Taistolaisuuden romahdus ennakoi työväenliikkeen vaikeuksia

Kahdessa aikaisemmassa Kansan äänen numerossa (3-5/2004) käsittelimme artikkelissa “Taistolaisuus merkitsi työväenliikkeen etenemistä” luokkakantaisen nuorisoliikkeen nousua ja merkitystä Suomen yhteiskuntapolitiikassa. Voimme todeta, että silloisen nuorisoliikkeen nousu oli osa yleismaailmallista liikettä, mikä oli seurausta Neuvostoliiton ja kansainväliseen sosialismiin tukeutuvan työväenliikkeen voiman kasvusta yhdistyneenä ennen kaikkea opiskelevan nuorison ja kulttuuriväen anti-imperialistiseen liikkeeseen, joka sai alkunsa voimakkaasta Vietnam- solidaarisuusliikkeestä.

Se, että liike sai näin voimakkaat mittasuhteet meillä Suomessa, perustui siihen, että olimme lähellä Neuvostoliittoa. Meillä oli voimakas kommunistinen puolue ja käytössämme oli runsaasti suomen kielelle käännettyä marxilaista tieteellistä kirjallisuutta.

Aivan yhtä tärkeää, kuin on ymmärtää silloisen nuorisoliikkeen nousun syyt ja toiminnan saavutukset, on oltava selvillä myös tämän liikkeen hiipumiseen johtavista tekijöistä. Taistolaisen nuorisoliikkeen nopea hajoaminen ennakoi koko työväenluokan luokkataistelun kärjen taittumista. Se nopeutti luokkakantaisen työväenliikkeen alasajoa, koska sen asema taistelevan työväenliikkeen piirissä oli niin merkittävä ja veti siksi sortuessaan ennenaikaisesti mukanaan osan muutakin väkeä.

Nuoriso “aisti” edessä olevat muutokset
Perimmäisenä syynä taistolaisen nuorisoliikkeen hajaannukselle voidaan esittää kansainvälisessä työväenluokan ja kapitalistiluokan välisessä luokkataistelussa 70- luvulla hiljalleen tapahtunut käänne kapitalismin eduksi. Se ilmeni siten, että sosialismiin tukeutuva työväenliike kyllä kykeni saavutuksiin sosialistisissa maissa ja kehitysmaissa. Se kykeni kehittämään työväenluokan sosiaalista ja taloudellista asemaa teollistuneissa kapitalistimaissa. Mutta sen voima ei riittänyt valtaamaan kapitalisteilta asemia kapitalistien päälinnakkeissa, teollistuneissa kapitalistimaissa.

Neuvostoliiton sosialistinen järjestelmä ei kyennyt realisoimaan tuotantoon uutta tietojenkäsittelyyn perustuvaa tekniikkaa, kun taasen kapitalististen teollisuusmaiden piirissä uuden tekniikan käyttöönotto kehitti tuotantovoimia tahdissa, joka oli verrattavissa koneellisen suurteollisuuden alkuaikoihin. Tämä aiheutti Neuvostoliiton kehityksessä ns. “pysähtyneisyyden ajan”, joka heijastui kansainväliseen työväenliikkeeseen. Ennen kaikkea nuorisoliike aisti hyvin herkästi maailmassa tapahtuneen muutoksen.

“Pikkuporvarillinen malttamattomuus”
Ydinosa taistolaisesta nuorisoliikkeestä oli omaksunut marxilaisen teorian. Pelkkä teorian tuntemus ei kuitenkaan yksinään ole se, joka pitää luokkakantaisen työväenliikkeen koossa. Aivan yhtä tärkeä tekijä on ihmisen sosiaalinen asema. Ainoastaan silloin on luokkataistelun mahdollista kohota poliittiselle ja ideologiselle tasolle, kun ihmisten sosiaalinen ja taloudellinen asema yhdistyy työväenliikkeen tieteellisen ideologian kanssa.

Nuorisoliike oli innostavaa ja aate tarjosi ihanteita. Määrätyssä vaiheessa nämä riittivät pitämään liikkeen koossa. Mutta varsin suuri joukko oli odottanut sosialismin ja työväenliikkeen kehitykseltä nopeampia ja suurempia tuloksia. Kun sitten kävikin niin, että Neuvostoliitossa koitti ns. pysähtyneisyyden aika ja sosialismin kehityksen rattaisiin “kertyi hiekkaa”, alkoi monen usko sosialismin mahdollisuuksiin teoreettisesta pätevyydestä huolimatta nopeasti horjua.

Tätä edesauttoi se, että tiedonantajaliikkeessä Neuvostoliiton merkitykselle annettiin ideologiassa ylikorostunut asema. Pitkäjännitteinen järjestötyö ilman suuria tuloksia ei enää jaksanut innostaa. Alkoi ilmetä määrätynlaista pikkuporvarillista malttamattomuutta kehityksen hitauteen.

Ideologista periksiantamista
Samaan aikaan alkoi väki nuorisoliikkeen piiristä sijoittua työelämään. Moni opiskellut toveri joutui lähelle porvarillista työnantajaa tai virkamiestä. Tilanteessa, jossa työväenliikkeelle koitti laskukausi, ei tällaisella väellä riittänyt luonnetta tai “kanttia” julkiseen toimintaan luokkakantaisessa työväenliikkeessä.
Monet jättäytyivät jo tässä vaiheessa pois toiminnasta. Kun olisi pitänyt analysoida syntynyttä tilannetta marxilaisen yhteiskuntateorian pohjalta, alettiinkin kehitellä uusia teorioita marxilaisuuden sijaan ja helppoja teitä ulos vaikeuksista.

80- luvun alussa oli näkyvissä selvät merkit marxilaisuudesta luopumiselle. Ensimmäinen hyvin näkyvä merkki oli Juhani Ruotsalon syyskuussa 1981 Tiedonantajassa julkaistu kirjoitus “Kansalaisrohkeus, puolueuskallus” . Samoihin aikoihin Toivo Autiosaari ja Lauri Hokkanen esittivät Tiedonantajan valtakunnalliselle organisaatiolle teesin: “Koska emme ole kyenneet monien yritysten jälkeen saamaan puoluetta haltuumme, on meidän muutettava taktiikkaamme”.

Näillä teeseillä tuotiin julki ajatus, että puolueen aatteellisen yhdistymisen sijaan riittää puolueen tekninen yhtenäisyys, jonka saavuttamiseksi voitiin myös ideologiassa antaa periksi. Samalla selvisi, että työn puolueen eheyttämiseksi he olivat ymmärtäneet pelkästään vallan valtaamisena toiselle osapuolelle, puolueen aatteellisen ja poliittisen voittamisen sijaan.

Periksiantoa eduskuntaryhmässä
Tiedonantajaliikkeen sisälle alkoi 80- luvun alkuvuosina muodostua uusi marxilais- leniniläisistä näkemyksistä poikkeava linja. Alkoi esiintyä teorian uudelleenarviointia. Juhani Ruotsalon, Matti Hyvärisen, Pertti Rovamon kynästä lähti arvioita, joiden mukaan marxismi-leninismi ei anna vastauksia aikamme perusongelmiin, työväenluokka ei enää ollutkaan vallankumouksen perusvoima tai dialektinen ja historiallinen materialismi ovat aikansa eläneitä. He alkoivat voimakkaasti arvostella silloista Tiedonantajan linjaa.
Tällä uudella liikkeellä oli vahva vaikutus mm. eduskuntaryhmään. Tästä hyvänä esimerkkinä voi mainita, että vastoin kentällä pidettyjen kokousten päätöksiä eduskuntaryhmän luokkakantaiset kansanedustajat myöntyivät Taisto Sinisalon myötävaikutuksella v. 82 hyväksymään yhtenäisyyden nimissä muun eduskuntaryhmän kanssa esityksen työllisyysmäärärahojen alentamisesta.

Kolmaslinjalaisuus
Alussa Tiedonantajan toimitus ja valtakunnallisen levikkijaoston johto esiintyivät näitä ilmiöitä vastaan tukemalla puolueen niitä voimia, jotka selkeästi vastustivat tätä ns. kolmaslinjalaista suuntausta.
Kolmaslinjalaisuus ei ole täysin yhtenäinen ajattelutapa, vaan pikkuporvarillisen subjektiivisen pohjansa vuoksi se esiintyy eriasteisina muotoina. Selvimpänä se esiintyy teoreettisina uudelleenarviointeina lähestyen näin revisionismia. Kolmaslinjalaisuus näkyy vallankumouksellisen perspektiivin hämärtymisenä, jolloin toiminnan perustaksi ei oteta marxilais-leniniläistä arviota yhteiskunnan tilasta.

Tiedonantajaliikkeen johto ei kuitenkaan koskaan uskaltautunut teoreettisesti arvostelemaan kolmaslinjalaisuutta ja varsin varhain Tiedonantajaliikkeen piirissä toimivat työntekijät ja toimihenkilöt mm. Taisto Sinisalo, Reijo Kalmakurki, Hannu Vuorio, Markku Uusiniemi, Eeva- Liisa Lehto jne. mukautuivat kolmaslinjalaisuuteen.

Lopullinen niitti kolmaslinjalaisuuden voitolle Tiedonantajaliikkeessä oli, kun Gorbatshov nousi NKP:n pääsihteeriksi. Keskeisiä kolmaslinjalaisuuden “vastustajia” (mm. Urho Jokinen) kutsuttiin Neuvostoliittoon “puoluekoulun kurssille” ja palatessaan sieltä he olivat “uusia miehiä”.

Kolmaslinjalaisuuden perintöä
80- luvun loppua kohti tultaessa entinen nuorisoliike oli pitkälti hajonnut ja sen rippeet ryhmittäytyivät SKP(y):n ympärille. Suuri osa heistä hylkäsi marxilaisuuden. Meille oli joskus käsittämätöntä se, että teoreettisesti valveutuneet toverit eivät kyenneet soveltamaan tuntemaansa tieteellistä yhteiskuntateoriaa sellaiseen luokkataistelun tilaan, jossa työväenluokka joutui altavastaajaksi. Linjaa kuvaa tiukka sitoutuminen Vasemmistoliittoon siihen saakka, kun heidät ajettiin sieltä pois. Linjaa kuvaa myös sitoutuminen Gorbatshoviin ja Neuvostoliittoon sen lopulliseen hajoamiseen saakka.
Kolmaslinjalainen suuntaus synnytti poliittisen kulttuurin, jonka näemme vielä tänäänkin SKP:n piirissä. Tavoitteita ei aseteta enää marxilaisen tieteen pohjalta, vaan subjektiivisin yleishumanistisin perustein. SKP:n toiminnassa se näkyy mm. siten, että puolueelle asetetaan demokraattisen yhteistoimintajärjestön tehtävät.

Mustamaalaus peräisin porvarien sylttytehtaalta
Taistolaisia on moitittu milloin mistäkin ja heistä on kirjoitettu mustia ja harmaita kirjoja. Tosiasia on, että taistolaisuus aikanaan vei marxilaista teoriaa ja käytäntöä esimerkillisesti eteenpäin. Taistolaisuuden kohtaloksi koitui se, mikä koitui tässä vaiheessa koko kansainvälisen työväenluokan kohtaloksi. Luokkataistelun voima ei vielä riittänyt viemään loppuun kansainvälisen työväenluokan suurta tehtävää: yhteiskuntakehityksen siirtämistä sosialistiselle kehitysuralle.
Taistolaisuuden perinnön mustaaminen lähtee kapitalistien tarpeesta, koska se oli esimerkki siitä, miten kansan piiristä kykenee nousemaan poliittinen ja ideologinen voima pääomaa vastaan.

Heikki Männikkö

Suhde Neuvostoliittoon

Monilla takkinsa kääntäneillä entisillä taistolaisilla suhde Neuvostoliittoon ei ollut realistisella pohjalla. Niinpä kun Neuvostoliitto kaatui, kaatui näiden taistolaisten maailmankuvakin. Lapsena pesuveden mukana lensi ikkunasta ulos myös marxilaisuus. Kaikilla taistolaisilla ei sokeaa uskoa Neuvostoliittoon ollut ja he selvisivät sosialismin romahduksesta huomattavasti paremmin. Seuraavassa katkelma eräiden helsinkiläisten kommunistien mm. SKDL:n kansanedustajille ja SKP:n piireille lähettämästä kirjeestä marraskuulta 1985. Kirje aiheutti aikanaan melkoisen myrskyn vesilasissa.

” Lopuksi vielä sananen NKP:hen vetoamisesta. NKP on koko maailman edistyksellisen ja kommunistisen liikkeen selkäranka. Sen tietävät kaikki kommunistit ja suhde Neuvostoliittoon on jokaisella kommunistilla internationalismin mitta. NKP:lla on suurempi tietous ja kokemus kuin millään muulla kommunistisella puolueella. NKP tutkii ja seuraa kaikkialla maailmassa tapahtuvia yhteiskunnallisia prosesseja ja tekee niistä omat yleistyksensä, joista “paluupostina” hyötyvät kaikkialla maailmassa olevat kommunistit. Erityisen hyvin NKP on selvillä muiden kommunististen puolueiden tilasta ja toiminnasta.

Silti on väärin väittää NKP:ta kaikkitietäväksi, meillä olisi silloin olemassa samainen hegeliläinen maailmanhenki, jonka Marx ja Engels kumosivat idealistisena. Nyt tuo samainen maailmanhenki olisikin siis pukeutunut NKP:n kaapuun. NKP ei voi olla selvillä jokaisesta yksityiskohdasta jokaisessa maassa ja jokaisessa puolueessa - jo yksistään esim. Suomessa tietolähteiden rajallisuuden vuoksi. Arviot oman maansa erityiskysymyksistä ja oman puolueensa asioista jokaisen kommunistisen puolueen on tehtävä itse, luonnollisesti keskustellen asioista kansainvälisen kommunistisen liikkeen, ennen kaikkea NKP:n kanssa. Käsittääksemme myös NKP:lla on samanlainen arvio omasta asemastaan.

Helsingissä marraskuun 24. päivänä 1985”