970 MIR:ista irtosi joukko maolaisia ja stalinisteja, jotka perustivat Partido Bandera Roja -puolueen (Punalipun puolueen). Puolue toimii edelleen Venezuelassa johdossaan Gabriel Rafael Puerta Aponte.

3) Venezuelan Vallankumouspuolue (PRV/Tercer Camino on v. 1970 perustettu radikaalivasemmistolainen puolue. Tämä puolue toimi maan alla ja sen päällikkönä toimi kuuluisa sissitaistelija Douglas Bravo. Se johti kaupunkisissien toimintaa. Salakähmäisestä luonteestaan johtuen tällä puolueella ei ollut yhteyttä kansanjoukkoihin. Myöhemmin siitä kehkeytyi hyvin dogmaattinen ja lahkolainen. Kuten MIR sekin hajosi ja katosi näyttämöltä.
Vallankumouksellisella kansanliikkeellä, joka kykenee ottamaan vallan haltuunsa, täytyy olla sekä voimakas vaikutus kansanjoukkoihin että armeijan tukea takanaan.

4) Siviilien ja sotilaiden liike yhdistyi Bolivaarinen Vallankumouksellinen liike 200 -nimiseksi järjestöksi (MRB 200). Perustajat olivat päättäneet pelastaa Simon Bolivarin, Simon Rodriguezin ja Ezequiel Zamoran vallankumoukselliset ajatukset.

5) Järjestöllistä tukea MRB sai Kansalliselta bolivaariselta rintamalta (edistykselliset upseerit), Punalipulta (PBR), Vallankumoukselliselta nuorisoliitolta (UJR), Kansallisdemokraattiselta liikkeeltä (MPD), PRV/Tercer Caminolta ja vasemmistososialistiselta La Causa Radical -puolueelta.
Kansainvälisesti sitä tukivat kolumbialaiset sissiliikkeet ELN ja FARC sekä Argentiinasta ko-mentaja Raúl de Sagastizabal.

MRB:n arvioidaan imeneen 1980-luvulla ideologisia vaikutteita mm. Mao Zedongilta, José Carlos Mariatéguilta ja Antonio Gramscilta. Chávezin neuvonantajina toimivat 90-luvulla Manuel Quijada ja Luis Miquelena. Jälkimmäinen miehistä toimitti 1970-luvulla Venezuelan nykyisen varapresidentin kanssa José Luis Rangelin kanssa marxilaisten sissien äänitorvena toiminutta El Clarín -lehteä. Hänen väitetään myös hoitaneen suhteita sosialistisiin maihin. Manuel Quijada toimi v. 1959-64 Romulo Betancourtin (AD) hallitusta vastaan suunnattujen kapinoiden tärkeimpänä siviilipuolen henkilönä.

6) Vuonna 1997 Chávez taistelutovereineen perusti MRB:n poliittiseksi siiveksi kansallismielisen vasemmistolaisen Viides tasavalta -liikkeen (MVR) ja ryhtyi kamppailemaan vallasta parlamentaarisin keinoin. Ehdokkaina oli mm. ay-aktivisteja, intiaani- ja kansalaisjärjestöjen edustajia sekä kommunisteja. Helmikuussa 1998 hänet valittiin kansanäänestyksellä Venezuelan uudeksi presidentiksi. Vuonna 1999 perustuslakia säätävässä kokouksessa maahan hyväksyttiin uusi perustus-laki. Polo Patriotico (MVR, MAS = Movimiento al Socialismo vas.sos. ja PPT = Patria para Todos, vas.sos.) saavutti 30.6.2000 vaalivoiton parlamenttivaaleissa (99/165) ja romutti näin sosiaalidemokraattien (AD) ja kristillissosiaalisen puolueen (COPEI) 40 vuotta kestäneen korruptoituneen vallan. Samassa yhteydessä Chávez järjesti uudet presidentin vaalit, jossa hänet valittiin uudelle kuusivuotiskaudelle.