Mustaa ja harmaata

Tämän vuoden alkupuolella ”entinen taistolainen”, Ilkka Kylävaara, tuli synnin tuntoihinsa ja päätti ryhtyä kirjoittamaan ”Taistolaisuuden mustaa kirjaa”. Tähän kirjaan piti koottaman entisten taistolaisten tarinoita ja siten paljastaa, minkälaisia katalia konnia ne taistolaiset oikein olivatkaan ja minkälainen on se rikosten ja laittomuuksien vuori, jonka he ovat saaneet aikaan. Eräs entinen taistolainen, Heikki Mäki-Kulmala, otti Kylävaaran vihjeestä vaarin ja alkoi kirjoittaa omaa tarinaansa otsikolla ”Taistolaisuuden harmaa kirja”. Nyt molemmat taistolaisuuden tuomitsijat ovat saaneet kirjansa ulos kirjapainoista.

Taistolaisuuden harmaa kirja
Heikki Mäki-Kulmalan ”Taistolaisuuden harmaassa kirjassa” on hyvää itse liikkeen kuvaus. Monet tuon ajan asiat alkavat muistista haaleta. Siksi onkin syytä kaivaa kaikkea mahdollista muistitietoa esiin tuon ajan ehdottomasti merkittävästä poliittisesta ilmiöstä, joka sai Suomen niinkin sekaisin, että sitä edelleenkin ainakin Zyskowicz ja Kylävaara pitävät suoranaisena kuolemanvaarana. Heikki Mäki-Kulmalan rehellinen selvitys kuitenkin toteaa, ettei hän löytänyt oikeastaan mitään laittomuuksia taistolaisen liikkeen toiminnasta. Ei se suunnitellut mitään vallankaappausta eikä se vallannut poliittisia valta-asemia. Taistolaisista korkeimmalle Suomen poliittisessa hierarkiassa nousi Erkki Tuominen, joka istui vuoden päivät Ahti Karjalaisen vähemmistöhallituksessa oikeusministerinä. Muuten kaikki Suomen tärkeimmät poliittiset asemapaikat ja tiedotusvälineet, ay-liike ja koululaitos olivat tukevasti muiden kuin taistolaisten hallussa.
Mäki-Kulmala tyypillisenä taistolaisuudesta etäisyyttä ottaneena katuu taistolaisuuttaan. Hän heittää tuhkaa päälleen mm. seuraavasti: ”Otsikon ’Kaduttaako’ alta löytyvät kirjan päätössanat, joissa yritän lyhyesti hahmottaa taistolaisuutta erään sukupolven yhtenä elämänvaiheena ja paljastaa myös samalla sen, kuinka syvää on katumukseni tänään.”

Mäki-Kulmala on siis ottanut totaalisen pesäeron niin taistolaisuuteen kuin marxismiinkin. Hänelle on käynyt juuri samoin kuin niin monelle muullekin sen aikaiselle taistolaiselle opiskelijanuorelle. Taistolaisuudesta, marxismi-leninismistä ja Neuvostoliitosta tehtiin eräänlainen uskonnon vastine. Kun Neuvostoliitto romahti, mitään tästä uskonnosta ei jäänyt jäljelle kuin korkeintaan syvä katumus siitä, että on tullut hairahdettua tällaisille jäljille. Samalla myös toteutui eräs marxilaisuuden perusväittämistä, että yhteiskunnallinen oleminen, ”vatsa”, määrittelee lopulta sen, mitä ihminen asioista ajattelee. Kun marxilaisuus ei enää vetänyt, siitä luovuttiin. Takki käännettiin ympäri ja ajatusmaailma aivoissa järjestettiin uudelleen.

Kääntäessään takkiaan Mäki-Kulmala otti käyttöönsä helpot tekosyyt. Syyn hän näkee Neuvostoliitossa ja etenkin Stalinissa. Stalin on hänelle länsimielisen propagandan mukaisesti yksi maailman suurimmista hirmuhallitsijoista, jonka kontolle menee kymmeniä miljoonia ihmishenkiä. Mitään hyvää hänellä ei ole Neuvostoliitosta sanottavanaan. Tässä mielessä Mäki-Kulmalan olisi ollut syytä verrata Neuvostoliittoa nykyiseen Venäjään, jossa suuri osa varsinkin eläkeläisväestöstä on menettänyt toimeentulonsa ja seurauksena on ollut väestömäärän romahdusmainen väheneminen. Kysyä sopii, minne he ovat kadonneet?

Mäki-Kulmala yrittää löytää marxilaisuudesta myös teoreettisia virheitä. Marxin kirjasta ”Hinta, palkka ja voitto” hän luulee löytäneensä sellaisen: ”Siinähän todistellaan vastaansanomattomasti, kuinka palkankorotus muuttaa vain työn ja pääoman tulonjakoa, eikä vaikuta mitenkään liikkeellä olevan rahan määrään. Kyseinen kirjanen on kirjoitettu kuitenkin aikana, jolloin rahan arvo oli tiukasti sidottu kultaan. Siinä ei liioin puhuta mitään sellaisesta tilanteesta, missä jonkun maan talous on ratkaisevasti riippuvainen sen viennin kilpailukyvystä.”

Näin onkin, mutta Marxin teoriat ovat tiedettä, jossa tietyn ilmiön lainalaisuudet pyritään selvittämään karsimalla, ”abstrahoimalla”, pois kaikki muut ylimääräiset tekijät, jotta päästäisiin käsiksi juuri tiettyyn tekijään. Abstrahoivathan Galilei ja Newtonkin aikanaan ilmanvastuksen pois päästäkseen kiinni putoamisliikkeen lainalaisuuksiin. Ei olekaan tarkoitus, että esim. Marxin pääoma olisi tyhjentävä kirja, jossa on olemassa kaikki vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Pitäähän jäljessä tuleville myös jäädä aiheita omille tutkimuksilleen ja teorian soveltamiselle uusiin olosuhteisiin.

Entä mikä on Heikki Mäki-Kulmalan resepti? Se on: Jätetään asiat sinälleen! Ei tehdä yhtään mitään!
Tämä resepti on kyllä kelvoton, kun tietää millaisia haasteita ja uhkia nykyinen globaali kapitalismi luo ja vahvistaa päivittäin.

Taistolaisuuden musta kirja
Joulukuun alussa ilmestyi myös Ilkka Kylävaaran kirjoittama Taistolaisuuden musta kirja. Kylävaaran kirjasta voi hyvällä syyllä sanoa, että synnytettiin norsua, mutta syntyi hiiri. Kirja on sekalaista silppua eri henkilöiden sanomisista ja tekemisistä suhteessa taistolaisuuteen. Kylävaara luuli maaliskuussa, jolloin hän ilmoitti aikeistaan kirjoittaa kirja, saavansa suuren joukon takkinsa kääntäneiden entisten taistolaisten muisteluita kirjaansa. Näitä hän on kuitenkin saanut vain muutamia.

Mitään uutta sanomaa kirjasta ei löydy. Se on vain räksyttävä kooste erilaisesta epä-älyllisestä marxismin vastustamisesta. Kyllähän kirjaan on tietysti tapahtumia saatu mukaan runsaastikin. Ainahan kymmeniä tuhansia henkilöitä koonneessa liikkeessä sattuu ja tapahtuu, varsinkin kun osa porukkaa on tullut ja mennyt kuin Stockmannin pyöröovista, ensin sisälle ja samantien ulos.

Marxismia, dialektista ja historiallista materialismia ja Marxin Pääomaa, kirja ei pysty mitenkään horjuttamaan, vaikka eräs kirjoittajista, Pentti Lindfors, sitä vähän yritteleekin.
Kirjan ainoa ”ansio” on, että se näyttää toteen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa marxilaisuuden kauheuksista joutumatta kirjoittamaan puhdasta peetä.

Kylävaaran kirja Taistolaisuuden musta kirja ei ole ostamisen väärtti.

RK/Kä